Siirry sisältöön

Botticellin Venuksen syntymä: merkitys, symboliikka ja sen taustalla oleva myytti

Julkaistu: • Lukuaika 13 min

Sandro Botticellin Venuksen syntymä, maalattu noin vuonna 1485. Jumalatar seisoo kampasimpukan kuorella kankaan keskellä, Zefyros puhaltaa hänet rantaan vasemmalla ja oikealla odottaa hora valmiina kietomaan hänet viittaan.

Useimmat, jotka astuvat Uffizin gallerian saleihin 10–14, luulevat jo tuntevansa tämän maalauksen. He ovat nähneet sen kangaskasseissa, julisteissa, suihkuverhoissa ja renessanssin yleisesityksissä. He tulevat sisään odottaen aikakauslehden kannen kokoista jäljennöstä. Heidät pysäyttää koko. Venuksen syntymä on lähes kolme metriä leveä. Itse Venus, joka seisoo simpukankuorellaan kankaan keskellä, on suunnilleen luonnollista kokoa. Hän on ensimmäinen luonnollisen kokoinen naisakti, joka Länsi-Euroopassa maalattiin sitten Rooman valtakunnan kukistumisen, yli tuhat vuotta aiemmin. Ja hän katsoo hyvin rauhallisesti juuri oikean olkapääsi ohi.

Tähän museokaupan julisteet eivät koskaan valmista. Sandro Botticellin Venuksen syntymä ei ole pieni, kallisarvoinen esine. Se on seinä. Seinä, jolle nuori jumalatar on juuri saapunut simpukankuorella, tuulen kantamana, alastomana, arvokkaana ja täysin välinpitämättömänä.

Tämä on maalausta käsittelevä essee. Mitä katsot, mitä se tarkoittaa ja miksi se on tehnyt ihmisille tätä viisisataaneljäkymmentä vuotta.

Mitä oikeastaan katsot

Merestä juuri syntynyt jumalatar ajelehtii rantaa kohti jättimäisellä kampasimpukan kuorella. Hänen nimensä on latinaksi Venus, kreikaksi Afrodite. Myytti on Homerosta vanhempi. Hesiodoksen noin vuonna 700 eaa. kirjoitettu Theogonia kertoo, miten taivaanjumala Uranoksen kuohitsi hänen poikansa Kronos ja irti leikatut osat heitettiin mereen. Niiden ympärille nousseesta vaahdosta syntyi jumalatar. Kreikkalaiset kutsuivat häntä nimellä Afrogeneia, vaahdosta syntynyt. Roomalaiset kutsuivat häntä Venukseksi. Hän oli rakkauden, kauneuden ja suvunjatkamisen jumalatar ja joidenkin versioiden mukaan myös itse kevään.

Botticellin maalauksessa hän on juuri saapunut. Vasemmalla kaksi hahmoa, tuulenjumala Zefyros ja pienempi naishahmo, joka yleensä tunnistetaan nymfi Khlorikseksi, puhaltavat hänet henkäyksillään rantaan. Tuuli näkyy. Sen voi nähdä ilman halki lentävinä kultaisina juovina. Oikealla rannalla odottaa nuori nainen kukkakuvioisessa mekossa ja ojentaa vaaleanpunaista viittaa, johon uusi jumalatar kääritään. Hän on yksi horista, vuodenajoista. Jotkut tutkijat sanovat, että nimenomaan kevään hora.

Kuori, jolla Venus seisoo, on kampasimpukka, Pecten jacobaeus, Välimeren laji, joka oli antiikista asti ollut naisen sukupuolisuuden ja hedelmällisyyden symboli. Ilmassa leijailevat ruusut syntyivät roomalaisen runoilijan Lactantiuksen mukaan samalla hetkellä kuin Venus. Jokainen yksityiskohta on lainaus. Jokainen lainaus tuhat vuotta vanha.

Yksityiskohta Venuksen syntymästä: jumalattaren kasvot hieman sivulle kallistuneina, katse katsojan ohi, ilme ei ujo eikä viettelevä vaan mietiskelevä.

