
Vuonna 1850 Pariisissa kaksikymmentäneljävuotias La Rochellesta kotoisin oleva maalari William-Adolphe Bouguereau sai valmiiksi lähes kolme metriä korkean ja kaksi ja neljännesmetriä leveän kankaan ja antoi sille nimen Dante et Virgile aux enfers. Dante ja Vergilius helvetissä. Maalaus esittää kahta kadotettua sielua kesken tappelun helvetin kahdeksannessa piirissä, siinä piirissä, jonka Dante varasi väärentäjille. Toinen mies, alaston ja lihaksikas, on iskenyt hampaansa toisen miehen niskaan, ja purtu mies kaartuu taaksepäin hänen allaan. Vasemmalla seisovat katsomassa Dante punaisessa kaavussa ja Vergilius vaaleassa viitassa ja laakeriseppeleessä, ja tappelun yllä pimeydessä leijuu siivekäs demoni kädet ristissä ja torahampainen virne kasvoillaan. Bouguereaun Dante ja Vergilius -maalaus näyttää, miltä helvetti näyttää, kun kahdella sielulla on ikuisuus aikaa tehdä tätä eikä mitään muuta.
Purema on se hetki, jonka useimmat jäljennökset ohittavat. Purija on Gianni Schicchi, 1200-luvun firenzeläinen väärentäjä, joka tekeytyi kuolevaksi Buoso Donatiksi sanellakseen väärennetyn testamentin. Purtu mies on sienalainen Capocchio, alkemisti, jonka Dante oli tuntenut elämässä ja joka poltettiin roviolla vuonna 1293 kullan väärentämisestä. Helvetin kolmannessakymmenennessä laulussa Dante katsoo, miten nämä kaksi sielua juoksevat väärentäjien kuilun läpi. Schicchi saa Capocchion kiinni, upottaa hampaansa tämän niskaan ja raahaa häntä niin, että tämän vatsa raapii kivistä pohjaa. Kuolleet eivät voi kuolla toista kertaa, joten mikään ei lopeta sitä. Tämän hetken Bouguereau maalasi.
Dante ja Vergilius helvetissä lyhyesti: William-Adolphe Bouguereau, Dante et Virgile aux enfers, 1850, öljy kankaalle, Musée d’Orsay, Pariisi. Kohtaus on Danten Helvetin XXX laulusta, helvetin kahdeksannen piirin kymmenennestä kuilusta, jossa väärentäjiä rangaistaan. Gianni Schicchi puree Capocchiota niskaan; Dante punaisessa ja Vergilius vaaleassa viitassa ja laakeriseppeleessä katsovat; demoni seuraa tilannetta ylhäältä.
Maalaus, jonka hän teki tullakseen huomatuksi
Bouguereau oli yrittänyt Rooman palkintoa kahdesti ja epäonnistunut kahdesti, vuosina 1848 ja 1849. Palkinto tarkoitti vuosien palkallista opiskelua Roomassa, ja ilman sitä nuorella akateemisella maalarilla oli vain yksi toinen tie ylöspäin: maalaus, jota Salon ei voinut sivuuttaa. Hän löysi sen Helvetistä, XXX laulusta, ja valitsi pureman. Valinta ei ollut turvallinen. Avointa väkivaltaa sisältävät aiheet olivat riski Salonin tuomaristojen edessä, ja näin raaka alastonkuva oli vielä suurempi riski. Mutta Bouguereau oli kaksikymmentäneljävuotias, kunnianhimoinen ja oli tajunnut, että tapa tulla huomatuksi oli maalaus, jonka ohi kukaan ei voinut kävellä.
Kaksi hahmoa perustuvat hellenistiseen kuvanveistoon ja Michelangeloon. Vääntynyt keskiryhmä muistuttaa Laokoonia, länsimaisen taiteen kuuluisimpia kamppailevia ruumiita, ja lihaksisto on Michelangelon, Sikstuksen kappelin kadotettujen anatomia tuotuna silmien korkeudelle. Se toimi tavallaan. Myöhemmin samana vuonna Bouguereau voitti Rooman palkinnon kolmannella yrityksellään teoksella Paimenet löytävät Zenobian Arakses-joen rannalta ja lähti Villa Medicille tammikuussa 1851.
