Siirry sisältöön

Louvren Mona Lisa: millaista on oikeasti seistä hänen edessään

Julkaistu: • Lukuaika 8 min

Leonardo da Vincin Mona Lisa, jokaisen Louvren-käynnin keskipisteenä oleva muotokuva

Ensimmäinen asia, jota kukaan ei kerro Louvren Mona Lisan salista, on se, ettet koskaan ole hänen kanssaan kahden, et minään hetkenä museon aukioloaikana. Hänen edessään on ihmisiä helmikuisena keskiviikkona kello 9.02. Hänen edessään on ihmisiä elokuisena sunnuntaina kello 17.55. Jono Salon Carrésa ei lopu. Se joustaa ja muotoutuu uudelleen kellonajan mukaan, mutta se ei lopu.

Toinen asia, jota kukaan ei kerro, on se, että sali, jossa hän riippuu, on yksi Euroopan suurten museoiden vihamielisimmistä katseluympäristöistä. Luodinkestävä lasi. Puinen kaide kokonaiset kaksi metriä maalauksesta. Rivistö vartijoita ohjaamassa liikennettä kuin lentokentän porttivirkailijat. Väkijoukko tunkemassa eteenpäin molemmilta puolilta. Saat jonon kärjessä keskimäärin kuudestakymmenestä yhdeksäänkymmeneen sekuntia, ennen kuin takanasi olevien ihmisten sosiaalinen paine alkaa saada jäämisen tuntumaan epäkohteliaalta. Kuudestakymmenestä yhdeksäänkymmeneen sekuntia ei ole paljon aikaa maailman kuuluisimman maalauksen katsomiseen. Auttaa, jos tiedät etukäteen, mitä etsit – tai jos Chiaro kertoo kolmesta näkemisen arvoisesta asiasta samalla kun tuijotat häntä, koska seinätekstin lukeminen viiden metrin päästä puhelinmetsän läpi ei onnistu.

Missä Louvressa Mona Lisa on

Tässä yksinkertaisin vastaus kysymykseen siitä, mistä hänet Louvressa löytää: hän asuu Denonin siiven ensimmäisessä kerroksessa Salle des États -nimisessä salissa, jonne päästään Suuren gallerian kautta. Louvressa on kolme pääsisäänkäyntiä – pyramidin kautta, Carrouselin ostoskeskuksen kautta ja Porte des Lionsin kautta – ja jokainen niistä ohjaa sinut maanalaiseen lippuhalliin, josta valitset yhden kolmesta siivestä. Mona Lisan luo pääset Denonin kautta. Seuraa italialaisen maalaustaiteen opasteita. Nouset yhdet portaat, kävelet Canovan Amor ja Psykhe -veistoksen ohi ja astut Suureen galleriaan, ja siitä eteenpäin opasteet hoitavat kaiken. Ei ole olemassa reittiä, jota ei olisi merkitty. Nuolet olettavat, että tulit hänen takiaan. Useimmat tulivat.

Kävelyllä hänen luokseen on merkitystä sen vuoksi, mitä matkan varrella tapahtuu. Suuri galleria on puolen kilometrin mittainen käytävä täynnä italialaisia mestariteoksia – Leonardo, Rafael, Tizian, Caravaggio. Jos kävelet sen läpi pysähtymättä, selviät siitä viidessä minuutissa ja saavut Salle des États’hin yhä virkeänä. Jos oikeasti katsot maalauksia, Suuri galleria voi viedä kaksi tuntia ennen kuin edes pääset hänen luokseen. Tämä on paradoksi: kävely maalauksen luo on monella tapaa palkitsevampi kuin itse maalaus, koska kävelyllä voit oikeasti seistä taiteen edessä.

Salle des États, sali, joka rakennettiin hallitsemaan häntä katsomaan tulevia väkijoukkoja

Mitä sali suunniteltiin tekemään

Salle des États remontoitiin vuonna 2005 4,8 miljoonalla eurolla nimenomaan häntä katsomaan tulevien väkijoukkojen hallitsemiseksi. Ennen remonttia hän riippui pilarissa keskellä salia. Ihmiset kiersivät hänen ympärillään. Väkijoukko pullonkaulautui. Se oli kaaosta. Uusi suunnitelma siirsi hänet omalle seinälleen, työnsi kaiteen kauemmas, asensi uuden lasin ja ripusti suoraan vastapäiselle seinälle Veronesen Kaanan häät – Louvren suurimman maalauksen ja, ei sattumalta, niin mahtipontisen teoksen, että ihmisten oli tarkoitus katsoa sitä odottaessaan.

