
Heinäkuun lopulla vuonna 1900 Gustav Klimt matkusti junalla Wienistä pieneen Litzlbergin kylään Atterseen etelärannalle. Attersee on pitkä ja kapea alppijärvi Itävallan Salzkammergutin alueella, noin kolmen tunnin matkan päässä Salzburgista itään. Hän vuokrasi kaksi huonetta Brauerei-nimisestä majatalosta, pystytti pienen kannettavan maalaustelineen ja vietti kuusi viikkoa maalaten puita. Hän palasi saman järven rannalle joka kesä seuraavien kuudentoista vuoden ajan. Klimtin metsämaalaukset – niitä on säilynyt noin kaksikymmentä – tehtiin lähes kaikki tuolla järvellä, lähes kaikki samassa neliön muodossa, jonka hän oli valinnut kolmekymppisenä, ja lähes kaikki seisten korkeintaan viiden metrin päässä maalaamistaan rungoista. Hän ei koskaan maalannut metsää näköalapaikalta. Hän ei koskaan maalannut metsää, johon johtaa polku. Hän ei koskaan sijoittanut yhteenkään niistä ihmishahmoa. Hän maalasi rungot läheltä, suoraan edestä, latvusto rajattuna pois yläpuolelta ja maa alapuolelta, ja tuloksena on 1900-luvun alun eurooppalaisen taiteen omalaatuisin maisemamaalausten kokonaisuus.
Omalaatuisuus on muodossa. Klimtin metsämaalaukset ovat lähes kaikki sata kertaa sata senttimetriä – täydellinen neliö. Maisemamaalaus oli 1600-luvulta lähtien ollut vaakasuuntaista taidetta. Englanniksi vaakamuotoa kutsutaan jopa maisemamuodoksi, landscape. Klimtin valinta, neliö, rikkoi visuaalisen tottumuksen. Neliön muotoisessa kankaassa ei ole horisonttia. Neliön muotoinen kehys metsän ympärillä asettaa katsojan puiden keskelle sen sijaan, että hän katsoisi niitä. Klimtin metsämaalauksen horisontti, jos sen ylipäätään löytää, on pieni rako yläreunassa, jossa rungot vihdoin kohtaavat taivaan – kalpeanvihreä tai sininen kaistale, ehkä seitsemän senttimetrin korkuinen sadan senttimetrin kuvassa. Kaikki muu on kaarnaa, lehtiä ja aluskasvillisuutta.
Kesämaja ja maalari
Atterseen kesillä oli rutiininsa. Klimt saapui heinäkuun puolivälissä elinikäisen kumppaninsa Emilie Flögen kanssa. Flöge oli wieniläinen muotisuunnittelija, jonka perheellä oli Casa Piccola -niminen muotitalo, ja he asettuivat rutiiniin, johon kuului uintia, soutua, valokuvausta ja maalaamista. Klimt oli voimakas uimari, joka aloitti jokaisen päivän puolen tunnin uinnilla järvessä säästä riippumatta. Hänellä oli ympäri vuoden lyhyeksi trimmattu parta, ja hän käytti pitkää sinistä työtakkia, jonka Emilie oli suunnitellut hänelle ja josta tuli hänen univormunsa. Aamiaisen jälkeen hän kantoi maalaustelineensä, muutaman kankaan ja pienen kokoontaitettavan jakkaran tiettyyn puulehtoon, asettui paikalleen ja työskenteli, kunnes valo muuttui myöhään iltapäivällä. Hän maalasi kolmen–viiden metrin päästä rungoista. Vuonna 1903 maalattu Koivumetsä, joka on nykyään Paul G. Allen Collectionissa Seattlessa, tehtiin juuri tuolta etäisyydeltä. Läheisyyden voi todentaa, koska jokaisen koivun kaarna on maalattu siveltimenjäljin, jotka eivät ole kahta millimetriä leveämpiä, ja sellaisen yksityiskohdan näkee vain hyvin läheltä.
