Siirry sisältöön

Raidalliset paalut: Manet’n ainoa matka Venetsiaan

Julkaistu: • Lukuaika 8 min

Édouard Manet, Näkymä Venetsiasta – Canal Grande (1874), yksityiskokoelma, Paul G. Allen Collection

Alkusyksyllä 1874 Édouard Manet nousi junaan Pariisin Gare de Lyonilla lankonsa, taidemaalari James Tissot’n kanssa ja ylitti Alpit elämänsä ainoalle Venetsian-matkalle. Hän oli neljäkymmentäkaksivuotias. Hän oli viettänyt kesän Seinen varrella Argenteuilissa maalaten Claude Monet’n ja Pierre-Auguste Renoirin rinnalla, jotka olivat kuusi kuukautta aiemmin pitäneet yhdessä ensimmäisen impressionistien näyttelyn. Manet oli kieltäytynyt asettamasta töitään esille heidän kanssaan – hän uskoi Salongiin ja halusi voittaa sen kultamitalin – mutta hän oli seurannut, mitä he tekivät rikotulla värillä ja pienillä erillisillä maalikosketuksilla, jotka tallensivat valoa. Hän matkusti junalla Venetsiaan kokeillakseen sitä itse toisessa kaupungissa, kaukana pariisilaisesta ateljeestaan. Hän viipyi noin neljä viikkoa. Hän palasi Pariisiin kahden Canal Grandea esittävän öljymaalauksen kanssa. Ne ovat ainoat Venetsia-maalaukset, jotka Manet koskaan teki.

Molempia kuvia hallitsee yksi visuaalinen keino, jonka Manet on täytynyt huomata tunnin sisällä saapumisestaan: raidalliset kiinnityspaalut. Canal Granden pali – laguunin pohjaan isketyt puupaalut, joihin gondolit kiinnitetään – on maalattu vinoin väriraidoin sen suvun vaakunavärien mukaan, jonka palatsi on kanavan varrella niiden takana. Sinistä ja valkoista yhdelle palazzolle, punaista ja valkoista seuraavalle, tummanvihreää ja okraa kolmannelle. Paalut seisovat kolmen tai neljän ryhmissä kunkin palatsin edessä, ja niiden värit merkitsevät kunkin suvun aluetta veden varrella. Manet tarttui tähän. Kummassakin hänen Venetsia-maalauksessaan paalut ovat rakenteellinen keino. Ne ovat pystysuoria ja kirkkaanvärisiä, ja ne erottuvat kanavan pehmeästä vaakatasosta tavalla, joka ratkaisee maalausongelman, jonka parissa hän oli työskennellyt kymmenen vuotta: miten ankkuroida vapaan siveltimenjäljen sommitelma muutamalla terävällä graafisella korostuksella.

Tissot’n yhteys

Syy siihen, että Manet ylipäätään oli Venetsiassa syyskuussa 1874, oli Tissot. James Tissot oli ranskalainen taidemaalari, joka oli paennut Pariisista vuoden 1871 kommuunin aikana – hän oli poliittisesti tahraantunut, koska oli maalannut kommunardiupseerien muotokuvia pariisilaisessa ateljeessaan – ja muuttanut Lontooseen, missä hän oli kolmessa vuodessa tehnyt pienen omaisuuden maalaamalla englantilaisen seurapiirin naisia raidallisissa silkkimekoissa jahdeilla, nurmikoilla ja kansilla. Vuoteen 1874 mennessä Tissot oli rikas, hyvin verkostoitunut ja lomaa vailla. Hän kutsui mukaan Manet’n, joka oli ollut hänen opiskelutoverinsa École des Beaux-Arts’ssa 1850-luvulla ja joka Tissot’n tavoin oli viettänyt edellisen talven vaikean Salonki-ehdotuksen uuvuttamana. He tapasivat Pariisissa syyskuun alussa, matkustivat junalla etelään ja menivät yhdessä Venetsiaan.