Se ei toiminut. Salle des États’n ihmiset eivät katso Veronesea. He katsovat Mona Lisaa ja sitten toistensa puhelimia, ja kun vartija viittoo heidät eteenpäin, he kääntyvät ja kävelevät ulos kääntämättä päätään. Kaanan häät on taidehistorian katsotuin sivuutettu maalaus. Sali suunniteltiin ratkaisemaan liikenneongelma, ja sen sijaan se paljasti, että ihmiset tulivat juuri liikenteen takia.

Tässä niksi: jos haluat nähdä Veronesen kunnolla, lähesty salia vastakkaisesta suunnasta. Kävele ensin ranskalaisten maalausten läpi, astu Salle des États’hin sen eteläpäästä, niin huomaat seisovasi Kaanan häiden edessä selkä jonoon päin. Lähes kukaan ei tee niin. Saat yhden Euroopan mahtavimmista kankaista lähes itsellesi, kun pari sataa ihmistä tönii takanasi nähdäkseen jotain pienempää.

Yhdeksänkymmentä sekuntia jonon kärjessä

Tässä mitä tehdä, kun vuorosi tulee.

Älä aloita hänen silmistään. Kaikki aloittavat hänen silmistään. Hänen silmänsä ovat maailman kuvatuin kasvonpiirre, ja ne antavat sinulle takaisin täsmälleen sen, minkä jo tiedät. Aloita sen sijaan käsistä. Ne ovat ristissä sylissä, toinen toisen päällä, ja ne on maalattu sellaisella seesteisyydellä, johon tuskin mikään muotokuvamaalauksessa yltää. Leonardo oli ensimmäinen maalari, joka ymmärsi, että levossa oleva käsi on sekin muotokuva, ja juuri nämä kädet – rauhalliset, sormuksettomat, luontevan sulokkaasti asetellut – ovat se, missä koko maalauksen tunnelma asuu.

Katso sitten huntua. Se on niin ohut, että hänen hiusrajansa näkyy sen läpi. Valo lankeaa siihen niin kuin valo lankeaa oikeaan kankaaseen, ei niin kuin se lankeaa maalattuun kankaaseen. Tämä on Leonardon tunnusomainen temppu, sfumato, renessanssin sana valon ja varjon pehmeille, savuisille siirtymille, joita hän hioi koko ikänsä. Jäljennöksissä sitä ei näe. Paikan päällä, niinä yhdeksänkymmenenä sekuntina, jotka sinulla on, se on se, minkä muistat.

Siirry sitten maisemaan. Hänen takanaan oleva tausta ei ole geologisesti järkevä – mutkitteleva tie, silta, joki, joka virtaa hänen vasemmalla ja oikealla puolellaan eri korkeuksilla. Se on Leonardon keksimä maailma. Hän ei maalannut paikkaa; hän maalasi ajatuksen paikasta samalla huolellisuudella, jonka hän antoi kasvoille. Puolet maalauksen oudoudesta tulee siitä, ettei voi tietää, missä hän istuu. Jossain parvekkeen ja maailmanlopun välillä.

Katso vasta sitten hänen suutaan. Sinulla on jäljellä noin kaksikymmentä sekuntia. Suussa asuu kuuluisa monitulkintaisuus, ja se antaa sinulle sen, minkä se antaa kaikille: hymyn tai jotain hymyn kaltaista, joka muuttuu sen mukaan, missä seisot. Siirrä painosi vasemmalle jalalle ja sitten oikealle. Ilme liikkuu. Se ei ole silmiesi harhaa. Leonardo rakensi sen maaliin samalla tekniikalla, joka sumentaa hunnun reunat – hänen suupielensä liukenevat varjoon, joten ääreisnäkösi, jolla luet ilmeitä, näkee eri kasvot kuin suora katseesi.

Yhdeksänkymmentä sekuntia. Siinä kaikki, mitä saat. Käytä ne.

Leonardon Kalliomadonna, joka riippuu Suuressa galleriassa ilman jonoa

Ennen ja jälkeen: muu Denonin siipi

Tulit Louvreen hänen takiaan, mutta olet kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päässä useimmista museon suurimmista helmistä, ja kadut, jos ohitat ne.

Ennen häntä, Suuressa galleriassa, ohitit neljä muuta Leonardoa: Kalliomadonnan, Johannes Kastajan, La Belle Ferronnièren sekä Madonnan ja lapsen pyhän Annan kanssa. Kaikki neljä riippuvat avoimesti ilman luodinkestävää lasia ja ilman jonoa, ja jokainen niistä ansaitsee enemmän huomiotasi kuin mitä saat antaa Mona Lisalle. Etenkin Kalliomadonna on yksi oudoimmista kuvista, joita Leonardo koskaan teki – yöllinen luolakohtaus, jossa enkeli osoittaa Johannes Kastajaa vauvana, kun Maria ojentaa kättään kuin olisi nostamassa jotain hauraata.

