Siirry sisältöön

Louvren jalokivet ovat se, mitä Ranska ei myynyt

Julkaistu: • Lukuaika 8 min

Louis-Léopold Boilly, Yleisö katsomassa Davidin Kruunajaisia Louvressa (1810): empiretyylisiin asuihin pukeutunut väkijoukko Davidin valtavan, Napoleonin kruunajaisia esittävän maalauksen alla.

Toukokuussa 1887 pienessä huutokauppasalissa Quai Malaquais’n varrella, joen toisella puolella Louvresta, Ranskan kolmas tasavalta myi kruununjalokivensä. Seitsemäntoista huutokauppapäivää. Noin 77 000 yksittäistä kiveä. Keisarinna Eugénien suuret timanttikaulakorut, Marie Antoinetten helmet, Bourbon-kuningattarien smaragdein koristellut tiarat, Napoleonin tähdet, rivière-kaulakorut, diadeemit. Kaikki meni. Ne menivät newyorkilaisille jalokivikauppiaille, lontoolaisille kauppiaille, intialaisille ruhtinaille, osmanipašalle ja venäläiselle suuriruhtinaalle. Kuun loppuun mennessä suurin osa siitä, mikä oli kruunannut Ranskan hallitsijoita neljäsataa vuotta, oli hajotettu, istutettu uudelleen ja levitetty kolmelle mantereelle.

Louvren jalokivet, jotka voit nähdä tänään, ovat se, mitä tuo huutokauppa jätti jäljelle. Tusinan verran esineitä. Ne, joita tasavalta ei pystynyt tuomaan itseään myymään. Ne, jotka hyvillä perusteluilla varustettu kuraattori onnistui pelastamaan viime hetkellä. Ja kolme suurta historiallista timanttia, jotka itse huutokauppalaki rajasi nimeltä mainiten myynnin ulkopuolelle ja jotka hermostunut parlamentti päätti liian kuuluisiksi luovuttaa.

Siksi Galerie d’Apollon on pieni. Kokoelma täytti aikoinaan holvin. Nyt se mahtuu yhteen pitkään saliin, ja sali kertoo tarinan siitä, mitä tasavalta tekee kukistamansa vallan symboleille.

Miksi Ranska myi oman kruununsa

Kolmas tasavalta perustettiin vuonna 1870, kun Napoleon III:n keisarikunta oli romahtanut Sedanin taistelussa. Se oli kahdeksankymmenen vuoden aikana neljäs yritys ranskalaiseksi tasavallaksi – kolme ensimmäistä olivat kaikki päättyneet uuteen keisariin tai palautettuun kuninkaaseen – ja uusi hallitus oli aidosti huolissaan siitä, että neljäskin päättyisi samoin. Maanpaossa oli yhä kolme kruunuun pyrkivää, kullakin oma ryhmittymänsä Ranskassa, kukin odottamassa hetkeään.

Kruununjalokivet olivat vaarallisia. Eivät varallisuutena. Symboleina. Tiara, jota oli käytetty kruunajaisissa, oli todiste jatkuvuudesta: katsokaa, Ranskalla on aina ollut kuninkaita, tässä ovat kivet, joita he kantoivat. Jos rojalistit koskaan palaisivat, he tarvitsisivat nuo kivet. Kruununtavoittelija ei voi kruunata itseään lasijäljitelmillä.

Vastaus, johon tasavalta viidentoista vuoden kiistelyn jälkeen päätyi, oli katkaista jatkuvuus tarkoituksella. Myydään jalokivet, hajotetaan ne ulkomaille, annetaan keräilijöiden hioa ja istuttaa ne uudelleen, eikä jäljellä olisi kruunajaiskokonaisuutta palautettavaksi. Asianajaja Benjamin Raspail laati lainsäädännön vuonna 1882. Se hyväksyttiin vuonna 1886. Huutokauppa seurasi vuonna 1887. Myyntiä seurannut Reutersin kirjeenvaihtaja kirjoitti, että viimeinen diadeemi meni vasaran alla amerikkalaiselle kauppiaalle alle pienen pariisilaisasunnon arvon.

Kolme timanttia vapautettiin myynnistä, koska parlamentti lisäsi viimeisessä äänestyksessä niiden nimet lakiesitykseen. Regent, Sancy ja Hortensia. Kunkin historia oli niin kietoutunut Ranskaan, että poikkeus hyväksyttiin suullisella äänestyksellä. Nuo kolme kiveä ovat yhä Louvressa.

Regent, Sancy ja Hortensia

Regent on ensimmäinen asia, jonka näet, kun astut Galerie d’Apolloniin. Sataneljäkymmentä karaattia, tyynyhiottu timantti saksanpähkinän kokoisena, täydellisen kirkas. Se louhittiin Intiassa noin vuonna 1698, ja sen löysi orja, joka – ranskalaisten jalokivikauppiaiden kertoman tarinan mukaan, joka voi olla tosi – viilsi auki oman reitensä ja kätki kiven haavaan salakuljettaakseen sen ulos kaivoksesta. Hänet tappoi kapakassa laivan kapteeni, joka otti kiven itselleen. Kapteeni myi sen Madrasissa tuhannella punnalla. Ostaja, Thomas Pitt, Madrasin brittiläinen kuvernööri ja tulevan pääministerin isoisä, hioi sitä pienemmäksi kahden vuoden ajan Lontoossa ja myi sen edelleen Ranskan sijaishallitsijalle, regentti Filip Orléansilaiselle, summalla, joka vastaa nykyään noin kolmea miljoonaa dollaria. Siitä se sai nimensä.