He asuivat Hotel Europassa Canal Granden varrella Salute-kirkon ja kanavan laguuniin avautuvan suun välissä, mikä antoi Manet’lle työikkunan veteen. Hän työskenteli ulkona kanavan reunalla pienillä kankailla, joita saattoi kantaa kainalossaan. Hän ei maalannut kuuluisia turistinäkymiä – ei San Marcoa, ei Dogien palatsia, ei Rialton siltaa. Hän valitsi kaksi kanavanpätkää tuntemattomien palatsien edustalta ja maalasi paalut.

Mitä hän teki teknisesti

Manet’n Canal Grande -maalaus, jota kaikki kutsuvat nimellä Näkymä Venetsiasta – kahdesta suurempi, nykyään Paul G. Allen Collectionissa – esittää kanavaa Palazzo da Mulan edustalla lähellä Salute-kirkkoa. Vesi on yhtä rikottua sinistä, maalattu vaakasuorin kosketuksin, jotka tavoittavat laguunin aaltoilevan valon. Vastarannan palazzo on rakennettu kolmesta litteästä vaakasuorasta värikaistasta – alaosan tiilimuurauksen punaruskeasta, yläkerrosten kermanvalkoisesta ja tiilikaton syvänpunaisesta – ilman mainittavia arkkitehtonisia yksityiskohtia. Ikkunat ovat tummia viiltoja. Etualan paalut ovat sinivalkoisia. Yksittäinen gondoli liukuu keskietäisyyden poikki mustaviittainen gondolieeri perässään, kahdella nopealla vedolla maalattuna.

Tekniikka on sitä, minkä Manet oli oppinut katsellessaan Monet’ta Argenteuilissa kesällä 1874. Sivellin on ladattu erillisillä väritäplillä sen sijaan, että värit sekoitettaisiin paletilla. Vesi on rakennettu kymmenistä pienistä sinisen, sinivihreän ja kermanvärin kosketuksista, joista kukin vastaa aaltoa, heijastusta tai varjoläikkää. Maalaus on valmis mutta ei hiottu. Koko kangas on noin yhdeksänkymmentä senttimetriä leveä ja olisi mahtunut höyrylaivan matka-arkkuun. Taidemaalari Berthe Morisot, joka oli Manet’n käly ja hänen uransa tarkkanäköisin seuraaja, kirjoitti sisarelleen Edmalle nähtyään maalauksen Pariisissa, että se oli ”Édouard sillä hetkellä, kun hän alkaa myöntää, että muut olivat oikeassa” – muilla hän tarkoitti Monet’ta ja Renoiria.

Sininen Venetsia on rohkeampi kuva

Toinen Venetsia-maalaus, pienempi ja vapaampi, on nimeltään Sininen Venetsia (Le Grand Canal à Venise). Se on Shelburne Museumissa Shelburnessa Vermontissa, Electra Havemeyer Webbin kokoelmassa; amerikkalainen sokeriperijätär osti sen pariisilaiselta kauppiaalta vuonna 1925 yksityismuseotaan varten. Maalaus esittää kanavan toista kohtaa – mutkaa heti Accademian jälkeen, katse takaisin kohti Saluteta – ja etualalla on pieni valkoinen gondoli ja kolme raidallista paalua merkitsemässä etualan tasoa. Sininen on kylläisempää kuin suuremmassa kuvassa, vesi levottomampaa, ja oikean puolen palatsien julkisivut on rakennettu vielä harvemmilla vedoilla. Taiteilijan ystävälleen Antonin Proust’lle myöhemmin kertoman mukaan Manet maalasi Sinisen Venetsian kolmena iltapäivänä samalla viikolla kuin suuremman maalauksen. Se on karheampi. Useimpien 1900-luvun kriitikoiden mielestä se on myös parempi kuva.

