
Kesäkuussa 1883 neljäkymmentäkolmevuotias pariisilainen maalari allekirjoitti vuokrasopimuksen vaaleanpunaiseksi rapatusta maalaistalosta Givernyssä, pienessä normandialaisessa kylässä noin sata kilometriä kaupungista alavirtaan Seinen varrella. Hänellä oli kahdeksan lasta ja kaksi lapsipuolta eikä juuri lainkaan rahaa. Puutarha oli noin neljän tuhannen neliömetrin kokoinen. Hän käytti seuraavat neljäkymmentäkolme vuotta muuttaakseen sen yksityiseksi värien kasvihuone-laboratorioksi: hän istutti kurjenmiekkoja raidoiksi, riippapajuja itse kaivamansa pienen lammen rannalle, unikkopenkkejä, köynnösruusuja, salkoruusuja sekä Egyptistä ja Japanista tuotuja lumpeita, jotka lopulta täyttivät yli kaksisataaviisikymmentä hänen maalaustaan. Kun Claude Monet kuoli vuonna 1926, hän oli maalannut enemmän kukkia kuin yksikään toinen merkittävä taiteilija Euroopan historiassa. Eikä hän ollut tässä edes yksin. Impressionistien kukkamaalaukset lajityyppinä ulottuvat Monet’n myöhäisistä lumpelammista Renoirin kimppujen, Manet’n pionien ja Fantin-Latourin ruusujen kautta yhteen tekniseen vakaumukseen, jonka koko ryhmä jakoi: kukat, nopeasti vaihtuvassa valossa maalattuina, olivat lähes täydellinen aihe sille uudelle työskentelytavalle, jota he olivat keksimässä.
Tämä on opas niihin kahdeksaan impressionistiseen kukkamaalaukseen, joilla on eniten merkitystä. Jotkin ovat seinän kokoisia lumpepaneeleja. Jotkin ovat pöydälle asetettuja kimppuja. Ne kattavat viisikymmentä vuotta ja neljä eri maalaria. Yhdessä ne perustelevat, miksi kukkamaalauksista tuli yksi koko liikkeen keskeisistä lajityypeistä ja miksi siitä syntynyt impressionistinen puutarhamaalauksen perinne on vuonna 2026 yhä 1800-luvun taiteen jäljennetyin lajityyppi makuuhuoneiden seinillä.
Miksi kukat sopivat uuteen maalaustaiteeseen
Ennen nimiä lyhyt tekninen huomio, koska se vastaa kysymykseen, joka sisältyy impressionistisiin luontomaalauksiin. Miksi impressionistit maalasivat niin paljon kukkia?
Kolme syytä, kaikki käytännöllisiä. Kukat eivät poseeraa. Niille ei voi maksaa tuntipalkkaa, niitä ei voi pyytää pysymään paikallaan, ja ne muuttuvat silmissä, kun valo liikkuu ja leikatut varret nuutuvat. Tämä pakottaa työskentelemään lähes samalla nopeudella, jota Monet jo tavoitteli ulkona. Toiseksi kukat ovat lähes täydellinen aihe niille uusille kemiallisten pigmenttien tuubeille, jotka teollinen vallankumous oli juuri tuonut markkinoille. Kobolttisininen, kadmiuminkeltainen, ultramariini, viridiaani, alitsariinipunainen, kromivihreä – vuoden 1860 jälkeisen maalaustaiteen koko kirkasta palettia markkinoitiin osaksi sillä perusteella, että nyt tulppaanin saattoi maalata juuri sen värisenä kuin tulppaani todella oli. Kolmanneksi kukat ovat sisäaihe, joka noudattaa ulkoilmamaalauksen sääntöjä. Niitä voi maalata keittiön pöydällä helmikuussa samalla väljällä, nopealla otteella, jolla maalaisi heinäsuovan heinäkuussa. Niiden ansiosta impressionisti saattoi työskennellä sisällä luopumatta ohjelmastaan.
Lähes jokainen kuuluisa impressionisti maalasi kukkia. Alla olevat kahdeksan esimerkkiä ovat ne, jotka kannattaa tuntea.
