
Aamulla 21. elokuuta 1911 valkoiseen työtakkiin pukeutunut mies käveli ulos Louvresta Mona Lisa takkinsa alla. Kukaan ei huomannut mitään 26 tuntiin. Ennen sitä aamua Leonardon muotokuvaa ihailtiin, sitä käytiin katsomassa ja sitä kopioitiin silloin tällöin. Sen jälkeen se oli maailman tunnetuin kuva.
Kun ihmiset siis kysyvät, miksi Mona Lisa on kuuluisa, rehellinen vastaus on, että kysymyksellä on syntymäpäivä. Se syntyi maanantaina, päivänä, jolloin Louvre oli suljettu siivouksen vuoksi, kun hiljainen italialainen huoltomies otti maalauksen koukusta Salon Carréssa, kääri sen työtakkiin ja käveli huolto-ovesta ulos pariisilaiseen kesään. Kaikki, minkä nyt luulemme tietävämme Mona Lisasta, väkijoukot, luodinkestävä lasi, selfie-kepit, postikortit ja parodiat, on kaikki seurausta tuosta aamusta.
Miksi Mona Lisa on kuuluisa? Aloita vuodesta 1911
Ihmiset googlaavat, miksi Mona Lisa on niin kuuluisa, ja saavat vastaukseksi esseitä hänen hymystään, kulmakarvoistaan ja asennostaan. Todellinen vastaus löytyy poliisiraportista, joka laadittiin kuumana tiistai-iltapäivänä: Mona Lisa varastettu, maalaus kadonnut, ei epäiltyä, ei todistajia, ei lunnasvaatimusta. Ymmärtääkseen, miksi Mona Lisa on nykyään kuuluisa, on aloitettava siitä, miten vaatimattomasti hän istui seinällä neljäsataa vuotta ennen kuin tuo raportti laadittiin. Muotokuva oli ollut Ranskan kuninkaallisissa kokoelmissa siitä asti, kun Leonardo myi sen Frans I:lle noin vuonna 1519. Se oli riippunut Fontainebleaussa, Versailles’ssa, Napoleonin makuuhuoneessa Tuileries’n palatsissa ja vuodesta 1797 lähtien Louvressa. Kriitikot ihailivat sitä. Vasari kirjoitti, että suu tuntui hengittävän. Walter Pater kutsui häntä kalliotakin vanhemmaksi hahmoksi kukkaisessa esseessä, jonka 1800-luvun opiskelijat opettelivat ulkoa. Mikään siitä ei tehnyt hänestä maailman kuuluisinta maalausta. Hän oli yksi arvostettu teos monien joukossa, ja jos hänet laitettiin järjestykseen lainkaan, hän jäi Rafaelin madonnien, lukuisten suurten ranskalaisten historiamaalausten ja vastakkaisella seinällä olevan Veronesen Kaanan häiden taakse.
Näin tavallinen hän oli: varkausaamuna yksi ensimmäisistä Salon Carréhen tulleista oli harrastajamaalari, joka oli tullut kopioimaan häntä. Hän näki seinällä tyhjät koukut, kohautti olkiaan ja oletti, että maalausta kuvattiin museon yläkerran dokumentointistudiossa. Hän istuutui odottamaan. Muutamaa tuntia myöhemmin hän kysyi vartijalta, milloin maalaus palaisi. Vartija lähti tarkistamaan. Sillä hetkellä, noin puoliltapäivin, Louvren hallinto huomasi, että historian kuuluisin maalaus, maalaus, joka ei vielä ollut historian kuuluisin maalaus, oli kadonnut.

Kaksikymmentäkuusi tuntia ei mitään
Museo oli ollut suljettuna maanantaina. Varkaus tapahtui varhain sinä aamuna. Maalauksen katoamisesta ilmoitettiin vasta tiistaina puolenpäivän aikaan. Tuo aukko, ne kaksikymmentäkuusi tuntia, joina Pariisin tarkimmin vartioitu esine oli halvassa täysihoitolassa kenenkään huomaamatta sen poissaoloa, on se tarinan halkeama, josta hänen maineensa ryöpsähti sisään.
