
Huhtikuussa 1874 kolmekymmentä maalaria avasi näyttelyn lainatussa valokuvaajan ateljeessa Boulevard des Capucinesilla Pariisissa. He olivat antaneet ryhmälleen nimen Société Anonyme des Artistes Peintres, Sculpteurs, Graveurs, etc. – tarkoituksellisen byrokraattisen nimen, joka pilkkasi virallista Salonkia. Näyttely kesti neljä viikkoa. Sisäänpääsy maksoi frangin. Se ei tuottanut juuri mitään, keräsi vähän yleisöä ja sai arvosteluja, jotka vaihtelivat hämmentyneistä ilkeisiin. Noiden kolmenkymmenen maalarin joukossa oli kahdeksan ihmistä, jotka seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana muuttaisivat sen, miten koko länsimaailma katsoi valoa, säätä, vettä, viikonloppuja, balettiharjoituksia ja Pariisin esikaupunkeja. Impressionistimaalarit eivät olleet koulukunta. He eivät olleet manifesti. He olivat noin viidentoista ihmisen ystäväporukka, joka maalasi rinnakkain 1860- ja 1870-luvuilla ja päätyi keksimään maalaustaiteen uudelleen melkein vahingossa.
Tämä on opas niihin kahdeksaan nimeen, joilla on eniten merkitystä. Niihin, joiden töitä todella näet, jos kävelet Musée d’Orsayn, Orangerien, Marmottanin tai minkä tahansa suuren museon 1800-luvun salien läpi. Ei koko luetteloon. Luettelossa on noin kaksikymmentäviisi nimeä, ja asiantuntija voi perustella kolmekymmentäkin. Mutta se kuuluisien impressionistien lista, jota jokainen oikeasti tarvitsee, tiivistyy näihin kahdeksaan. Etenemme suunnilleen siinä järjestyksessä, jossa kohtaat heidät Orsayssa, pohjakerroksesta ylöspäin.
Mitä ”impressionisti” oikeastaan tarkoittaa
Ennen nimiä lyhyt määritelmä, koska termiä käytetään väljästi. Impressionistimaalari on tiukassa mielessä sellainen, joka oli mukana yhdessä tai useammassa niistä kahdeksasta impressionistien ryhmänäyttelystä, jotka pidettiin Pariisissa vuosina 1874–1886. Se on ainoa objektiivinen kriteeri. Cézanne oli mukana ensimmäisessä ja kolmannessa. Édouard Manet, maalari, joka yhdistetään vahvimmin liikkeen alkuun, ei ollut mukana yhdessäkään eikä suostunut kutsumaan itseään impressionistiksi. Seurat oli mukana kahdeksannessa, ja hänet luetaan yleensä postimpressionisteihin. Kahdeksan näyttelyn virallinen keskeisten impressionistien luettelo on sotkuisempi kuin se, miten ne yleisesti muistetaan.
Se, mikä yhdistää heitä tyylillisesti, on lyhyempi ja helpompi kuvata. He maalasivat ulkona aina kun mahdollista, en plein air, kannettaville kankaille. He työskentelivät nopeasti, usein yhdellä tai kahdella istumakerralla, tavoittaakseen muuttuvan valon. He jättivät siveltimenvedot näkyviin sen sijaan, että olisivat häivyttäneet ne. Akateemisen ruskean ja beigen paletin sijaan he suosivat kirkkaita värejä suoraan uusista kemiallisten pigmenttien tuubeista, jotka teollinen vallankumous oli juuri tuonut markkinoille. He maalasivat tavallisia moderneja aiheita – rautatieasemia, esikaupunkien puutarhoja, viikonloppusoutajia, harjoittelevia tanssijoita, uusia bulevardeja, jotka Haussmann oli lyönyt Pariisin halki – mytologian ja historian sijaan. Ja he ripustivat työnsä sinne, missä yleisö näki ne, virallisen Salongin ulkopuolelle.
Siinä on koko tekninen ohjelma. Loput on elämäkertaa.
1. Claude Monet, vahingossa perustaja
Syntyi Pariisissa vuonna 1840, kasvoi Le Havressa, kuoli Givernyssä vuonna 1926. Jos impressionismilla on perustaja, se on Monet, ja vain siksi, että hänen pieni satamaharjoitelmansa Impression, soleil levant, maalattu vuonna 1872 ja esillä vuoden 1874 näyttelyssä, antoi liikkeelle nimen, kun eräs satiirinen kriitikko käytti sanaa ”impressionisti” pilkkanimenä ja maalarit pitivät sen.