1. Monet, Lumpeet (Nymphéas), 1916
Impressionistisen öljymaalauksen kukkaperinteen yksi määrittävä teos. Monet osti Givernyn kiinteistön vuonna 1890 vuokrattuaan sitä seitsemän vuotta, osti sitten vuonna 1893 viereisen suokaistaleen ja käytti kaksi vuotta ja pienen omaisuuden Epte-joen sivuhaaran ohjaamiseen lampeen. Hän istutti ensimmäiset lumpeet vuonna 1894. Hän alkoi maalata niitä vuonna 1897. Seuraavien kolmenkymmenen vuoden aikana hän teki samasta lammesta noin kaksisataaviisikymmentä kangasta.
Yllä oleva versio on yksi seinän kokoisista myöhäisistä teoksista, maalattu vuonna 1916, kun Monet oli seitsemänkymmentäkuusivuotias. Se näyttää lammen pinnan ilman näkyvää rantaa, ilman horisonttia ja ilman kiinteää katselukulmaa. Lumpeenlehdet kelluvat heijastuneen taivaan ja pajunlehtien syvyyden päällä. Maalausta katsoessa ei voi sanoa, katsooko alas lampeen vai ylös sen läpi. Monet oli käyttänyt kaksikymmentä vuotta selvittääkseen, miten tuon monitulkintaisuuden voi maalata, ja tämän kaltaiset myöhäiset kankaat ovat sen äärimmäisin muoto.
Maailman suurin Nymphéas-kokoelma on Pariisin Musée de l’Orangeriessa, jonne Monet itse suunnitteli 1920-luvulla kaksi soikeaa salia kahdeksaa suurinta paneeliaan varten. Kukin on keskimäärin noin 1,8 metriä korkea ja 4,3 metriä leveä. Marmottanilla on pienempi joukko myöhäisiä teoksia. Metropolitanilla on kolme. Chicagon Art Institutella on yksi. Minkä tahansa niistä edessä seisominen on lähimpänä, mitä useimmat kävijät koskaan pääsevät ymmärtämään, miksi impressionistisessa maalaustyylissä oli lopulta kyse enemmän katsomisesta kuin katsotusta.
2. Monet, Kurjenmiekkapuutarha Givernyssä, noin 1900

Monet’n kurjenmiekat jäävät joskus lumpeiden varjoon, mikä on epäreilua. Hän istutti 1890-luvun alusta lähtien joka kevät kuudenkymmenen metrin kaistaleen parrakkaita kurjenmiekkoja yläpuutarhan keskikäytävän, niin sanotun Grande Alléen, varrelle. Kurjenmiekat kukkivat noin kolme viikkoa toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa. Hän kohteli jokaista kevättä yhtenä työrupeamana. Yllä oleva, noin vuoteen 1900 ajoitettu maalaus näyttää käytävän, joka loittonee kankaan silmänkorkeudelle asti ulottuvien kurjenmiekkojen läpi. Vihreät, violetit ja sinipurppurat ovat päällekkäin pystysuorina vetoina, jotka ovat lähes liian nopeita erotettaviksi yksitellen.
Tämä on yksi impressionistisen maisemamaalauksen suurista esimerkeistä ja yksi selkeimmistä osoituksista siitä, miten Monet ajatteli kukkapenkkiä: ei koristeellisena aiheena vaan järjestettynä värikontrastien kenttänä. Oranssinkeltainen käytävä kulkee suoraan keskeltä ylös. Kurjenmiekkojen vastaväri, sinivioletti, on kummallakin puolella. Maalauksen rakenne on lähes matemaattinen. Toteutus on kaikkea muuta.
3. Renoir, Kukkakimppu, 1878

Renoir maalasi kimppuja koko ikänsä, mutta 1870-luvun lopun kimput ovat vahvimpia. Yllä oleva versio on vuodelta 1878, ja se on maalattu hänen pienessä Montmartren ateljeessaan samoina kuukausina, joina hän työskenteli Moulin de la Galetten tanssimaalauksen parissa. Siinä on noin kolmekymmentä leikkokukkaa kirkkaassa lasimaljakossa liinalla peitetyllä pöydällä sinharmaata seinää vasten. Sommitelma on väljä. Terälehtien siveltimenjälki on niin nopeaa, että se tuntuu lähes improvisoidulta.