Sillä nyt oli olemassa mysteeri, ja mysteerillä oli valokuva. Ranskalaiset sanomalehdet painoivat Mona Lisan etusivuilleen. Niin tekivät myös lehdet Lontoossa, New Yorkissa, Buenos Airesissa ja Tokiossa. Useimmille lukijoille vuonna 1911 tämä oli ensimmäinen kerta, kun he näkivät nuo kasvot. He olivat ehkä kuulleet maalauksesta samalla tavalla kuin lukutaitoinen ihminen oli kuullut Sikstuksen kappelista tai Milon Venuksesta. Harva olisi tunnistanut hänet tunnistusrivistä. Nyt hänen kasvonsa olivat aamiaispöydässä rikosta koskevan otsikon yläpuolella jokaisessa pääkaupungissa, jossa oli painokone. Viikossa hänestä tuli maailman jäljennetyin kuva, eikä hän saavuttanut sitä oman kauneutensa vaan poissaolonsa kautta.
Louvre suljettiin viikoksi ja avattiin sitten uudelleen niin, että hänen paikallaan oli paljas seinä. Kävijät jonottivat tuijottamaan tyhjää kohtaa. Tyhjää katsomaan tuli enemmän ihmisiä kuin oli tullut katsomaan häntä edeltävinä vuosina. He jättivät kukkia. He kirjoittivat runoja. Eräs pariisilainen päätoimittaja kutsui tapahtunutta ”kansalliseksi nöyryytykseksi” ja huomautti, että maalaus oli varastettu salista, jota vartioi yksi ainoa unelias vartija, joka oli lähtenyt tupakalle. Poliisi kuulusteli Guillaume Apollinairea ja hänen kauttaan nuorta espanjalaista maalaria nimeltä Pablo Picasso. Kumpikin oli aiemmin ollut sivuroolissa eräässä Louvren aiemmassa, pienemmässä varkaudessa, jossa vietiin iberialaisia kiviveistospäitä. Picasso saapui poliisiasemalle täristen. Hänet vapautettiin. Lehdet pitivät juttua etusivulla kuukausia.

Huoltomies Dumenzasta
Varas oli Vincenzo Peruggia, kolmekymmenvuotias, syntynyt Dumenzan mäkikylässä lähellä Italian ja Sveitsin rajaa. Hän oli tullut Pariisiin etsimään työtä, kuten sadattuhannet italialaiset noina vuosina, ja oli saanut sitä lasimestarina Louvresta: hän oli yksi miehistä, jotka palkattiin rakentamaan museon maalauksille suojaavia lasivitriinejä. Hän oli itse auttanut asentamaan lasin Mona Lisan eteen. Hän tunsi salin. Hän tunsi ruuvit. Hän tunsi huoltoportaat.
Aamulla 21. elokuuta hän puki ylleen valkoisen työtakin, jonka museo antoi huoltotyöntekijöilleen, käveli Salon Carréhen gallerioiden ollessa suljettuina yleisöltä, nosti maalauksen sen neljältä rautakoukulta, kantoi sen huoltoportaikkoon ja väänsi sen irti raskaasta kullatusta kehyksestään. Hän jätti kehyksen portaille. Se löydettiin myöhemmin seinää vasten nojaamasta lasi ehjänä, kuin takki, jonka joku oli ripustanut ulos lähtiessään. Sitten hän työnsi paljaan poppelipaneelin työtakkinsa alle, käveli portaat alas, päästi itsensä ulos pihan lähellä olevasta ovesta ja meni kotiin.
Itse varkaus ei ole tarina nerokkaasta rikollisesta. Peruggia ei ollut mikään rikollisnero. Hänellä ei ollut ostajaa. Hänellä ei ollut muuta suunnitelmaa kuin saada maalaus kotiin. Kaksi vuotta ja neljä kuukautta hän piti sitä kaksipohjaisessa matka-arkussa vuokrahuoneessa rue de l’Hôpital Saint-Louis’lla ja otti sen silloin tällöin esiin näyttääkseen ystävilleen ja tarkistaakseen, sellaisen miehen levottomalla rakkaudella, joka ei ollut varma, oliko tehnyt oikein, että se oli yhä siellä.