Monet vei periaatteet aivan äärimmilleen. Hän maalasi saman aiheen – heinäsuovat, poppelit, Rouenin katedraalin, Givernyn lummelammen – yhä uudelleen eri vuorokaudenaikoina ja eri säissä ja kohteli jokaista kangasta yksittäisen valotilanteen yksittäisenä pysäytyksenä. Pelkkä Rouenin katedraali -sarja käsittää kolmekymmentä kangasta. Lumpeita on noin kaksisataaviisikymmentä. Elämänsä loppuun mennessä hän oli lähes kokonaan veden ja kiven valon maalari.
Hyödyllisin Monet katsottavaksi ensin on se hänen sarjamaalauksistaan, joka on lähimpänä sinua. Orsayssa on viisi Rouenin katedraalia rinnakkain. Orangeriessa ovat kahdeksan valtavaa Nymphéas-paneelia niille omistetuissa maanalaisissa saleissa. Marmottanissa on Auringonnousu. New Yorkin Metissä ovat Heinäsuovat. Seiso minkä tahansa niistä edessä, niin näet, mitä lähes sataviisikymmentä muuta maalaria yritti jäljitellä ja enimmäkseen epäonnistui. Hän eli myös ryhmästä selvästi pisimpään, kuoli kahdeksankymmenkuusivuotiaana ja eli kauemmin kuin itse impressionismi kahdellakymmenellä vuodella.
2. Pierre-Auguste Renoir, mukavien sunnuntaiden maalari

Syntyi Limogesissa vuonna 1841, kuoli Cagnes-sur-Merissä vuonna 1919. Renoir on maalari, josta sinun on helpointa pitää ja jota on vaikeinta ottaa vakavasti, mikä on hänelle epäreilua, koska parhaimmillaan hän on yksi 1800-luvun suurista figuurimaalareista.
Hän nousi samaa tietä kuin Monet, maalasi Fontainebleaun metsässä Pariisin ulkopuolella 1860-luvun alussa ja oli mukana Salongeissa, kun pääsi. Hänen läpimurtonsa oli Bal du moulin de la Galette, maalattu vuonna 1876 ja esillä kolmannessa impressionistinäyttelyssä vuonna 1877. Se on lähes kaksi metriä leveä ja runsaan metrin korkea, ja siinä noin kolmekymmentä pariisilaista tanssii valonauhojen alla sunnuntaisessa ulkoilmatilaisuudessa Montmartren kukkulalla. Lehvistön läpi siivilöityvä valo saa kaikkien kasvot ja vaatteet värisemään. Koko maalaus tuntuu täydelliseltä sunnuntai-iltapäivältä. Maalaus riippuu nykyään Orsayssa, ja se on niitä teoksia, joiden edessä kävijät seisovat pisimpään.
Renoirin myöhäistuotantoa, 1890- ja 1900-lukujen raskaita alastonkuvia, on vaikeampi puolustaa. Hän sairastui niveltulehdukseen kuusikymppisenä, ja siveltimet piti sitoa hänen käteensä. Hahmot pehmenivät. Mutta 1870-luvun ja 1880-luvun alun maalari, Washingtonin Phillipsissä olevan Soutajien aamiaisen ja Orsayn Moulin de la Galetten maalari, on yksi harvoista, jotka pystyivät saamaan sunnuntai-iltapäivän näyttämään tärkeimmältä asialta, mitä koskaan on tapahtunut.
3. Edgar Degas, impressionisti, joka vihasi sitä nimitystä

Syntyi Pariisissa vuonna 1834, kuoli Pariisissa vuonna 1917. Degas on hankala tapaus. Hän oli mukana seitsemässä kahdeksasta impressionistinäyttelystä, useammassa kuin kukaan muu maalari Pissarroa lukuun ottamatta. Hän on jokaisessa koskaan kirjoitetussa impressionistien luettelossa. Ja hän vihasi nimitystä. Hän piti parempana sanoja ”realisti” tai ”itsenäinen”. Hän ei juuri koskaan maalannut ulkona. Hän piirsi pakkomielteisesti ateljeessa. Hänen aiheensa oli ihmishahmo keinovalossa, erityisesti tanssijoiden, jockeyden, pesijättärien ja kylpevien naisten vartalot.