Epätavallista on sen rauhallisuus. Venus on juuri syntynyt. Tuulen henkäys on puhaltanut hänet avomeren yli. Vuodenaika on juuri pukemassa hänet. Hänen pitäisi olla hätkähtänyt. Hän ei ole. Hänen kasvonsa ovat hieman kallellaan. Hänen katseensa ei osu mihinkään erityiseen, jonnekin katsojan oikean olkapään ohi. Hänen suunsa on kiinni. Hän seisoo tasapainossa yhden jalan varassa, paino oikealla, kontrapostossa, asennossa, jonka klassinen kreikkalainen kuvanveisto oli hionut täydelliseksi viisitoista vuosisataa aiemmin ja jonka renessanssimaalarit löysivät uudelleen hahmo kerrallaan.

Hän ei ole Eeva. Hänen ruumiissaan ei ole häpeää. Ei ole syntiinlankeemusta. Hän on jumalatar.

Kuka sen maalasi ja milloin

Sandro Botticelli, syntyjään Alessandro di Mariano di Vanni Filipepi, syntyi Firenzessä noin vuonna 1445 ja maalasi Venuksen syntymän joskus vuosien 1484 ja 1486 välillä. Siihen mennessä hän oli jo Lorenzo de’ Medicin piirin maalari. Hän oli saanut valmiiksi Sikstuksen kappelin freskonsa paavi Sikstus IV:lle Roomassa. Hän oli maalannut Primaveran muutamaa vuotta aiemmin, lähes varmasti samalle tilaajalle, jolle Venuksen syntymä päätyisi. Hän oli neljäkymmenvuotias, vakiintunut ja sen tyylin huipulla, jota taidehistorioitsijat nykyään kutsuvat hänen suloiseksi lineaariseksi tyylikseen.

Maalaus on temperaa kankaalle, ei puupaneelille kuten useimmat aikakauden suuret teokset. Valinta on epätavallinen ja luultavasti käytännöllinen: kangas oli kevyempi ja sen voi ripustaa maaseutuhuvilan seinälle, jossa paneeli olisi kostuessaan vääntynyt. Mitat ovat noin 172 × 278 senttimetriä.

Se on yksi harvoista vuosisatansa maalauksista, jotka ovat säilyneet kankaalla eivätkä paneelilla. Sitä on restauroitu monta kertaa. Viimeisin restaurointi 1980-luvun alussa poisti paksun kerroksen kellastunutta lakkaa ja palautti Botticellin käyttämän viileämmän, vaaleamman väriskaalan: hopeaa vedessä, salvianvihreän meren, Venuksen viitan pehmeät vaaleanpunaiset ja lehtikullan, joka yhä kimaltaa hänen hiustensa yksittäisissä valokohdissa.

Kuka sen tilasi

Suurimman osan maalauksen elinkaaresta tutkijat olettivat, että sen tilasi Lorenzo de’ Medici, ”Lorenzo il Magnifico”, Firenzen tosiasiallinen hallitsija ja Botticellin kuuluisin suojelija. Se on osittain oikein. Maalaus päätyi Medicien Castellon huvilaan Firenzen länsipuolelle, jossa Vasari näki sen 1500-luvun puolivälissä ja kuvaili sitä toiseksi talon kahdesta suuresta Venuksesta. (Toinen oli Primavera.)

Lorenzo il Magnifico ei kuitenkaan ollut varsinainen tilaaja. Tilaaja oli lähes varmasti hänen serkkunsa Lorenzo di Pierfrancesco de’ Medici, nuorempi sukulainen, joka peri Castellon huvilan ja jota Lorenzo il Magnifico kasvatti eräänlaisena älyllisenä holhokkinaan. Lorenzo di Pierfrancesco oli luultavasti noin seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias, kun Primavera maalattiin, ja noin kaksikymmentä, kun Venuksen syntymä valmistui. Maalaus ripustettiin luultavasti hänen makuukamariinsa.

Tällä on merkitystä sen lukemisessa. Venuksen syntymä ei ollut julkinen alttaritaulu. Se oli yksityinen maalaus nuoren aatelismiehen yksityisessä huoneessa. Medicien piirin uusplatonistiset oppineet, Marsilio Ficino, Pico della Mirandola ja Angelo Poliziano, uskoivat, että Venusta voi lukea kahdella tasolla: maallisen rakkauden jumalattarena mutta myös taivaallisen rakkauden jumalattarena, sielun kaipuuna jumalalliseen. Firenzen hallitsijaksi koulutettavan nuoren Medicin saatettiin odottaa pitävän makuukamarissaan Venusta, joka muistuttaisi häntä päivittäin vaativammasta rakkaudesta: kauneuden, viisauden ja hyvän rakkaudesta. Maalaus on filosofinen väline. Alastomuus on argumentti.