Renoir oli ryhmän maalareista sitoutunein siihen, että kukat tuntuisivat eläviltä. Hän kirjoitti kerran oppineensa ihmisihon maalaamisesta enemmän kukkatutkielmista kuin mistään muusta harjoituksesta. Pionin terälehden vaaleanpunaiset sävyt olivat hänen mukaansa samoja kuin käsivarren sisäpuolen. Niksi oli maalata ne samalla nopeudella ja samalla kevyellä otteella. Tämän ajatuksen näkee toimivan yllä olevassa kimpussa. Kukkia ei ole aseteltu. Ne valuvat maljakosta yli. Ne näyttävät siltä kuin ne olisi tuotu ulkoa sisään puoli tuntia aiemmin ja kuin ne olisivat juuri alkamassa pudottaa terälehtiään.
4. Manet, Pionit, noin 1864–65

Édouard Manet, joka ei koskaan osallistunut yhteenkään impressionistien kahdeksasta ryhmänäyttelystä mutta jota kaikki pitävät maalarina, joka avasi oven, maalasi 1860-luvulla pakkomielteisesti pioneja. Hän kasvatti niitä puutarhassaan Gennevilliersissä Pariisista alavirtaan ja toi leikkokukkia ateljeehensa. Orsaylla on kuusi hänen pioniasetelmaansa vuosilta 1864–65. Yllä oleva puulle maalattu öljyvärityö näyttää maljakollisen vaaleanpunaisia ja valkoisia pioneja mustalla lakatulla japanilaisella tarjottimella.
Nämä eivät ole puutarhamaalauksia. Ne ovat sisäkuvia, maalattu pariisilaisessa ateljeessa hallitussa pohjoisvalossa. Siveltimenjälki on kuitenkin jo väljää. Terälehdet on esitetty viitteellisesti. Musta tarjotin ja tumma tausta saavat kukat näyttämään kuvan ainoalta elävältä asialta. Manet oli maalari, joka vakiinnutti pionit vakavasti otettavaksi moderniksi aiheeksi. Jokainen hänen jälkeensä tullut impressionisti – Renoir, Caillebotte, Fantin-Latour, omalla tavallaan jopa Cézanne – työskenteli siinä lajityypissä, jonka Manet oli määritellyt tässä pienessä kangasryhmässä juuri ennen kuin Olympia teki hänestä pahamaineisen.
5. Fantin-Latour, Asetelma valkoisista ruusuista, 1870-luku

Henri Fantin-Latour on hankala tapaus. Hän oli Manet’n läheinen ystävä, maalasi impressionistipiirin kanssa, esitteli heistä tekemiään ryhmämuotokuvia ja on jokaisella pitkällä listalla impressionismin keskeisistä taiteilijoista. Hänen omat kukkamaalauksensa ovat kuitenkin koko sukupolven viimeistellyimpiä, tasaisimmin työstettyjä ja vanhanaikaisimpia. Hän maalasi elämänsä aikana noin kahdeksansataa kukka-asetelmaa, enimmäkseen ruusuja. Hän myi ne kaikki, enimmäkseen brittiläisille keräilijöille. Ne ovat taloudellinen syy siihen, että hän pystyi tekemään myös ne kokeellisemmat ryhmämuotokuvat ja figuuritutkielmat, joista hänet nykyään paremmin tunnetaan.
Yllä olevat valkoiset ruusut ovat tyypillinen esimerkki. Terälehdet on kuvattu yksitellen. Lehdet on varjostettu taaempana. Maljakolla on täysi perspektiivi ja selkeä valonlähde. Itse kukissa ei ole juuri mitään väljästä impressionistisesta siveltimenjäljestä. Silti Fantin-Latour oli keskusteluissaan ja ystävävalinnoissaan avantgarden täysivaltainen jäsen. Hän kuvasi itsensä vuoden 1864 ryhmämuotokuvaansa Kunnianosoitus Delacroix’lle Manet’n, Whistlerin ja Baudelairen rinnalle.