Ludvig XV kantoi sitä kruunajaisissaan. Ludvig XVI omissaan. Marie Antoinette kerran, mustaan samettihattuun istutettuna. Napoleon kruunajaisissaan, joissa hän istutti sen miekkansa kahvaan eikä kruunuun, koska miekkaa valloittajat kantavat. Hänen kukistumisensa jälkeen sitä käytettiin vakuutena berliiniläisen pankkiirin lainalle. Ranska osti sen takaisin. Se varastettiin vallankumouksen aikana ja löydettiin kuusi kuukautta myöhemmin kuopasta, joka oli kaivettu erään Marais’n rakennuksen taakse. Se selvisi vuoden 1887 huutokaupasta, koska siihen mennessä jopa tasavaltalaiset olivat yhtä mieltä siitä, että Regent oli kansallinen esine eikä yksityinen omaisuuserä.

Sancy on sen takana samassa vitriinissä. Viisikymmentäviisi karaattia, päärynänmuotoinen, hiottu niin kauan sitten, ettei kukaan pysty ajoittamaan sen alkuperäistä muotoilua – varmasti 1400-luvulta, mahdollisesti aiemmin, mahdollisesti Intiasta. Se kuului Burgundin Kaarle Rohkealle, joka menetti sen taistelukentällä vuonna 1477. Sveitsiläinen palkkasoturi löysi sen ja myi sen papille yhdellä floriinilla. Sieltä se kulki portugalilaisen kuninkaan, Nicolas de Sancy -nimisen ranskalaisen diplomaatin (tästä nimi), Englannin kuningatar Elisabet I:n, Ludvig XIV:n ja kolmen peräkkäisen brittiläisen kruununjalokivikauppiaan käsien kautta, ennen kuin venäläinen teollisuussuku osti sen vuonna 1865 ja Ranska osti sen takaisin heidän jälkeläisiltään vuonna 1978. Se vietti suurimman osan 1900-lukua holvissa New Yorkissa. Louvre asetti sen näytteille vuonna 1992.

Hortensia on pienempi. Kaksikymmentä karaattia, persikanpunainen, nimetty Hortense de Beauharnais’n mukaan – Napoleonin tytärpuolen, josta poikansa Louis-Napoléonin kautta tuli Napoleon III:n äiti. Se louhittiin Intiassa, Ludvig XIV osti sen vuonna 1678, sitä kannettiin Ludvig XV:n takin olkasolmukkeessa, se varastettiin samassa vallankumouksellisessa varkaudessa kuin Regent, löydettiin samasta Marais’n kuopasta, istutettiin Napoleonin keisarikruunuun vuonna 1804 ja istutettiin jälleen uudelleen Bourbonien toimesta hänen kukistumisensa jälkeen. Viinirypäleen kokoinen vaaleanpunainen timantti, joka vietti neljäkymmentä vuotta niin, että se kangettiin irti yhdestä kruunusta ja tungettiin toiseen aina, kun hallitus vaihtui.

Ne ovat ne kolme timanttia, joita tasavalta päätti olla myymättä. Kaikki muu, mitä näet, on jäännöstä.

Mitä kokoelmasta on jäljellä

Louvren kuuluisat patsaat ja veistokset jättävät usein varjoonsa Galerie d’Apollonin, joka on pieni ja piilossa Denonin siiven portaiden sivussa, ja useimmat kävijät kulkevat sen läpi hidastamatta. Se on virhe. Hidasta. Tässä on, mitä katsoa.

Keisarinna Eugénien kruunu. Kultaa, timantteja ja smaragdeja, tehty vuonna 1855 Napoleon III:n puolisolle. Se on ainoa keisarillinen kruunu, jota tasavalta ei hajottanut, osittain siksi, että se oli valmistettu niin kalliisti, että Louvren johtaja väitti vuonna 1887 valtiovarainministeriölle kirjoittamassaan kirjeessä pelkän työn olevan arvokkaampaa kuin kivet. Kirje tehosi. Kruunu jäi.

Keisarinna Marie-Louisen, Napoleonin toisen puolison, tiara. Siinä oli alun perin smaragdeja, mutta itävaltalainen perillinen kangesi kaikki smaragdit irti vuonna 1953 ja myi ne jalokiviliike Van Cleef & Arpelsille. Louvre osti tyhjän istutuksen takaisin vuonna 1992 ja istutti siihen persialaisia turkooseja, mikä oli parasta, mitä kuraattorit valokuvien perusteella pystyivät tekemään. Jos tiedät, mitä katsot, näet värieron tiaran etuosan ja takaosan kivien välillä – etuosan kivet sovitettiin vanhoihin smaragdeihin, takaosan kivet ovat väljemmin sovitettuja.