Degas on se, jota kannattaa katsoa, jos luulet impressionismin tarkoittavan pelkkiä maisemia. Orsayssa on kymmeniä hänen balettiharjoituskohtauksiaan, maalattuina kuvakulmasta, joka on lähes aina hieman sivussa keskeltä, hieman rajattu, hieman pylvään tai kaiteen takana. Hän oli parikymppisenä opiskellut vakavasti Italian renessanssia, ja hänen piirustustaitonsa on aivan eri tasolla kuin kenenkään muun ryhmässä. Pastellit, jotka hän teki matalissa peltisammioissa kylpevistä naisista 1880- ja 1890-luvuilla, kuuluvat 1800-luvun maalaustaiteen psykologisesti intiimeimpiin teoksiin.
Hän teki myös muutamia satoja veistoksia, kaikki vahasta, lähes kaikki tanssijoita ja hevosia. Noin seitsemästäkymmenestä on nykyään pronssivaloksia, enimmäkseen postuumeja. Kuuluisin on Pieni neljätoistavuotias tanssijatar, ainoa veistos, jonka Degas koskaan asetti näytteille elinaikanaan, kuudennessa impressionistinäyttelyssä vuonna 1881. Hänkin on Orsayssa, lasivitriinissä, puettuna oikeaan tutuun, jonka museo vaihtaa muutaman vuoden välein.
4. Camille Pissarro, ainoa maalari kaikissa kahdeksassa näyttelyssä

Syntyi Saint Thomasilla vuonna 1830, kuoli Pariisissa vuonna 1903. Pissarro on maalari, jota ilman ryhmä ei pysy koossa. Hän oli vanhin. Hän oli sitoutunein poliittisiin ja esteettisiin väittelyihin. Hän oli se, jota Cézanne kutsui ”isäksi” ja jonka ansioksi hän luki sen, että oppi maalaamaan. Hän oli ainoa maalari, joka oli mukana kaikissa kahdeksassa impressionistien ryhmänäyttelyssä vuosina 1874–1886.
Hänen aiheensa suurimman osan uraa oli maaseudun Ranska. Talonpojat pelloilla, markkinapäivät pikkukaupungeissa, Pontoisen kylä, jossa hän asui viisitoista vuotta. 1890-luvun lopulla, kun hän kärsi kroonisesta silmätulehduksesta, joka teki ulkona työskentelystä vaarallista, hän siirtyi maalaamaan Pariisin bulevardeja vuokratuista hotelli-ikkunoista. Boulevard Montmartre -kuvien sarja, jonka hän teki vuosina 1897–1898 – noin tusina näkymää samasta kadusta eri vuorokaudenaikoina, eri säissä, maalattuina samasta Grand Hôtel de Russien neljännen kerroksen ikkunasta – on yksi 1800-luvun lopun Pariisin suurista dokumenteista.
Pissarro on maalari, jota kannattaa katsoa, kun haluat ymmärtää impressionistien sitoutumisen aiheeseen. Hän maalasi saman maanviljelijän mökin Pontoisessa kaksikymmentä kertaa. Hän maalasi Montmartren bulevardin neljätoista kertaa. Vaihtelut eivät ole pieniä.
5. Alfred Sisley, englantilainen, joka ei koskaan lähtenyt Ranskasta

Syntyi Pariisissa vuonna 1839 englantilaisille vanhemmille, kuoli Moret-sur-Loingissa vuonna 1899. Sisley on ryhmän aliarvostetuin. Hän maalasi pelkkiä maisemia. Hän ei koskaan päässyt viralliseen Salonkiin. Hän ei myynyt elinaikanaan juuri mitään. Hän kuoli köyhänä kurkkusyöpään viisikymmentäyhdeksänvuotiaana, vuotta ennen kuin hänen maalaustensa hinnat kymmenkertaistuivat.