Édouard Manet, Sininen Venetsia – Venetsian Canal Grande (1874), Shelburne Museum, Vermont

Sinisen Venetsian tekee paremmaksi kuvaksi raidalliset paalut. Manet maalasi kolme etualan paalua kankaan oikeaan alakulmaan varmoin pystysuorin koboltinsinisin vedoin, joiden välissä vuorottelevat titaaninvalkoiset vedot; kukin raita on maalauksessa parin sentin korkuinen. Paalut ovat hieman kallellaan, niin kuin oikeat kiinnityspaalut aina ovat muutaman laguunissa vietetyn talven jälkeen. Ne antavat kankaalle etualan, johon muu maalaus – vapaa vesi, vapaat julkisivut, pieni gondoli keskietäisyydellä – voi nojata. Maalarit olivat kamppailleet Venetsia-kuvan sommittelun ongelman kanssa kaksisataa vuotta, Canaletton 1700-luvun vedutoista lähtien. Canaletto oli ratkaissut sen arkkitehtonisella tarkkuudella – jokainen Dogien palatsin pylväs laskettu, jokainen gondolin hahmo mitoitettu etäisyytensä mukaan. Manet ratkaisi sen kahdella raidallisella paalulla. Säästäväisyys on koko temppu.

Kaupungin muut maalarit

Manet ei ollut ainoa ulkomainen maalari Venetsiassa syksyllä 1874. James McNeill Whistler oli saapunut muutamaa viikkoa aiemmin ja jäi neljäksitoista kuukaudeksi tehden Venetsia-etsauksensa ja pienet pastellinsa laguunin nokturneista, jotka kuuluvat hänen uransa parhaisiin töihin. Whistler maalasi sumua ja hämärää – pehmeitä välitunteja, jolloin kaupunki muuttui harmaaksi. Manet maalasi keskipäivää. Maalarit tunsivat toisensa – kumpikin oli ollut esillä vuoden 1863 Salon des Refusés’ssa, vaihtoehtoisessa näyttelyssä, jossa sekä Manet’n Aamiainen ruohikolla että Whistlerin Sinfonia valkoisessa olivat joutuneet pilkan kohteiksi – ja he saattoivat tavata Venetsiassa sinä syksynä tai olla tapaamatta. Lähteet ovat epäselviä. He työskentelivät samassa kaupungissa saman kanavan varrella samoina kuutena viikkona ja tuottivat lähes vastakkaiset kuvat.

James Abbott McNeill Whistler, Nokturni sinisessä ja hopeassa – Laguuni, Venetsia (1879–80), Museum of Fine Arts, Boston

Vastakohta on Venetsian-matkan hetki, jolloin pysähtyy kysymään: ihanko totta? Manet oli rakentanut pariisilaisen maineensa litteän värin ja ilmaperspektiivin syvyydestä kieltäytymisen varaan. Hän oli maalannut Folies-Bergèren baarimikon suoraan edestä, ruohikon piknikin suoraan edestä, kaiken muunkin suoraan edestä. Hän meni Venetsiaan – usvan ja heijastusten kaupunkiin, kaupunkiin, joka oli tehnyt maalareista tunnelmallisia kolmesataa vuotta – ja kieltäytyi olemasta tunnelmallinen. Hän maalasi kanavan kuin litteäväriset teatterikulissit, ja etualan kolme raidallista paalua kannattelivat sommitelmaa. Whistler, joka oli rakentanut uransa Nokturniensa pehmeille sävyharmonioille, meni Venetsiaan ja maalasi sen sumun runoksi. Kumpikin maalari toi Venetsiaan juuri sen, minkä Venetsian olisi pitänyt pehmentää hänestä pois. Kumpikaan ei antanut periksi.

Matka ei muuttanut häntä

Manet palasi Pariisiin lokakuun puolivälissä 1874 eikä koskaan enää matkustanut etelään. Hän vietti seuraavat yhdeksän vuotta kuolemaansa huhtikuuhun 1883 asti maalaten pariisilaisia pariisilaisissa ympäristöissä – Folies’n baaria, Saint-Lazaren rautatieasemaa, piknikkiä Argenteuilissa, parsaa, sitruunaa, muotokuvaa rouva Manet’sta sinisellä sohvalla. Venetsia-maalaukset jäivät hänen ateljeehensa. Suurempi myytiin hänen elinaikanaan Durand-Ruel-nimiselle kauppiaalle. Pienempi – Sininen Venetsia – myytiin 1880-luvulla pariisilaiselle keräilijälle Henri Veverille ja vaihtoi sitten omistajaa neljästi, ennen kuin Electra Havemeyer Webb osti sen vuonna 1925. Molemmat maalaukset ovat nykyään amerikkalaisissa kokoelmissa, eikä kumpaakaan ole koskaan ollut esillä Venetsiassa.