Neliön muoto oli hänen valintansa ja puut olivat hänen valintansa, mutta kylä oli Emilien. Flögen perhe oli viettänyt kesiään Atterseellä 1890-luvulta lähtien. Emilien äiti ja sisar Helene jakoivat talon maalarin kanssa. Järjestely ei ollut romanttinen tavanomaisessa mielessä – Klimtillä oli Wienissä kahdeksan tunnettua aviotonta lasta muiden naisten kanssa, eikä hän koskaan mennyt naimisiin – mutta se oli lähimpänä parisuhdetta, mitä hänellä oli. Emilie teki ne puvut, joissa Klimt maalasi wieniläiset naismuotokuvansa; hän maalasi Emilien vuonna 1902 kuuluisaan kokovartalomuotokuvaan, josta Emilie ei erityisemmin pitänyt. Heidän suhteensa kesti kaksikymmentäkahdeksan vuotta, Klimtin kuolemaan asti. Klimt kuoli aivohalvaukseen viisikymmentäviisivuotiaana helmikuussa 1918. Metsämaalaukset tehtiin Emilien perheen järvellä, Emilien perheen kesäaikataulun mukaan, Emilie viereisessä huoneessa.
Mitä hän pakeni maalatessaan
Klimtin päivätyö Wienissä oli naisten maalaaminen. Vuosina 1900–1916 – samoina vuosina, joina hän vietti kesät Atterseellä – hän teki Beethoven-friisin, Adele Bloch-Bauerin kultaisen muotokuvan, josta tuli Kultainen nainen, Naisen kolme ikää -teoksen, raskautta kuvaavat Toivo I ja Toivo II, Danaën, Suudelman, Juditin Holofernesin pään kanssa ja Vesikäärmeet. Wien oli 1900-luvun vaihteessa kaupunki, joka oli naisen kuvan pakkomielteisempi kuin yksikään Euroopan pääkaupunki sitten renessanssin Firenzen, ja Klimt oli sen tärkein toimittaja. Muotokuvat maksoivat järven. Ne myös uuvuttivat hänet. Metsämaalaukset ovat sitä, mitä hän teki halutessaan olla poissa Wienin salongeista ja niiden naisten luota, jotka maksoivat hänelle heidän maalaamisestaan. Hahmoja ei ole, koska hahmot jäivät Wieniin.
Kesämajan muotokuvat ja metsämaalaukset limittyvät tekniikaltaan. Samat lehtikulta- ja lehtihopeakokeilut, joita Klimt teki Wienissä Adele Bloch-Bauerin pukuun, näkyvät Atterseen koivujen kaarnassa. Samat mosaiikkimaiset väritäplät, joista Suudelman puku rakentuu, rakentavat Koivumetsän aluskasvillisuuden. Hän käytti samaa sivellintä, samaa sanastoa, eri aiheisiin. Puut saivat saman muodollisen käsittelyn, jonka naiset saivat kaupungissa.

Pyökkilehto I on maalaus, jossa muodosta tulee argumentti
Varhaisin metsämaalauksista on Pyökkilehto I, joka valmistui loppukesällä 1902. Se on Dresdenin Galerie Neue Meisterissä: sata kertaa sata senttimetriä oleva neliö, joka näyttää noin kolmenkymmenen pyökin tyvet metsässä Weissenbachin kylän lähellä. Puut ovat paljaita harmaita pylväitä, jotka kohoavat oranssinruskeasta pudonneiden lehtien matosta. Lehdet on maalattu pienin erillisin jäljin kuin mosaiikin tesserat, eikä kahta lehteä ole samanvärisinä, mutta koko matto hahmottuu yhtenä pohjana. Rungot ovat täysin pystysuoria. Sommittelulla ei ole keskustaa, koska puut eivät yhdy pakopisteeseen. Ne nousevat suoraan ylös kehyksen alareunasta ja katoavat suoraan ylös yläreunasta. Maalaus on runkojen muuri.