Hänen parhaita töitään on sarja kankaita, jotka hän teki vuonna 1876 pienestä tulvasta Seinen rantakylässä Port-Marlyssa. Vesi nousi toisen kerroksen ikkunoihin ja pysyi siellä muutaman päivän. Sisley maalasi sen soutuveneestä ja rantapenkereen kuivalta puolelta, kuusi maalausta viikossa. Vesi on aihe, mutta todellinen aihe on se, miten pienen viinikauppiaan liiketila seisoo puoliksi hukkuneena siinä, ja se, miten yläikkunoiden heijastukset saavat koko näkymän tuntumaan veden alla olevalta, katsoitpa kuivia tai märkiä kohtia.
Hän on maalari, joka esitti vahvimman perustelun sille, että maisema on impressionismin keskeinen aihe. Hän pysyi siinä kolmekymmentä vuotta, silloinkin kun kukaan ei ostanut. Orsayssa on kuusi hänen Port-Marlyn tulvaansa. Niiden ohi on helppo kävellä, sivusalissa viidennessä kerroksessa. Älä kävele.
6. Berthe Morisot, maalari, jota miehet aliarvioivat yhä uudelleen

Syntyi Bourgesissa vuonna 1841, kuoli Pariisissa vuonna 1895. Morisot oli ensimmäinen nainen, joka liittyi impressionistien ryhmään, ja yksi vain kahdesta naisesta sillä kuuluisien impressionistien listalla, jonka useimmat ihmiset koskaan kohtaavat; toinen on Mary Cassatt. Hän oli mukana seitsemässä kahdeksasta impressionistinäyttelystä ja jäi pois vain neljännestä vuonna 1879, koska oli juuri saanut lapsen.
Hänen aiheensa oli kotielämä. Lukevia naisia. Äitejä lastensa kanssa. Sisaria pukemassa toisiaan illanviettoon. Nuori nainen tanssiaisissa. Kehto, hänen tunnetuin teoksensa, valmistui vuonna 1872, ja siinä hänen sisarensa Edma katselee vastasyntyneen tyttärensä unta. Se riippuu Orsayssa. Se on 46 × 56 senttimetriä, suunnilleen neljän neliöksi asetetun kirjepaperiarkin kokoinen, ja se on yksi koko liikkeen psykologisesti latautuneimmista maalauksista.
Morisot oli myös Édouard Manet’n oppilas, malli, ystävä ja vuoden 1874 jälkeen käly. Hän meni naimisiin Manet’n veljen Eugènen kanssa, ja perhesiteet Édouardiin pitivät Manet’t ja impressionistit kietoutuneina toisiinsa koko 1870-luvun. Hän on maalari, joka osoitti, että impressionismi toimi myös sisätiloissa, että siveltimenjäljen ulkoilmamaista vapautta saattoi soveltaa hiljaiseen kotikohtaukseen ja löytää jotain, mitä akateemiset maalarit eivät olleet koskaan kokeilleet. Orsayssa on hänen töitään enemmän kuin useimmat kävijät tajuavat.
7. Mary Cassatt, amerikkalainen

Syntyi Pittsburghissa vuonna 1844, kuoli Pariisin lähellä vuonna 1926. Cassatt on amerikkalainen poikkeus ranskalaisessa liikkeessä, ylempää keskiluokkaa oleva pennsylvanialainen, joka muutti Pariisiin vuonna 1874, tapasi Degasin vuonna 1877 ja sai kutsun olla mukana impressionistien näyttelyissä neljännestä alkaen. Hän oli mukana neljässä kahdeksasta.
Hänen aiheensa suurimman osan uraa oli sama kuin Morisot’lla. Naisia, äitejä, lapsia, tyttäriä. Hän maalasi heidät suoruudella ja rakenteellisella jäntevyydellä, jota Morisot ei aina tavoitellut. Venematka, joka tehtiin vuosina 1893 ja 1894 ja riippuu nyt Washingtonin National Galleryssä, on lähes kaksimetrinen kangas katalonialaisesta soutajasta pienessä veneessä naisen ja vauvan kanssa. Miehen selkä on puolet maalauksesta. Naisen kasvot ovat lähes profiilissa. Sommitelma on lainattu japanilaisista puupiirroksista, joita Cassatt tutki tuolloin intensiivisesti, ja koko teos näyttää enemmän elokuvan pysäytyskuvalta kuin maalaukselta.