Miksi hän on alaston

Alastomuus on se veto, joka on pitänyt maalauksen keskustelussa viisi vuosisataa. Vuoteen 1485 mennessä, kun Botticelli sai sen valmiiksi, yksikään länsimainen maalari ei ollut yli tuhanteen vuoteen esittänyt luonnollisen kokoista, täysin alastonta naisruumista. Keskiajan kirkko oli käsitellyt naisaktia joko Eevan eli synnin tai marttyyripyhimyksen eli kärsimyksen symbolina. Itsevarmasti alaston Venus oli luokka, jota ei ollut olemassa.

Yksityiskohta maalauksen vasemmalta puolelta: länsituuli Zefyros posket pullistuneina puhaltamassa jumalatarta rantaan, kädet kiedottuina pienemmän naishahmon, Khloriksen, ympärille, molemmat kultaisten hiusten ja vaaleanpunaisten kukkien pyörteessä.

Botticellin ratkaisu oli pukea maalaus klassiseen arvovaltaan. Hän kopioi Venuksen asennon tietystä antiikin veistoksesta: Venus Pudica, niin sanottu ”häveliäs Venus” -tyyppi, jonka roomalaiset olivat kopioineet Praxiteleen 300-luvulla eaa. tekemästä kreikkalaisesta alkuperäisteoksesta. Asento, jossa toinen käsi peittää rintaa ja toinen pitelee hiustukkoa sylin edessä, oli tuhatvuotias lainaus. Jokainen Medicien piirissä olisi tunnistanut sen. Argumentti kuului: tämä ei ole alaston nainen. Tämä on antiikin rakkaudenjumalatar, ja ruumis on se, minkä antiikin ihmiset hänestä tekivät.

Argumentti toimi, enemmän tai vähemmän, viisisataa vuotta. Se tuskin selvisi Botticellin omasta vanhuudesta. Kun Lorenzo il Magnifico kuoli vuonna 1492, Firenze joutui hetkeksi dominikaanisaarnaaja Girolamo Savonarolan käsiin, ja tämä tuomitsi kaupungin maalliset maalaukset turhuuksiksi. Joidenkin kertomusten mukaan Botticelli, josta tuli Savonarolan seuraaja, poltti osan omista pakanallisista maalauksistaan julkisella roviolla. Venuksen syntymä säilyi, koska se oli jo Medicien Castellon huvilassa kaupungin ulkopuolella. Medicin suku piti sitä siellä, enimmäkseen yleisön katseilta piilossa, vielä kaksi ja puoli vuosisataa.

Mitä hiusten pyörre tekee

Katso Venuksen hiuksia. Ne ovat mahdottoman pitkät. Ne ulottuvat reisien alapuolelle. Ne liikkuvat tuulessa, nousevat olkapäiltä kiehkuraksi, joka kehystää ruumiin ja päättyy sylin poikki kulkevaan tukkoon. Hiukset tekevät kahta asiaa yhtä aikaa. Ne ovat koristeelliset: yksittäisissä suortuvissa on yhä lehtikultaa, joka kimaltaa, kun gallerian valo osuu siihen oikein. Ja ne tekevät sen siveystyön, johon Venus Pudica -asento pystyy vain puoliksi: peittävät ruumiin juuri ja juuri, niin että katsoja näkee muodon näkemättä enempää kuin aikakausi olisi sietänyt.

Sama logiikka koskee horan vaaleanpunaista viittaa, joka ollaan juuri kietomassa Venuksen ympärille. Viitta ei vielä peitä häntä. Se leijuu. Botticelli on tavoittanut jumalattaren sillä yhdellä sekunnilla avomeren ja seurapiirin, mytologian ja säädyllisyyden välissä.

Hiukset ovat myös lainaus. Botticellin lähes samanikäinen ystävä, runoilija Angelo Poliziano, oli kirjoittanut vuonna 1475 teoksessaan Stanze per la Giostra pitkän runon Venuksen syntymästä. Polizianon runossa Venus nousee vaahdosta con le man tenendosi il crin biondo, ”pidellen vaaleita hiuksiaan käsillään”. Botticelli kuvittaa tätä säettä.

