
Keväällä 1847 Ranskan valtion kustantamassa ateljeessa Roomassa kaksikymmentäkolmevuotias montpellierläinen maalari Alexandre Cabanel sai valmiiksi kankaan, jonka parissa hän oli työskennellyt puolitoista vuotta, ja signeerasi sen oikeaan alakulmaan: A. Cabanel, Rome, 1847. Kangas on satakaksikymmentäyksi senttimetriä korkea ja satayhdeksänkymmentä leveä. Siinä on siivekäs mies, alaston ja nuorukainen, makaamassa vihreällä niityllä toinen käsivarsi kasvojen päällä ja toinen silmä tuijottamassa ulos kohti katsojaa. Silmä on punainen. Kasvot ovat märät. Hänen yllään, ohuesti kuin vesivärilaveeraus, serafien kulkue lentää pois keltaiselle taivaalle. Cabanelin Langennut enkeli on sitä, miltä Lucifer näyttää tunti sen jälkeen, kun sota taivaassa on päättynyt. Häntä ei ole vielä heitetty helvettiin. Hän makaa ruohikossa ja itkee.
Hän on myös raivoissaan. Juuri tämä jää useimmista Langenneen enkelin jäljennöksistä huomaamatta. Ainoa näkyvä silmä tuijottaa sinua niin täsmällisellä vihalla, että se tuntuu syytökseltä. Kaksi hänen nenänvarttaan pitkin valuvaa kyyneltä eivät ole surun kyyneliä. Ne ovat sellaisen ihmisen kyyneliä, joka on juuri hävinnyt sodan ja tulee häviämään ikuisesti. Cabanel maalasi ne kahdella ohuella titaaninvalkoisella vedolla märän umbra- ja punalakkapohjan päälle, niin että kyyneleet saavat hieman enemmän valoa kuin muut kasvot ja vetävät silmäsi puoleensa. Koko kuva on rakennettu sen hetken ympärille, jolloin huomaat kyyneleet ja sitten huomaat, ettei niiden takana oleva silmä itke. Se valitsee muistaa.
Stipendipoika, joka maalasi Luciferin
Cabanel syntyi Montpellierissä vuonna 1823 puusepän poikana. Hän pääsi seitsemäntoistavuotiaana Pariisin École des Beaux-Arts’iin kotikaupunkinsa stipendillä, voitti kaksikymmentäkaksivuotiaana Rooman palkinnon toisen sijan ja käytti palkinnon viettääkseen viisi vuotta Villa Medicissä, Ranskan akatemiassa Roomassa. Siellä hänen sukupolvensa kunnianhimoisten maalareiden odotettiin imevän itseensä Rafaelin ja Michelangelon tuotantoa ja palaavan Pariisiin valmiina voittamaan Salonin kultamitalin. Toisen vuoden envoi’ksi – maalaukseksi, jonka Rooman stipendiaatit lähettivät joka vuosi kotiin todisteeksi siitä, että he tekivät töitä – hän valitsi aiheeksi langenneen Luciferin.
Valinta ei ollut turvallinen. Vuoteen 1847 mennessä Ranskan akateeminen järjestelmä oli siirtynyt kristillisistä aiheista kohti antiikin mytologiaa. Virallisesti suosittiin Venusta, Herkulesta, Pandoraa, Psykhea, Theseusta, mitä tahansa kreikkalaista tai roomalaista, mitä tahansa, minkä saattoi perustella mies- tai naisaktin tutkimisena sankarillisessa toiminnassa. Nuoren akateemikon Lucifer oli riski – raamatullinen, teologinen ja mikä pahinta romanttinen. Cabanel lähetti maalauksen Pariisiin toukokuussa 1847. Siellä Akatemian toimikunta arvioi sen ja lähetti sen eteenpäin Salonin jurylle. Jury hylkäsi sen. Virallisesti hylkäyksen syy oli ”sivuhahmojen viimeistelyn puute” – yläosan enkelien. Todellinen vastaväite koski sävyä. Luciferin silmä on liian moderni. Se on sellaisen nuoren miehen silmä, joka on lukenut lordi Byronia ja Victor Hugoa ja päättänyt tehdä Luciferista romanttisen runon sankarin näköisen eikä saarnan roiston.
Mitä hän luki
Romanttinen Lucifer oli vuonna 1847 jo kuuluisa hahmo. John Miltonin vuonna 1667 kirjoittama Kadotettu paratiisi oli antanut englantilaiselle kirjallisuudelle Saatanan, joka oli kaunopuheinen, kaunis ja mahdoton sivuuttaa. Romantikot tekivät tuosta hahmosta sankarin. Byronin vuonna 1821 julkaistussa Kainissa Lucifer oli Kainin mentori, olento, joka kieltäytyi kumartamasta luojaa, jota piti epäoikeudenmukaisena. Alfred de Vigny julkaisi vuonna 1824 Eloan, pitkän runon naispuolisesta enkelistä, joka rakastuu Luciferiin ja jonka Lucifer vie helvettiin. Cabanel oli yhdeksäntoista lukiessaan sen. Langenneen enkelin hahmo – nuori, kaunis, vääryyttä kokenut, vaarallinen – tulee suoraan tästä kirjallisesta perinteestä. Cabanel ei maalannut Paholaista. Hän maalasi romanttisen Luciferin, sukupolvensa muodikkaimman Luciferin, ja Salonin jury tiesi tarkalleen, mitä hän teki.