Cassatt on myös maalari, joka käytännössä toi impressionismin Yhdysvaltoihin. Hänen veljensä Alexander oli Pennsylvania Railroadin pääjohtaja ja merkittävä keräilijä. Hänen keräilynsä ja Cassattin amerikkalaisille ystävilleen antamien neuvojen kautta – erityisesti newyorkilaisille Havemeyereille – huomattava osa impressionistisista töistä, jotka päätyivät amerikkalaisiin museoihin 1900-luvun alussa, tuli Cassattin kautta. Ilman häntä Metin, Bostonin MFA:n ja Chicagon Art Instituten seinät näyttäisivät nykyään hyvin erilaisilta.
8. Gustave Caillebotte, insinööri, joka keräsi ystäviään

Syntyi Pariisissa vuonna 1848, kuoli Gennevilliersissä vuonna 1894. Caillebotte on maalari, joka oli vähällä jäädä pois impressionistimaalarien listalta, koska suurimman osan 1900-lukua hänet muistettiin ensisijaisesti keräilijänä ja vasta toissijaisesti maalarina, ja hänen maalaripuolensa luettiin pelkästään päteväksi. Hänen tuotantonsa uudelleenarviointi 1970- ja 1980-luvuilla muutti kaiken sen. Nykyään hän on jokaisessa luettelossa.
Hän tuli varakkaasta perheestä, mikä on osa tarinaa. Hän opiskeli ensin juristiksi, sitten laivainsinööriksi ja sitten maalausta École des Beaux-Arts’ssa. Kun hänen isänsä kuoli vuonna 1874, hän peri omaisuuden. Hän käytti loppuelämänsä kahteen rinnakkaiseen hankkeeseen: omien maalaustensa tekemiseen ympäröivästä työväen- ja porvaris-Pariisista sekä Monet’n, Renoirin ja Degasin maalausten hiljaiseen ostamiseen, kun kukaan muu ei niitä ostanut, hinnoilla, jotka pitivät hänen ystävänsä maksukykyisinä. Hän maksoi Monet’n ateljeen vuokran kahden vuoden ajan. Hän maksoi kolmannen impressionistinäyttelyn omasta taskustaan.
Hänen omat maalauksensa kuuluvat liikkeen oudoimpiin. Pariisin katu, sadepäivä, maalattu vuonna 1877 ja nyt Chicagon Art Institutessa, on lähes kolme metriä leveä. Siinä on yksi risteys uusilla Haussmannin bulevardeilla Gare Saint-Lazaren lähellä sadepäivänä, ja hahmot kävelevät sateenvarjojen alla hieman vinoissa kulmissa. Perspektiivi on pakotettu lähes väkivaltaisesti. Mukulakivet on maalattu piirtäjän tarkkuudella. Vaatteet on maalattu kuin impressionismia. Maalaus tuntuu melkein laajakulmaobjektiivilla otetulta valokuvalta. Caillebotte maalasi modernia Pariisia ennen kuin kukaan muu keksi, miten se tehdään. Chiaro lukee ääneen kuvauksen, jonka hän kirjoitti vuoden 1894 testamenttiinsa, jolla hän jätti kuusikymmentäseitsemän impressionistista kangasta Ranskan valtiolle – lahjoituksen, jonka hyväksyminen Louvressa vaati viiden vuoden taistelun ja josta tuli nykyisen Orsayn impressionistikokoelman perustava kokoelma.
Miehet, jotka joskus lasketaan mukaan ja joskus eivät
Lyhyt luettelo maalareista, jotka esiintyvät säännöllisesti keskeisten impressionistien listoilla mutta sopivat niihin kömpelösti:
-
Édouard Manet (1832–1883) on maalari, jonka Olympia ja Aamiainen ruohikolla järkyttivät Pariisia vuosina 1863–65 ja esittivät sen vapaan siveltimenjäljen ja modernin elämän argumentin, jonka nuoremmat maalarit sitten omaksuivat. Hän ei ollut mukana yhdessäkään kahdeksasta impressionistinäyttelystä vaan kieltäytyi sillä perusteella, että virallinen Salonki oli yhä ainoa legitiimi näyttämö. Hänet luetaan yleensä impressionismin edelläkävijäksi eikä sen jäseneksi.