Katsojalle tämä tekee sen, että silmä joutuu lukemaan maalausta ylhäältä alas eikä vasemmalta oikealle. Metsän pystysuora rakenne – ilmeinen asia jokaiselle, joka on joskus seissyt metsässä – ei ollut aiemmin ollut eurooppalaisen maisemamaalauksen aihe. Klimtiä edeltäneet maalarit vetivät polkuja metsiensä läpi. He lisäsivät matkalaisia, puunhakkaajia, rakastavaisia, peuroja. He tekivät metsästä näyttämön. Klimtin pyökkilehto on pelkkiä puita. Alareunan oranssi pohja on kohta, jossa pudonneiden lehtien matto saa syksyn valon, ja kankaan alareunasta yläkolmannekseen kulkeva liukuma – oranssista okraan ja runkojen kalpeaan harmaaseen – antaa maalaukselle pystysuoran liikkeen, joka tuntuu siltä kuin katsoisi ylöspäin. Horisonttia ei ole. Maalaus on kokemus siitä, että seisoo metsässä pää hieman taaksepäin kallistettuna, ilman mitään määränpäätä mielessä.
Koivumetsä on sitä, mitä tapahtuu keskipäivällä
Vuoden 1903 Koivumetsä on ryhmän jäljennetyin teos ja se maalaus, jota keräilijät yleensä tarkoittavat puhuessaan Klimtin metsästä. Microsoftin toinen perustaja Paul Allen osti sen vuonna 2006 noin neljälläkymmenellä miljoonalla dollarilla; se myytiin huutokaupassa marraskuussa 2022, kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, sadalla neljällä miljoonalla. Maalauksessa on valkorunkoisia koivuja keskipäivällä loppukesästä, tyvellä oranssinruskea pudonneiden koivunlehtien matto ja yläreunassa ohut tummanvihreä latvuskaistale. Rungot on maalattu pystysuorin valkoisin vedoin, joissa on pieniä tummia viivoja – koivun kaarnan korkkihuokosia – epäsäännöllisin välein kunkin rungon koko korkeudelta. Kuvassa on noin kolmekymmentäkaksi koivua. Ne seisovat hieman eri etäisyyksillä maalarista. Maalaus on tutkielma siitä, miten silmä havaitsee syvyyden metsässä, jossa ei ole horisonttia – ainoat syvyysvihjeet ovat runkojen suhteellinen koko ja se, miten lehtimatto sumenee hieman etualan ja keskialan välillä.
Mäntymetsä I on metsä varjossa
Vuoden 1901 Mäntymetsä I, joka on San Franciscon Legion of Honor -museossa, on koivumaalauksen tumma kaksonen. Kuusten rungot ovat lähes mustia, maa on syvän sammaleenvihreää, pienet taivaan läikät ovat kalpean harmaita. Maalaus tehtiin myöhään iltapäivällä havupuumetsikössä Weissenbachin kylän yläpuolella. Muoto on sama neliö. Sommittelu on sama runkojen muuri. Mutta värisävy on kaksi oktaavia matalammalla. Klimtin Emilielle kirjoittamien kirjeiden mukaan hän maalasi tämän kuvan päivänä, jona järven yllä oli pilvistä ja havupuut imivät kaiken saatavilla olevan valon. Maalaus on sitä, mitä tapahtuu, kun Klimtin metsästä otetaan aurinko pois.

Metsärinne Unterachissa on niistä viimeinen
Kesällä 1916, kaksi vuotta ennen kuolemaansa, Klimt maalasi teoksen Metsärinne Unterachissa Atterseen rannalla. Se on Wienin Klimt-säätiössä. Muoto on sama sadan senttimetrin neliö. Aiheena on jyrkkä metsäinen rinne Unterachin kylän yläpuolella, Atterseen vastarannalla Litzlbergista katsottuna. Kuva on puoliksi metsää ja puoliksi rinnettä: rinne nousee diagonaalisesti kankaan poikki, ja puut kiipeävät mäkeä tiiviissä riveissä. Se on Klimtin ainoa metsämaalaus, jossa on voimakas diagonaali – muut ovat pystysuoria. Diagonaali kertoo, että jokin on muuttumassa.