Miltä helvetti näyttää akateemisella maalilla
Bouguereaun Dante ja Vergilius helvetissä -maalaus tehtiin Eugène Delacroix’n Danten veneen varjossa. Delacroix maalasi sen vuonna 1822, Ranskan valtio osti sen samana vuonna, ja se siirrettiin Louvreen vuonna 1874. Delacroix’n maalaus on Helvetin romanttinen versio – vapaata siveltimenjälkeä, tummia vesiä, aavemaisia hahmoja kiipeämässä veneen laitaa vasten, Dante ja Vergilius liehuvissa kaavuissaan nojaamassa tuuleen. Bouguereaun maalaus on akateeminen vastaus. Hahmot on piirretty anatomisella tarkkuudella, ruumiiden lihaksisto näkyy pohkeisiin asti, iholla on Salon-tyylin kiillotettu pinta, ja tumma keskialue on rakennettu lasuureista, jotka kulkevat raa’asta umbrasta indigoon ja takaisin. Kaksi maalausta väittelevät siitä, miten helvetti maalataan. Delacroix sanoo, että helvetti tunnetaan. Bouguereau sanoo, että helvetti nähdään. (Kolmas kuva sekoitetaan usein molempiin: Gustave Dorén Dante ja Vergilius helvetin yhdeksännessä piirissä, 1861, jonka tapahtumapaikka on jäähän jäätyneiden pettureiden keskellä. Bouguereaun kohtaus on yhtä piiriä ylempänä, väärentäjien keskellä.)

Näkeminen on julmuutta. Bouguereaun maalauksessa voit laskea Capocchion hampaat siitä, missä hänen suunsa on auki. Voit laskea Schicchin sormet, jotka kiertyvät toisen miehen hiuksiin. Capocchion kaulan suonet pullistuvat siinä, missä purijan ote vetää ihon kireälle. Ruumiit ovat liian puhtaita siihen nähden, mitä niille tapahtuu, ja puhtaus on koko asian ydin. Bouguereau sanoo, että helvetti on sitä, mitä tapahtuu, kun väkivallasta tulee täsmällistä. Kun ruumis ei enää voi kuolla, julmuuden mekaniikka lakkaa olemasta likimääräistä. Pureman jokainen liike on tarkka.
Katsovilla hahmoilla on merkitystä. Dante seisoo punaisessa kaavussaan kasvot tappelua kohti, ilmeessään kauhun ja sen akateemisen uteliaisuuden sekoitus, jota hänen oppaansa Vergiliuksen on määrä hänelle opettaa. Vergilius seisoo hänen vierellään rauhallisempana, laakerein kruunattuna, katse puremassa. Vergilius on nähnyt tämän ennenkin. Hän kuoli vuonna 19 eaa. ja odottaa runon mukaan ensimmäisessä piirissä muiden hyveellisten pakanoiden kanssa, ja hän on näyttänyt vierailijoille alempia piirejä tuhat kolmesataa vuotta. He kaksi ovat kuvan ainoat ihmiset, jotka eivät ole tunteiden tulessa. He ovat kamera. Purija ja purtu ovat aihe. Yläpuolella oleva demoni on leikkaaja.
Mitä Salon sillä teki
Maalaus oli esillä vuosien 1850–1851 Salonissa, joka avautui Pariisin Palais-Royalissa joulukuun lopussa 1850. Arvostelut olivat ristiriitaisia. Théophile Gautier kirjoitti, että ”tässä kankaassa on karheutta ja voimaa”, ja pani merkille sen oudon raivon, jolla Schicchi heittäytyy Capocchion kimppuun. Se oli suunnilleen lämpimintä, mitä sanottiin. Kukaan ei ostanut sitä.
Maalaus ei mennyt kaupaksi. Se jäi Bouguereaulle ja sitten hänen perillisilleen sadaksikuudeksikymmeneksi vuodeksi. Vuonna 2010 suku luovutti sen Ranskan valtiolle perintöveron maksuna, ja se meni Musée d’Orsayhin, Seinen vasemmalla rannalla vanhassa Beaux-Arts-tyylisessä rautatieasemassa toimivaan museoon, jossa on ranskalaista taidetta vuosilta 1848–1914. Se on ollut siellä esillä siitä lähtien.
Syy, miksi se palasi
Bouguereaun maine romahti hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1905 ja pysyi romahtaneena suurimman osan 1900-lukua. Impressionistit ja modernistit pitivät häntä akateemisen omahyväisyyden oppikirjaesimerkkinä, kaikkena siitä, mistä he olivat yrittäneet päästä irti. Modernistiset kriitikot opettivat hänet vastakohtana. Hänen maalauksensa joutuivat varastoihin tai yksityisiin käsiin.