Hora ja vaaleanpunainen viitta

Yksityiskohta kevään horasta maalauksen oikealla puolella: valkoinen, ruiskaunokein kuvioitu mekko ja pitkä vaaleanpunainen viitta, joka on juuri kiedottavana uuden jumalattaren ympärille.

Oikealla oleva hora on yksi maalauksen lainatuimmista hahmoista. Hänellä on yllään ruiskaunokein kuvioitu valkoinen puku. Hän on paljain jaloin. Hän nojaa eteenpäin, hieman horjahtaen, tuuleen, joka on juuri tuonut Venuksen rantaan. Hän ojentaa päivänkakkaroin, kehäkukin ja esikoin kuvioitua vaaleanpunaista viittaa. Tuuli tarttuu viittaan. Hänen oma pukunsa nousee ja aaltoilee hänen nilkkojensa ympärillä.

Horat olivat kreikkalaisessa mytologiassa Zeuksen ja Themiksen tyttäriä, vuodenaikojen henkilöitymiä. Heitä oli kolme, joskus neljä. Kreikkalainen lyyrikko Pindaros kirjoitti, että horat olivat läsnä Afroditen syntymässä ja pukivat hänelle ensimmäisen vaatteen, jota hän koskaan käytti. Hesiodos sanoi saman. Botticelli kuvittaa jälleen kirjallista lähdettä.

Jos hora on nimenomaan kevään hora, kuten useimmat nykytutkijat ruiskaunokkien ja ruusukuvioisen viitan vuoksi esittävät, maalaus on muun muassa kalenteri. Venusta pukee vuodenaika, jota hän hallitsee. Maalauksen aika on varhainen kevät. Kukat ovat kevään kukkia. Tuuli on länsituuli Zefyros, joka antiikin kirjoittajien mukaan toi kevään.

Tämä tekee Venuksen syntymästä Botticellin Primaveran sisarteoksen. Molemmat maalattiin samalle Medici-serkulle, molemmat päätyivät samaan huvilaan. Molemmat kertovat yhden tulkinnan mukaan kevään saapumisesta kosmisen muutoksen hetkenä. Kun maalaukset riippuivat yhdessä Castellossa, niitä olisi luettu parina. Pidempi essee Primaverasta käy läpi, miten toinen maalaus toimii.

Miksi hahmot leijuvat

Jos katsot tarkasti Venuksen jalkoja, huomaat jotain kummallista. Ne eivät aivan lepää kuoren päällä. Kuori ei aivan lepää veden päällä. Horan jalat eivät aivan kosketa maata. Zefyros on ilmassa, mutta niin ovat kaikki muutkin, hieman. Botticelli on maalannut koko kohtauksen kuin painovoima olisi lakannut toimimasta.

Tämä ei ole virhe. Se on maalauksen tunnusmerkki. Botticelli työskenteli hetkellä, jolloin italialainen maalaustaide oli juuri 1400-luvun matemaatikkojen kautta löytänyt uudelleen yhden pakopisteen lineaarisen perspektiivin. Hän osasi piirtää ruumiille painon, kun halusi. (Katso hänen Itäisten tietäjien kumarrustaan.) Mutta Venuksen syntymässä hän päätti jättää sen huomiotta. Hahmot ovat painottomia. Ne on aseteltu litteäksi, koristeelliseksi nauhaksi kankaan poikki kuin friisi. Venuksen kuoren alla oleva vesi on kuvioitu V-muotoisin sahalaitakuvioin, melkein kuin tekstiili.

Hän viittaa toiseen perinteeseen: ei roomalaiseen seinämaalaukseen vaan myöhäisgoottilaiseen ranskalaiseen ja flaamilaiseen kirjamaalaukseen, josta hänen opettajansa Filippo Lippi oli myös lainannut. Litteys, kultaiset korostukset, viivamaiset hiukset ja ruumiiden pieni, nukkemainen olemus ovat kaikki osa harkittua tyylivalintaa. Botticelli maalaa jumalatarta. Jumalattaren ei tarvitse totella painon lakeja. Hän saapuu tuulen henkäyksen kantamana, ja maalaus saa sinut tuntemaan sen.