Miksi italialainen lasimestari varastaisi Leonardon
Tässä kohtaa Mona Lisan tarina lakkaa olemasta salapoliisijuttu ja muuttuu joksikin oudommaksi: tarinaksi nationalismista, harrastelijahistoriasta ja sellaisesta kaunasta, joka kääntyy teoiksi.
Peruggia uskoi, että Napoleon oli varastanut Mona Lisan Italiasta. Tämä ei pidä paikkaansa. Leonardo toi maalauksen itse Ranskaan Alppien yli satulalaukuissaan, vanhana miehenä, joka hiljalleen hiipui kohti kuolemaa Ranskan kuninkaan suojeluksessa. Maalaus oli ollut ranskalaisissa käsissä jo ennen kuin Ranskaa oli nykyisessä merkityksessä olemassa. Mutta Peruggia oli kasvanut myytin parissa, johon 1900-luvun alun Italiassa uskottiin laajalti: Napoleonin armeijat olivat ryöstäneet maan taideperinnön, ja Italialle oltiin velkaa hyvitys. Peruggian päässä kulkenut versio Mona Lisan historiasta oli väärä, mutta se oli se, jonka hänelle oli opetettu, ja hän otti sen niin vakavasti, että varasti.
Oikeudenkäynnissä tämä oli hänen puolustuksensa: hän ei ollut tehnyt rikosta vaan palauttanut teoksen kotimaahansa. Italialainen tuomioistuin antoi hänelle seitsemän kuukautta. Hän istui niistä vähän yli kuusi. Italiassa häntä kohdeltiin laajalti ja avoimesti kansansankarina: sanomalehdet väittelivät siitä, ansaitsiko hän mitalin, tuntemattomat lähettivät hänelle viiniä, ja nainen, jota hän ei ollut koskaan tavannut, tarjoutui menemään hänen kanssaan naimisiin. Lopulta hän palasi Pariisiin, palveli Italian armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa, palasi talonmaalariksi ja kuoli unohdettuna vuonna 1925, ilmeisesti koskaan täysin ymmärtämättä, mitä oli pannut liikkeelle.
Miten maine oikeasti syntyy
Tämä on se osa, jota on epämukava myöntää, koska haluamme taiteen tulevan kuuluisaksi laatunsa ansiosta. Mona Lisa on upea maalaus. Leonardon sfumato, varjon ja valon välinen pehmeä, savuinen häivytys, on eurooppalaisen muotokuvamaalauksen historian teknisesti hämmästyttävimpiä saavutuksia. Hänen moniselitteinen puolihymynsä, mahdoton maisema hänen takanaan ja kädet, jotka näyttävät eri, rauhallisemman vuosisadan maalaamilta kuin kasvot: kaikki se on niin hyvää kuin taide voi olla. Mikään siitä ei ole syy siihen, että hän on maailman kuuluisin maalaus.
Hän on maailman kuuluisin maalaus jonkin paljon typerämmän ja paljon inhimillisemmän vuoksi. Kahdenkymmenenkahdeksan kuukauden ajan kesästä 1911 alkaen jokaisen lehdistöä omaavan maan sanomalehdet julkaisivat hänen valokuvaansa mysteerinä. Ihmiset oppivat hänen kasvonsa samalla tavalla kuin he oppivat kadonneen lapsen kasvot. Kun hän viimein palasi kotiin – Peruggia jäi kiinni Firenzessä joulukuussa 1913 yritettyään myydä maalauksen Uffizin johtajalle –, maailma oli katsonut häntä kaksi vuotta. Italia järjesti voitonkiertueen ennen kuin palautti hänet Ranskaan. Väkijoukot jonottivat Firenzessä, Roomassa ja Milanossa nähdäkseen hänet. Kun hän palasi Louvren seinälle tammikuussa 1914, väkijoukot olivat jotain, mitä museo ei ollut ennen nähnyt. Ne eivät ole oikeastaan koskaan lakanneet.