Bouguereaun pelasti sama asia, joka pelasti Cabanelin: internet. Hänen maalaustensa korkearesoluutioiset kuvat kiertävät nyt laajalti verkossa, ja katsojat, joilla ei ole mitään panosta modernistiseen konsensukseen, voivat nähdä teknisen hallinnan läheltä. Dante ja Vergilius helvetissä nousi Cabanelin Langenneen enkelin rinnalle yhdeksi verkossa eniten jaetuista 1800-luvun maalauksista. Purema on se, minkä ihmiset huomaavat ensin. Ruumiit toisena. Demonin virne kolmantena. Maalaus, jota kukaan ei halunnut vuonna 1851, osoittautui juuri siksi, mitä 2000-luvun yleisö halusi 1800-luvun maalaukselta: mahdollisimman paljon draamaa, mahdollisimman paljon tarkkuutta, mahdollisimman paljon näkyvää julmuutta.
Maalari, joka palasi Roomasta
Bouguereau palasi Roomasta vuonna 1854, voitti Salonissa ensimmäisen luokan mitalin vuonna 1857 ja vietti seuraavat puoli vuosisataa yhtenä Ranskan menestyneimmistä maalareista. Hän esitti töitään Salonissa koko loppuelämänsä, maalasi yli kahdeksansataa kangasta, teki omaisuutensa maalaamalla nymfejä, talonpoikaismadonnia ja paljasjalkaisia pikkutyttöjä pastoraalisissa ympäristöissä ja valittiin Kuvataideakatemian jäseneksi vuonna 1876. Hän opetti Académie Julianissa, joka otti naisopiskelijoita, ja monet hänen oppilaistaan olivat naisia. Muotokuvamaalari Cecilia Beaux opiskeli siellä hänen johdollaan, samoin amerikkalainen maalari Elizabeth Jane Gardner, josta tuli hänen toinen vaimonsa vuonna 1896.
Bouguereau maalasi tässä rekisterissä harvoin enää. Oresteen katumus vuodelta 1862, jossa raivottaret lähestyvät, on lähimpänä. Vuoden 1851 jälkeen hän siirtyi kevyempään, pehmeämpään, myyvempään. Hänen varhaisen uransa ainoa synkkä maalaus jäi suvulle, samalla kun sen tehnyt maalari rakensi kokonaan toisenlaisen maineen vaaleiden madonniensa varaan. Hän kuoli La Rochellessa 19. elokuuta 1905 seitsemänkymmenenyhdeksän vuoden iässä. Kaksi kuukautta myöhemmin Pariisin Salon d’Automnessa kriitikot kutsuivat Henri Matissen ja André Derainin salia ”villipetojen häkiksi”, ja fauvismi sai nimensä. Bouguereaun elämän loppu ja avantgarden alku tapahtuivat samana pariisilaisvuonna.

Mitä katsoa
Maalaus riippuu Musée d’Orsayn pohjakerroksessa salissa 3, aivan keskilaivan vieressä. Se on lähes kolme metriä korkea, joten näet sen ennen kuin pääset sen luo. Astu taaksepäin, niin maalaus hahmottuu kolmioksi: Dante ja Vergilius seisovat yhdessä vasemmalla, kaksi ruumista täyttävät keskustan ja oikean puolen, ja demoni sulkee geometrian ylhäällä. Kävele lähemmäs ja katso saumaa, jossa kaksi päätä kohtaavat, purijan suuta purrun miehen niskassa. Chiaro lukee Helvetin XXX laulun ääneen maalauksen edessä, joten Gianni Schicchin purema nimetään juuri sillä hetkellä, kun katsot sitä, ja Dante ja Vergilius selitetään, kun näet vielä Danten kasvot tappelua kohti käännettyinä.
Astu taaksepäin, niin purema hämärtyy. Astu lähemmäs, niin demonin virneestä tulee maalauksen toinen asia, joka pitää sinut otteessaan. Bouguereau asetti hänet sinne, koska ymmärsi, ettei helvetti ole väkivaltaa. Väkivalta on vain työtä. Helvetti on demoni, joka nauttii työn katselemisesta. Kaksikymmentäneljävuotias maalari Pariisissa oli tajunnut eron, ja maalaus oli siitä liian tarkka, jotta kukaan olisi ostanut sen vuonna 1851, ja sama tarkkuus toi sen takaisin sataseitsemänkymmentä vuotta myöhemmin.