Fantin-Latourin ruusut todistavat, että impressionistien kukkamaalaukset lajityyppinä eivät olleet teknisesti yhtenäisiä. Saman sukupolven konservatiivinen siipi työskenteli väljän siveltimenjäljen radikaalien rinnalla, ja koko 1870- ja 1880-lukujen kaupallisesti menestynein kukkamaalari oli juuri konservatiivi.
6. Monet, Lumpeet ja japanilainen silta, noin 1899

Lumpelampisarja ei alkanut Orangerien seinän kokoisista paneeleista. Se alkoi pienemmästä, tiiviimmästä muodosta, jossa oli mukana japanilaistyylinen puinen kävelysilta, jonka Monet oli rakennuttanut lammen yli vuonna 1895. Yllä oleva, noin vuodelta 1899 oleva versio on yksi niistä noin kahdeksastatoista kankaasta, jotka hän teki sillasta vuosina 1899–1900. Sommitelma on tavanomaisempi kuin myöhäisissä lumpeissa. Horisontti on selvä. Silta ylittää lammen reunasta reunaan. Lumpeet on aseteltu sillan eteen ja taakse.
Tämä on se teos, josta kehityskulun ymmärtäminen alkaa. Varhaisissa lampimaalauksissa on rakenne. Keskikaudella silta ja ranta katoavat. Myöhäisistä paneeleista on poistettu lähes kaikki paitsi kelluvat lehdet ja heijastunut taivas. Sillan sisältävän version edessä seisominen on kuin lukisi pitkän romaanin ensimmäistä lukua, jossa kirjailija ei ole vielä keksinyt, mitä jättää pois. Väljyys tulee myöhemmin. Ensin piti luoda rakenne.
7. Caillebotte, Keltaisia ruusuja maljakossa, 1882

Gustave Caillebotte, joka tunnetaan parhaiten lähes kolme metriä leveästä maalauksestaan sateisesta Pariisista ja siitä, että hän oli hiljainen keräilijä, joka piti varhaiset impressionistit maksukykyisinä, oli myös vakavasti otettava kukkamaalari. Hän kasvatti kukkia tilallaan Petit-Gennevilliersissä Seinen varrella, vähän Pariisista alavirtaan, missä hän vietti elämänsä viimeiset kaksitoista vuotta. Hän maalasi ne tiiviimmiksi, lähes valokuvamaisiksi sommitelmiksi, jotka näyttävät hyvin erilaisilta kuin hänen ystäviensä kimput.
Yllä olevat keltaiset ruusut vuodelta 1882 näyttävät kuusi leikkokukkaa kirkkaassa lasimaljakossa lähes yksivärisen kermanvärisen taustan edessä. Maljakko on kuvattu insinöörin tarkkuudella. Ruusut itse ovat väljää impressionistista siveltimenjälkeä. Maalaus toimii, koska tarkka maljakko saa väljät kukat näyttämään elävämmiltä kuin ne näyttäisivät kauttaaltaan väljässä sommitelmassa. Caillebotte oli koulutettu kaksikymppisenä laivanrakennusinsinööriksi, ja insinöörin silmä näkyy lähes jokaisessa hänen maalauksessaan.
8. Monet, Taiteilijan puutarha Givernyssä, 1900

Kahdeksasta viimeinen on jälleen givernyläinen puutarhamaalaus, tämä vuodelta 1900, ja yksi impressionistisen puutarhamaalauksen perinteen jäljennetyimmistä kuvista. Näkymä kulkee yläpuutarhan keskikäytävää pitkin toukokuun puolivälissä kohti käytävän päässä olevaa vaaleanpunaiseksi rapattua taloa. Keltaisina, valkoisina, sinisinä ja tummanpurppuraisina raitoina kasvavat kurjenmiekat reunustavat käytävää molemmin puolin. Valo on sitä pehmeää myöhäisaamun valoa, josta Monet piti yläpuutarhassa eniten, ennen kuin aurinko oli tarpeeksi korkealla latistaakseen kurjenmiekkojen sinivioletit sävyt.
Tämä on maalaus, joka opetti suurimmalle osalle 1900-lukua, miltä impressionistinen puutarha näytti. Se on lähdekuva tuhansille makuuhuoneen seinäjäljennöksille, keittiöpyyhkeiden kuvioille ja museokauppojen magneeteille. Impressionististen luontomaalausten teollisuus on kaupallisessa mielessä olemassa suurelta osin tämän yhden kankaan ja niiden kymmenkunnan läheisen muunnelman ansiosta, jotka Monet teki vuosina 1898–1902.