Tämä tyylivalinta sai Botticellin osittain unohtumaan korkearenessanssin aikana, kun Leonardo, Michelangelo ja Rafael veivät maalaustaidetta kohti täysin kolmiulotteisia ruumiita ja luonnollista valoa. Botticellin litteät, friisimäiset sommitelmat näyttivät vanhanaikaisilta vuoteen 1510 mennessä. Ne lakkasivat näyttämästä vanhanaikaisilta noin vuonna 1860, kun prerafaeliitit Englannissa ja varhaiset symbolistit Ranskassa löysivät hänet uudelleen ja tekivät hänen lineaarisesta tyylistään taas muodikkaan. Venuksen syntymä on siitä lähtien ollut kuuluisa, enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti.

Mitä maalaus esittää

Medicien piirin uusplatonisteille Venuksen syntymä oli allegoria kauneuden laskeutumisesta maailmaan. Marsilio Ficino, filosofi, joka oli sukupolvea aiemmin kääntänyt Platonin koko tuotannon Cosimo de’ Medicille, opetti, että Venus oli humanitasin, harmonisen ihmisihanteen, ruumiillistuma. Hänen järjestelmässään oli kaksi Venusta: taivaallinen Venus, joka edusti jumalallista rakkautta, ja maallinen Venus, joka edusti luonnollista rakkautta. Ne eivät olleet toistensa vastakohtia. Ne olivat sama jumalatar eri kulmista nähtynä.

Lorenzo di Pierfrancescon seinällä olleen maalauksen oli luultavasti tarkoitus esittää taivaallista Venusta: Venusta saapumassa ensimmäistä kertaa, ennen kuin hänet on puettu, ennen kuin hän on liittynyt seurapiireihin. Hän on Ficinon kielellä Humanitas itse: kauneuden ja harmonian periaate, joka laskeutuu taivaasta aineeseen. Nuoren miehen, jonka makuuhuoneessa maalaus riippui, oli määrä katsoa häntä joka päivä ja muistaa kauneus, jota hänen kuului vaalia.

Tämä kuulostaa hyvin filosofiselta. Se on myös, suoremmin sanottuna, kaunis kuva kauniista naisesta, ja sen ovat aina nähneet myös Medicien talouden viisitoistavuotiaat ja Uffizin museokaupan kaksikymppiset. Molemmat tulkinnat ovat oikeita. Botticellin maalaus suunniteltiin kantamaan molempia yhtä aikaa. Uusplatonisti saattoi nähdä sielun laskeutuvan. Teini saattoi nähdä Venuksen.

Chiaro opastaa sinut neljän hahmon sommitelman läpi, Zefyroksen, Khloriksen, Venuksen ja horan, yhtenä yhtenäisenä tuulenpuuskana, joka kulkee vasemmalta oikealle kankaan poikki, niin että koko maalaus hahmottuu yhdeksi hetkeksi eikä staattiseksi kuvaelmaksi. Ruusut, ruiskaunokit ja lehtikultaiset hiukset tapahtuvat korvassasi, kun katseesi on jo niissä.

Miksi hän on ensimmäinen

Yksityiskohta Venuksesta seisomassa kampasimpukan kuorellaan, paino oikealla jalalla, pitkät vaaleat hiukset valumassa ruumiin poikki yhtenä koristeellisena kiehkurana ja viileä salvianvihreä vesi liplattamassa kuoren reunaa vasten.

Se, mikä tekee Venuksen syntymästä merkittävän pelkän kauneutensa lisäksi, on se, mitä se teki länsimaiselle maalaustaiteelle seuraavien neljän vuosisadan ajan. Ennen vuotta 1485 luonnollisen kokoinen naisakti oli kristillisessä yhteydessä lähes mahdoton ajatus. Naisruumiin kuva myöhäiskeskiajan ja varhaisrenessanssin maalaustaiteessa oli varattu kahteen rooliin: Eevalle syntiinlankeemuksen kohtauksissa, joissa alastomuus oli synnin merkki, tai marttyyripyhimyksille, joissa se oli kärsimyksen merkki. Elävässä muistissa ei ollut kuvaa naisesta, joka yksinkertaisesti seisoo alastomana, rauhallisena, omassa ruumiissaan, myönteisenä aiheena.