Diadeemi ja kaulakoru, jotka tehtiin Angoulêmen herttuattarelle, Marie Antoinetten tyttärelle, joka eli kauemmin kuin äitinsä, isänsä, setänsä, puolisonsa ja jokainen monarkkinen järjestelmä, joka Ranskalla oli, ennen kuin kuoli maanpaossa slovenialaisessa linnassa vuonna 1851. Apollon-gallerian kuraattori Germain Bapst pelasti kokonaisuuden vuoden 1887 huutokaupasta viime hetkellä: hän meni henkilökohtaisesti valtiovarainministerin luo ja esitti, että herttuattaren jalokivet olivat kokoelman historiallisesti latautuneimmat esineet. Hän voitti. Ne ovat yhä siellä.

Viimeisen Bourbon-kuninkaan Kaarle X:n miekka, jonka kahvaan on istutettu satoja pieniä timantteja. Hän luopui kruunusta vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksessa ja lähti maanpakoon Skotlantiin. Miekka jäi jälkeen, meni varastoon, selvisi toisesta keisarikunnasta, selvisi Kommuunista, selvisi huutokaupasta ja on nyt vitriinissä gallerian vasemmalla seinällä. Kukaan ei yleensä katso sitä.

Ja kourallinen Eugénien hoville tehtyjä 1800-luvun lopun esineitä, jotka ostettiin takaisin yksityisiltä keräilijöiltä 1970- ja 1980-luvuilla, kun Louvre päätti hiljaisesti, että kaiken myyminen oli ollut virhe, ja alkoi ostaa tasavallan virheitä takaisin keräilijähinnoin.

Yläkerran kuuluisa Louvren veistos saa väkijoukon

Useimmat kävijät tulevat Denonin siipeen Milon Venuksen tai Samothraken Niken takia – Louvren kuuluisan veistoksen, joka on postikorteissa – eivätkä koskaan poikkea jalokivien kautta. Jos poikkeat, varaa kaksikymmentä minuuttia. Galerie d’Apollonissa katto ja lattia ovat yhtä tärkeitä kuin vitriinit. Katon alkoi maalata Charles Le Brun vuonna 1661, se jäi kesken, kun Ludvig XIV päätti rakentaa Versailles’n, ja valmistui lopulta vuonna 1851, kun Delacroix maalasi keskipaneelin, jossa Apollon surmaa Python-käärmeen – Apollon Aurinkokuninkaan sijaisena ja käärme sen sijaisena, minkä salin tilaaja eniten halusi kukistettavan. Parkettilattiaan on upotettu kuutta eri trooppista puulajia. Koristelun mittakaavan piti vastata kuninkaallisia jalokiviä täynnä olevaa holvia. Tasavalta tyhjensi holvin. Saliin jäi sen katto.

Hauskojen faktojen versio

Ihmiset googlaavat faktoja Louvresta ja saavat samat kaksitoista luetelmakohtaa: rakennus oli aikoinaan linnoitus, pyramidi oli kiistanalainen, Mona Lisa varastettiin vuonna 1911, se on maailman vierailluin museo. Se, että Ranska huutokauppasi omat kruununjalokivensä vuonna 1887 estääkseen rojalistisen restauraation, ei lähes koskaan pääse listalle. Se on museon poliittisesti latautunein pala taidehistoriaa, ja se piileskelee näkyvillä salissa, jonka ohi useimmat kävijät kävelevät matkalla Mona Lisan luo.

Kun Galerie d’Apollonin kuraattori Germain Bapst kirjoitti elämänsä lopulla muistelmansa, hän kutsui huutokauppaa ”urani surullisimmaksi kuukaudeksi ja kuukaudeksi, jona ymmärsin, mikä tasavalta on”. Hän oli yrittänyt estää sen viidentoista vuoden ajan. Hän onnistui osittain ja pelasti ehkä kahdeskymmenesosan siitä, mitä myyntiin tuli. Kaikki, mitä vitriineissä tänään näet, on sitä, mitä Bapst ja pari kolme hänen kaltaistaan onnistuivat vetämään pois huutokauppapöydältä.

Mitä katsoa

Tule sisään Denonin siivestä. Käänny vasemmalle Darun portaiden yläpäässä. Galerie d’Apollon on pitkä sali, jossa on maalattu katto. Aloita perältä Regentistä. Kulje takaisin kohti ovea. Lue kunkin esineen alla olevat pienet kyltit ja etsi hankintojen vuosilukuja – ne, joissa lukee ”ostettu 1976” tai ”ostettu 1992”, ovat takaisinostoja, esineitä, jotka tasavalta myi ja sitten vuosisataa myöhemmin osti uudelleen. Kyltit eivät kerro, mikä keräilijä myi esineen takaisin tai millä hinnalla. Chiaro kertoo.

Jokainen vitriineissä yhä oleva esine on päätös, jonka tasavalta teki omasta menneisyydestään. Huutokauppa oli helpompi päätös. Pelastukset olivat väittely.