Klimt oli alkanut käyttää myöhäisissä maisemissaan kirkkaampia, riitasointuisempia värejä – vaaleanpunaisen ja laventelin läikkiä aiempaa tuotantoa hallinneen tummanvihreän ja okran rinnalla. Rinne on rakennettu mosaiikkimaisista vihreän, laventelin, tiilenpunaisen ja keltavalkoisen jäljistä, ja keltavalkoinen tuo mieleen voimakasta aamuaurinkoa vasten nähdyn metsän läikikkään valon. Maalaus oli esillä Wienin Secessionin näyttelyssä marraskuussa 1916. Se oli viimeinen metsämaalaus, jonka Klimt sai valmiiksi. Hän sai aivohalvauksen 11. tammikuuta 1918 wieniläisessä ateljeessaan ja kuoli 6. helmikuuta Wienin yleisessä sairaalassa viisikymmentäviisivuotiaana. Maalaustelineellä aivohalvauksen hetkellä oli Morsian, keskeneräinen muotokuva. Atterseen kesät olivat päättyneet vuonna 1916. Wienin Belvederen palatsi hankki monet metsämaalaukset hänen kuolemansa jälkeen; muut päätyivät yksityiskokoelmiin. Chiaro kertoo järven rutiineista, neliön muodon valinnasta ja kaarnan tekniikasta sen neljästä metsämaalauksesta edessä, jonka äärellä seisot – Belvederessä niitä on kaksi, Allen-kokoelmassa, Legion of Honorissa ja Dresdenissä kussakin yksi – joten syyt siihen, miksi muoto rikkoo maisemaperinteen, kuullaan juuri sillä hetkellä, kun katsoja seisoo runkojen muurin edessä.

Hetkinen, oikeasti?
Klimtin metsämaalausten ”hetkinen, oikeasti?” -hetki ovat valokuvat. Klimt ja Emilie Flöge olivat molemmat vakavasti otettavia amatöörivalokuvaajia. Flögen perheen arkistossa Wienissä on muutama sata mustavalkoista lasinegatiivikuvaa, jotka Klimt ja Emilie ottivat Atterseellä vuosina 1900–1916, ja monissa niistä on samoja puita, joita Klimt maalasi – koivuja, pyökkejä, havupuita – kuvattuina samoista läheisistä kulmista. Valokuvat on rajattu vaakamuotoon, koska vuoden 1905 Kodakin käsikamera oli rakennettu sellaiseksi. Maalaukset ovat neliöitä. Klimt maalasi sitä, mihin kamera ei vielä pystynyt – horisontin poistamista, metsän pystysuoraa lukemista, lehvästön täplittäistä mosaiikkimaista toistoa – muodossa, joka oli tietoinen kieltäytyminen kameran suorakulmiosta. Hänellä oli kamera käsissään, ja hän päätti maalata sitä, mitä kamera ei pystynyt tekemään. Neliön muotoiset metsämaalaukset kertovat valokuvauksesta täsmälleen siinä määrin kuin ne kieltäytyvät olemasta valokuvia.
Mitä katsoa
Neljä tärkeintä metsämaalausta – Koivumetsä 1903, Pyökkilehto I 1902, Mäntymetsä I 1901 ja Metsärinne Unterachissa 1916 – ovat hajallaan museoissa Wienissä, Dresdenissä ja San Franciscossa sekä Allen-kokoelman vaihtuvina lainoina. Missä ikinä löydätkin yhden, kävele noin metrin päähän kankaasta ja katso kaarnaa. Jäljet ovat kynttä pienempiä. Jokainen runko on rakennettu neljästäkymmenestä sataan erillisestä värikosketuksesta. Astu sitten noin kolmen metrin päähän, niin rungoista tulee taas runkoja. Maalaus toimii kahdelta etäisyydeltä ja vain kahdelta etäisyydeltä. Klimt maalasi sitä, miten metsä paljastaa itsensä siinä seisovalle ihmiselle – tarpeeksi läheltä nähdäkseen koivun kaarnan korkkihuokoset, tarpeeksi kaukaa nähdäkseen pystysuorien viivojen muurin – ja neliön muoto pitää sinut oikealla etäisyydellä, koska silmällä ei ole reunaa, jonne paeta. Maalaus, jonka olisi pitänyt olla leveä vaakasuora näkymä, on puiden pystysuora muuri, ja maalari, joka oli Wienissä kuuluisa naisten kultaisista muotokuvista wieniläisissä salongeissa, maalasi joka kesä koivujen kaarnaa järvellä, jolla nuo naiset eivät koskaan käyneet.