Matka ei muuttanut häntä, koska Manet oli lopettelemassa eikä aloittamassa. Hän oli neljäkymmentäkaksivuotias. Hänellä oli yhdeksän vuotta elinaikaa, ja jo muutaman vuoden kuluttua nuorena saatu kuppa alkaisi käydä hänen jalkoihinsa, ja hän oli jo tehnyt ne maalaukset, jotka turvaisivat hänen maineensa. Olympia ja Aamiainen ruohikolla oli maalattu vuonna 1863, kun hän oli kolmekymmentäyksivuotias. Baari Folies-Bergèressä, hänen viimeinen suuri kankaansa, maalattiin vuonna 1882. Venetsia-maalaukset jäävät kahden suuren uran, varhaisen ja myöhäisen, väliin eivätkä kuulu kumpaankaan. Ne ovat lomatöitä. Ne ovat myös hänen raikkaimpia kuviaan, juuri siksi, että ne olivat lomatöitä. Hän maalasi ilman Salongin painetta, ilman impressionistien näyttelyiden politiikkaa, ilman omaa mainettaan puolustettavanaan. Hän seisoi Canal Granden reunalla ja maalasi sen, mitä hänen edessään oli.

Mitä katsoa

Kaksi Venetsia-maalausta kiertävät yksityiskokoelmien ja erikoisnäyttelyiden välillä. Suuremman Näkymän Venetsiasta omistava Paul G. Allen Collection on lainannut maalausta erikoisnäyttelyihin New Yorkin Frickiin, Washingtonin National Galleryyn ja itse Venetsian Museo Correriin. Shelburne Museumin Sininen Venetsia riippuu ympäri vuoden pienessä hämärässä huoneessa Electra Havemeyer Webbin rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sen eteen on asetettu kolme huonekalua Havemeyerien pariisilaisesta talosta. Missä tahansa kohtaatkin jommankumman maalauksen, katso etualan paaluja. Ne ovat maalauksen rakenteellinen argumentti. Laske raidat. Paalussa on yleensä neljä vuorottelevaa värikaistaa, ja värit vastaavat venetsialaisen suvun vaakunaa, jonka nimeä maalari tuskin tiesi. Vesi on rakennettu erillisistä kosketuksista. Gondolit ovat kukin kaksi vetoa. Chiaro kertoo syyskuun 1874 matkasta, Whistlerin vastavirrasta ja Berthe Morisot’n kirjeestä juuri silloin, kun seisot jommankumman maalauksen edessä, jolloin Manet’n neljä viikkoa Canal Grandella kerrotaan oikealta etäisyydeltä raidallisista paaluista.

Kertaalleen Venetsiaa maalanneessa taiteilijassa on erikoista se, ettei toisto laimenna kaupunkia. Monet maalasi Venetsiaa vuonna 1908 ja palasi sinne mielessään kahdesti, kun hän maalasi Dogien palatsia muistinvaraisesti Givernyssä seuraavat neljä vuotta. Whistler teki viisikymmentä Venetsia-etsausta. John Singer Sargent maalasi Venetsiaa koko ikänsä. Manet maalasi Venetsiaa kerran. Venetsia-maalaukset eivät ole sarja. Ne eivät ole kausi. Ne ovat kaksi kangasta, jotka teki yhtenä syksynä maalari, jolla oli yhdeksän vuotta elinaikaa ja joka katsoi kaupungin maalatuinta näkymää, asetti kolme raidallista paalua etualalle ja totesi työn valmiiksi. Säästäväisyys on se, mikä tekee niistä kestäviä.