-
Paul Cézanne (1839–1906) oli mukana ensimmäisessä ja kolmannessa näyttelyssä ja lopetti sitten enimmäkseen, vetäytyi Aix-en-Provenceen ja maalasi samaa vuorta yhä uudelleen. Hänet luetaan postimpressionisteihin.
-
Vincent van Gogh (1853–1890) mainitaan usein matkaoppaiden kuuluisien impressionistien luetteloissa. Hän saapui Pariisiin vuonna 1886 ja oppi impressionistien töistä kaiken minkä pystyi kahdessa vuodessa, mutta hänen oma lyhyt uransa kuuluu postimpressionismiin. Sekaannus impressionismin ja van Goghin välillä on yksi sitkeimmistä liikkeestä kirjoitettaessa.
-
Frédéric Bazille (1841–1870) oli Monet’n läheinen ystävä ja varhaisen ryhmän ensimmäinen rahoittaja. Hän kuoli Ranskan–Preussin sodassa kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, neljä vuotta ennen ensimmäistä impressionistinäyttelyä. Hän on jokaisessa luettelossa puuttuvana seitsemäntenä maalarina, josta olisi tullut merkittävä hahmo, jos hän olisi elänyt.
Mikä heitä lopulta yhdistää
Impressionistimaalarit olivat pieni joukko. He tunsivat toisensa henkilökohtaisesti. He lainasivat rahaa toisiltaan ja avioituivat toistensa sukuihin. He väittelivät tekniikasta ja politiikasta. He kaikki maalasivat, kukin omalla tavallaan, saman perusväitteen: että moderni maailma – junat, esikaupungit, viikonlopun tanssit, harjoitussalit, uudet bulevardit – oli yhtä arvokas aihe vakavalle maalaustaiteelle kuin ne kreikkalaiset ja roomalaiset jumalat, joita Akatemia oli maalannut kaksi vuosisataa.
Syy siihen, miksi heillä on merkitystä, on se, että he voittivat väittelyn. Puolitoista vuosisataa myöhemmin lähes kaikki, mitä näet minkä tahansa suuren taidemuseon modernissa siivessä, nojaa heidän esittämiinsä teknisiin ja käsitteellisiin väitteisiin. Valokuvat työssä olevista satamista ovat taidetta. Nopeat luonnokset ovat valmiita maalauksia. Valo on aihe. Sää on aihe. Moderni elämä, maalattuna sen vielä tapahtuessa, on aihe.
Yllä olevat kahdeksan nimeä ovat ne, joiden työ esitti tämän väitteen voimakkaimmin.
Loppukaneetti
Noin viidentoista ihmisen ystäväporukka. Heistä kahdeksan merkittäviä maalareita. Yksi improvisoitu näyttely lainatussa valokuvaajan ateljeessa. Yksi satiirisen kriitikon huono vitsi, jota maalarit eivät suostuneet pitämään loukkauksena vaan tekivät siitä nimen. Puolitoista vuosisataa myöhemmin kutsumme sitä yhä impressionismiksi, ja se, miten useimmat ihmiset näkevät valon, veden ja sunnuntai-iltapäivien maalaukset, lähti samasta ateljeesta Boulevard des Capucinesilla.
Kuvien lähteet
- Claude Monet 1899 Nadar crop.jpg — Nadar (1820–1910). Lähde, Public Domain.
- Auguste Renoir - Dance at Le Moulin de la Galette - Google Art Project.jpg — Pierre-Auguste Renoir (1841–1919). Lähde, Public Domain.
- Edgar Degas - The Ballet Class - Google Art Project.jpg — Edgar Degas (1834–1917). Lähde, Public Domain.
- Camille Pissarro - Boulevard Montmartre, Spring - Google Art Project.jpg — Camille Pissarro (1830–1903). Lähde, Public Domain.
- Alfred Sisley (1839-1899) - The Flood at Port-Marly.jpg — Alfred Sisley (1839–1899). Lähde, Public Domain.
- Berthe Morisot - The Cradle - Google Art Project.jpg — Berthe Morisot (1841–1895). Lähde, Public Domain.
- Mary Cassatt - The Boating Party - Google Art Project.jpg — Mary Cassatt (1844–1926). Lähde, Public Domain.
- Gustave Caillebotte - Paris Street; Rainy Day - Google Art Project.jpg — Gustave Caillebotte (1848–1894). Lähde, Public Domain.