Botticelli rikkoi tämän. Hän käytti siihen klassista arvovaltaa, Venus Pudica -asentoa, Hesiodoksen myyttiä ja Polizianon runoa, mutta tuloksena oli luokka, jota ei ollut ollut olemassa sitten antiikin: naisakti maalaustaiteen vakavana aiheena, ei syntisenä eikä kärsivänä. Vuoden 1485 jälkeen ovi oli auki. Giorgionen Nukkuva Venus noin vuonna 1510. Tizianin Urbinon Venus vuonna 1538, maalattu Urbinon herttualle ja nykyään esillä samassa Uffizissa kuin Botticellin teos. Cabanelin Venuksen syntymä vuonna 1863 Musée d’Orsayssa. Bouguereaun vuonna 1879. Manet’n Olympia vuonna 1863, joka käänsi perinteen päälaelleen maalaamalla Venuksen aikalaiskurtisaaniksi.

Jokainen naisakti jokaisella museon seinällä vuoden 1485 jälkeen on jotain velkaa Medici-serkun makuuhuoneelle Castellon huvilassa. Maalaus oli ovi.

Miksi hän on niin kuuluisa

Osa vastauksesta on itse maalaus: koko, väri, lineaarinen eleganssi, horan ruiskaunokit ja lehtikultaiset hiukset. Osa on uusplatonistinen tausta, filosofinen syvyys, joka on tehnyt maalauksesta taidehistorioitsijoiden magneetin sadanviidenkymmenen vuoden ajan. Osa on tapa, jolla naisakti aiheena on kantanut maalausta eteenpäin länsimaisen taiteen jokaisen peräkkäisen kauden läpi.

Mutta osa siitä on myös Venuksen kasvojen rauhallisuus. Hän ei poseeraa. Hän ei ole viettelevä, ainakaan millään ilmeisellä tavalla. Hän ei ole nolostunut. Hän ei oikeastaan edes katso meitä. Hänen kasvonsa ovat kääntyneet hieman katsojan ohi, katse kohdistuneena johonkin vähän oikean korvasi ohi. Hän on juuri syntynyt, ja hän katsoo hyvin vakaasti sitä, mitä hänen nyt täytyy ryhtyä tekemään.

Tuo katse, enemmän kuin mikään muu maalauksessa, on syy siihen, että ihmiset pysähtyvät sen eteen. He odottivat julistetta. He saavat jumalattaren, joka ei kiinnitä heihin huomiota. Maalaus kieltäytyy esiintymästä. Se vain seisoo siinä, lähes kolme metriä leveänä, temperakankaallaan, Uffizin saleissa 10–14, ja odottaa.

Mistä sen löytää

Venuksen syntymä on esillä Uffizin galleriassa Firenzessä samassa salissa kuin Primavera. Sali on museon toisessa kerroksessa Botticellin saleissa, virallisesti saleissa 10–14, jotka muodostavat yhdessä pitkän, maalarille ja hänen työpajalleen omistetun sarjan. Maalaus on suurimman salin keskellä pitkällä seinällä, ja vastapäätä on istumapaikkoja kävijöille, jotka haluavat istua. Kävelyreitti, salin muut teokset ja tieto siitä, milloin sali tyhjenee, löytyvät kirjoituksesta mistä löytää Venuksen syntymän Uffizista. Sali on yleensä täynnä ruuhka-aikoina; väkeä on vähemmän varhain aamulla ja viimeisen tunnin aikana ennen sulkemista.

Jos et ole käynyt Uffizissa aiemmin, käytännön opas museoon käy läpi kaiken muun samalla käynnillä näkemisen arvoisen, ja varausopas kertoo, miten liput varataan.

Lopuksi

Seiso kolmen metrin päässä. Katso jumalatarta kankaan keskellä. Katso, mihin hänen silmänsä osoittavat: sinun ohitsesi, jonnekin juuri olkapääsi yli. Häntä ei kiinnosta sali. Häntä ei kiinnosta kamerapuhelin. Hän on vain siinä, rauhallisena, simpukankuorellaan, tuulessa, niin kuin hän on ollut vuodesta 1485. Ja sitä rauhaa, joka hänellä on, sinulla ei ole. Sitä varten maalaus tehtiin, ja se tekee sitä yhä.

Kuvien lähteet