Hänen jälkeensä, jos jatkat kävelyä, saavut suurten ranskalaisten historiamaalausten luo: Davidin Napoleonin kruunajaiset, Géricault’n Medusan lautta, Delacroix’n Vapaus johtaa kansaa. Ne riippuvat salissa, jonka voi ylittää kolmessakymmenessä sekunnissa ja jossa kannattaisi viettää vähintään kaksikymmentä minuuttia. Ne ovat Louvren kohokohtia, joiden takia et tullut ja joista puhut lähtiessäsi.

Jos sinulla on enemmän aikaa, laskeudu egyptiläisiin saleihin. Louvren egyptiläinen kokoelma on yksi Kairon ulkopuolisen maailman kahdesta tai kolmesta parhaasta, ja sen kokosi Jean-François Champollion – mies, joka mursi hieroglyfien koodin – toimiessaan museon ensimmäisenä egyptiläisen taiteen intendenttinä 1820-luvulla. Istuva kirjuri, jonka alabasterisilmät ovat 4 500 vuoden jälkeenkin jotenkin valppaat, vetää vertoja mille tahansa yläkerran teokselle.

Louvren Mona Lisan historiaa

Luodinkestävä lasi on siellä, koska ihmiset ovat yrittäneet vahingoittaa häntä. Bolivialainen mies heitti häntä kivellä vuonna 1956, ja maalia lohkesi kyynärpään läheltä. Nainen heitti häntä kakunpalalla vuonna 2022; kakku osui vitriiniin ja liukui lasia pitkin alas koskematta maalaukseen. Niiden välissä on ollut pienempiä välikohtauksia, joista useimmat eivät koskaan päätyneet lehtiin. Museo on joka kerta vastannut paksuntamalla lasia, siirtämällä kaidetta kauemmas ja lisäämällä vartijoita. Tämä on se osa hänen tarinaansa, jota ihmiset vähiten haluavat ajatella: maailman kuuluisinta maalausta suojellaan nykyään monella tapaa ei varkailta vaan sen omilta faneilta.

Aina ei ollut näin. Tämän maalauksen historia Louvressa on yksinkertainen 1900-luvun alkuun asti: ennen vuotta 1911 Mona Lisa riippui tavallisella seinällä Salon Carrésa ilman minkäänlaista vitriiniä. Vartijan piti olla lähellä, mutta usein hän ei ollut. Maalauksen varasti sinä vuonna lasimestari, joka oli auttanut asentamaan sen eteen ensimmäisen suojalasin, ja se oli kateissa kaksi ja puoli vuotta. Kun se palasi, museo aloitti hitaan prosessin, jonka tuloksena syntyi linnoitus, jonka sisällä hän nyt asuu. Jos luet Louvren virallista sivustoa, sen kertoma tarina on siisti. Tarina, joka on oikeasti kirjoitettu hänen salinsa arkkitehtuuriin, on sotkuisempi.

Kenttäopas väkijoukkoon

Verkkoarviot eivät ole väärässä Mona Lisan salista. Siellä on tungosta. Se on stressaavaa. Se ei tunnu museolta; se tuntuu lentokentän portilta. Lähellä olevat nähtävyydet – heti ulkopuolella oleva Tuileries’n puisto, Place du Carrousel, Seine – tarjoavat enemmän rauhaa ja joskus enemmän kauneutta. Louvresta tänään kirjoitetut uutiset ovat lähes aina jokin muunnelma aiheesta ”ennätysmäärä kävijöitä, tungosongelmia Mona Lisalla, museo selvittää uusia ratkaisuja”, ja aina jotain uutta ratkaisua selvitetään.

Tässä mitä oikeasti teet. Menet. Seisot jonossa. Otat yhdeksänkymmentä sekuntiasi ja käytät ne hyvin. Kävelet ulos ja vietät loppukäyntisi maalausten parissa, joiden takia et tullut, ja lähtiessäsi huomaat, ettei mieleesi jäänyt luodinkestävä laatikko – vaan pieni hiljainen Vermeer, jonka löysit yläkerrasta, tai Veronese, jonka löysit kääntymällä ympäri, tai Géricault’n yksityiskohta, joka yllätti sinut, kun olit väsynyt.

Miltä Salle des États ennen näytti, mitä viereisissä Napoleonin huoneistoissa oli, miten hän alun perin päätyi Ranskaan – kaikki se on ennen niitä yhdeksääkymmentä sekuntia. Ne yhdeksänkymmentä sekuntia ovat se osa, jonka vain sinä voit tehdä.

Kuvalähteet