Valokuva teki työn. Mysteeri teki työn. Tyhjä seinä teki työn. Siihen mennessä, kun hän taas riippui seinällä, maine oli asia sinänsä, itseään ylläpitävä ja irrallaan paneelilla olevasta maalauksesta. Jokainen myöhempi maineen ilmentymä, Duchampin viikset vuonna 1919, Warholin vedokset, luodinkestävä vitriini, miljoonien kävijöiden vuodet, rakennettiin sen perustuksen päälle, jonka varkaus oli valanut. Vuotta 1911 ei voi vähentää tarinasta ja saada samaa maalausta.
Pieni maalaus suuresta ajatuksesta
Seiso hänen edessään tänään, niin kolme asiaa yllättää sinut. Hän on pienempi kuin odotit, noin 77 × 53 senttimetriä, keittiönkaapin oven kokoinen. Hän on tummempi kuin jäljennökset antavat ymmärtää, koska Leonardon lakka on kellastunut viiden vuosisadan aikana eikä kukaan uskalla koskea siihen. Ja hän on kauempana kuin haluaisit, luodinkestävän lasikerroksen takana, joka muuttaa hänet edessä seisovan väkijoukon heijastukseksi.
Tuo viimeinen osa on todellinen matkamuisto. Ihmiset eivät enää tule Louvreen katsomaan Mona Lisaa. He tulevat katsomaan toisiaan katsomassa häntä: eräänlainen pyhiinvaellus kartan pisteeseen, jossa kaikki muut ovat jo käyneet. Nykyversio on tarina siitä, että on yksi niistä, jotka tulivat. Maalaus on tekosyy.
Tämä ei vähennä hänen arvoaan. Se on pikemminkin leonardomaisin mahdollinen lopputulos: maalaus, joka päätyi kertomaan katsomisen teosta, juuri sitä, mitä Leonardo itse tutki koko uransa ajan. Häntä olisi huvittanut. Hän olisi myös ollut hieman loukkaantunut siitä, että ympyrän sulkemiseen tarvittiin huoltomies Dumenzasta.
Mitä etsiä hänen edessään
Unohda hymy hetkeksi. Kaikki puhuvat hymystä. Katso sen sijaan maisemaa hänen takanaan: maailmaa, jota ei ole olemassa, jossa joki virtaa hänen vasemmalla ja oikealla puolellaan kahdella eri korkeudella, eikä niitä voi geologisesti mitenkään uskottavasti yhdistää. Leonardo maalasi unta maisemasta, ei todellista maisemaa, ja uni paljastaa enemmän kuin kasvot. Katso hänen käsiään, jotka on aseteltu niin rauhallisesti, että ne näyttävät melkein lainatuilta toisesta ruumiista. Katso huntua, joka on niin ohut, että sen läpi näkee hänen otsansa, ja siirtymiä, jotka ovat niin pehmeitä, ettei löydä reunaa, jossa yksi väri loppuu ja toinen alkaa. Tämä on se sfumato, jota Walter Pater yritti kuvailla ja josta hän luopui. Se on syy siihen, että hän pysäyttää yhä ihmiset, jotka ovat nähneet hänet tuhat kertaa postikorteissa. Seiso siinä Chiaro korvassasi, niin sfumato selitetään niiden yhdeksänkymmenen sekunnin aikana, jotka vartija sinulle antaa, ja se on ainoa ikkuna, johon selitys oikeasti mahtuu.
Ja katsottuasi muista, että katsot vain siksi, että mies nimeltä Vincenzo Peruggia päätti eräänä elokuun aamuna, että hän kuului hänelle. Kaksi vuotta vuokrahuoneessa lähellä Gare de l’Est’ia muutti hänet yhdestä suuresta renessanssimuotokuvasta kuvaksi, josta 1900-luku ei pystynyt päästämään irti.
Hän oli aina suuri maalaus. Varkaus teki hänestä kuuluisan. Se on todellinen taustatarina, se osa, jota museon teoskyltit eivät kerro, koska se on hieman nolo kaikille osapuolille, myös meille.