Mitä katsoa missä tahansa impressionistisessa kukkamaalauksessa
Lyhyt tarkistuslista seuraavaa kertaa varten, kun seisot sellaisen edessä.
Katso ensin terälehtien siveltimenjälkeä, ennen kuin katsot mitään muuta. Mitä väljempi siveltimenjälki, sitä tuoreemmin maalari uskoi impressionistiseen ohjelmaan. Kolmella tai neljällä vedolla maalattu terälehti on ”impressionistisempi” kuin terälehti, jolla on Fantin-Latourin ruusujen kaltainen viimeistely. Molemmat ovat päteviä. Tekninen ero näkyy sekunneissa.
Toiseksi katso taustaa. Impressionistiset kukkamaalaukset sijoitetaan yleensä tarkoituksellisesti tasaisen tai lähes tasaisen taustan eteen. Manet’n pionit ovat mustaa vasten. Renoirin kimppu on sinharmaata vasten. Caillebotten ruusut ovat kermanväristä vasten. Niksi on tuoda kukkien värit eteen antamalla niille takana mitään, minkä kanssa kilpailla. Kun vertaa saman ajan salongin kukkamaalausperinteeseen, jossa käytettiin taidokkaita kangas- tai verhotaustoja, impressionistisen lähestymistavan moderniuden huomaa heti.
Kolmanneksi katso, miten valo on kuvattu. Aidossa impressionistisessa kukkamaalauksessa valonlähde on lähes aina vihjattu eikä näytetty. Selvää varjoa ei ole. Ilmeistä vasemmalta valaistua kuvaustapaa ei ole. Kukat näyttävät hehkuvan sisältäpäin. Sama niksi on käytössä ulkoilmamaisemissa. Valo on kaikkialla. Maalaus on valo.
Chiaro lukee ääneen Monet’n vuonna 1909 taidekauppias Paul Durand-Ruelille kirjoittaman kirjeen, jossa hän kuvaa lumpelampea ”pakkomielteeksi, joka on jatkunut liian kauan”, samalla kun seisot Orangeriessa yhden myöhäisen Nymphéas-teoksen edessä ja katsot lähes kahta metriä kelluvia lehtiä.
Loppukaneetti
Maalari ostaa pienen maalaistalon Normandiasta vuonna 1883, koska hänen vuokransa Pariisissa on maksamatta. Hän istuttaa puutarhan. Puutarha valtaa hänen työnsä. Kun hän kuolee vuonna 1926, hänen itse kaivamansa lumpelampi on tuottanut kaksisataaviisikymmentä maalausta, ja impressionistisista kukkamaalauksista on tullut maailman jäljennetyin 1800-luvun taiteen lajityyppi. Kaikki tämä noin neljän tuhannen neliömetrin tontilta kahdensadan asukkaan kylästä, sata kilometriä Pariisista alavirtaan Seinen varrella.
Kuvien lähteet
- Monet Water Lilies 1916.jpg — Claude Monet (1840–1926). Lähde, Public Domain.
- Monet - the-iris-garden-at-giverny-1900.jpg — Claude Monet (1840–1926). Lähde, Public Domain.
- Renoir - bouquet-of-flowers-1878.jpg — Pierre-Auguste Renoir (1841–1919). Lähde, Public Domain.
- Édouard Manet - Vase de pivoines sur un plateau laqué.jpg — Édouard Manet (1832–1883). Lähde, Public Domain.
- Henri Fantin-Latour - Still Life of White Roses - Google Art Project.jpg — Henri Fantin-Latour (1836–1904). Lähde, Public Domain.
- Claude Monet - Water Lilies and Japanese Bridge - Google Art Project.jpg — Claude Monet (1840–1926). Lähde, Public Domain.
- Gustave Caillebotte - Yellow Roses in a Vase.jpg — Gustave Caillebotte (1848–1894). Lähde, Public Domain.
- Claude Monet The Artist’s Garden at Giverny.jpg — Claude Monet (1840–1926). Lähde, Public Domain.