Asento on lainattu antiikista. Ristityt käsivarret, joista toinen koukistettu käsi peittää kasvojen yläpuoliskon ja toinen lepää reidellä, on otettu hellenistisestä nukkuvasta hermafrodiitista, jonka jokainen aikakauden Rooman stipendiaatti tunsi Borghesen kokoelman marmorikopiosta. Cabanel on kääntänyt sen peilikuvaksi, nostanut sen istumaan, lisännyt siivet ja tehnyt puoliksi piilossa olevista kasvoista kuvan aiheen. Vartalo on akateeminen – huolellisesti mitoitettu, anatomisesti oikea, maalattu sillä sileällä lasuurimaisella pinnalla, josta École palkitsi. Kasvot eivät ole. Kasvot ovat romanttinen lähikuva, joka on salakuljetettu keskelle Beaux-Arts-harjoitusta.
Mihin maalaus päätyi
Salonin hylkäämä kangas palasi maalarin mukana kotiin. Cabanel palasi Pariisiin vuonna 1850, voitti vuoden 1852 Salonin kultamitalin toisella mytologisella aiheella ja nousi seuraavien kolmenkymmenen vuoden aikana yhdeksi toisen keisarikunnan menestyneimmistä maalareista – Napoleon III:n hovin suosikiksi, École des Beaux-Arts’in professoriksi ja sen juryn jäseneksi, joka päätti, mitkä maalaukset pääsivät Saloniin ja mitkä eivät. Keisari osti hänen vuoden 1863 Salonissa esitellyn Venuksen syntymänsä suoraan kolmellakymmenellätuhannella frangilla, ja se riippuu nykyään Pariisin Musée d’Orsayssa. Hän maalasi Napoleon III:n, keisarinna Eugénien, Mouchyn herttuattaren, prinsessa Bibescon ja puolet Pariisin raha-aristokratiasta. Hän oli eläessään Ranskan parhaiten palkattu muotokuvamaalari. Hän kuoli Pariisissa tammikuussa 1889 kuusikymmentäviisivuotiaana, ja hänet oli suurelta osin unohdettu kahdenkymmenen vuoden kuluessa.
Langennut enkeli ei koskaan päätynyt Pariisiin. Cabanel säilytti sitä ateljeessaan ja lähetti sen vuonna 1860 kotiin Montpellieriin, jossa kaupungin Musée Fabre sai sen lahjoituksena hänen menestyksekkään uransa kunniaksi. Se on riippunut Musée Fabressa satakuusikymmentäviisi vuotta. Museo sijaitsee muutetussa 1600-luvun kartanossa Rue Montpellieretilla Montpellierin vanhassa keskustassa, kolmen korttelin päässä katedraalista. Sali, jossa Langennut enkeli riippuu, on toisessa kerroksessa. Se on maalattu tummanpunaiseksi, ja sitä valaisee yksi kattoikkuna, joka on suunnattu maalauksen vasempaan yläkulmaan. Seiso salin perimmäisen seinän luona, niin silmä löytää sinut ennen kuin sinä löydät maalauksen.
Ylösnousemus Tumblrissa
Suurimman osan 1900-lukua Cabanel oli oppikirjaesimerkki kaikesta, minkä impressionistit ja modernistit olivat kaataneet. Taidehistorian kirjat käyttivät häntä nyrkkeilysäkkinä. Vuoden 1863 Salonista, jossa Cabanelin Venuksen syntymä voitti mitalin ja Édouard Manet’n Olympia hylättiin säädyttömänä, tuli mahdollisimman selkeä esimerkki akateemisesta vanhoillisuudesta avantgarden rohkeutta vastaan. Cabanel oli tarinan väärällä puolella. Vuoteen 1950 mennessä hänen maalauksensa olivat useimpien ranskalaisten museoiden varastoissa, ja hänen nimensä esiintyi yleisesityksissä vain vastakohtana. Langennut enkeli riippui Montpellierissä ilman yhtään kunnollisen tarkkuuden valokuvaa, ja siellä kävivät lähinnä koululaisryhmät.
Internet pelasti hänet. Noin vuonna 2011 Langenneesta enkelistä otettu tarkka valokuva alkoi kiertää Tumblrissa, kuvanjakoalustalla, jolla teini-ikäiset ja parikymppiset käyttäjät julkaisivat lempimaalauksiaan omissa blogeissaan. Puoliksi piilossa olevien kasvojen, näkyvän silmän, kyynelten ja siipien yhdistelmä sekä hahmon yhdennäköisyys tiettyjen nuorten aikuisten fantasiakirjallisuuden miespääosien kanssa tekivät maalauksesta viraalin. Vuoteen 2013 mennessä sitä oli jaettu uudelleen satoja tuhansia kertoja. Twitterin ja Instagramin aesthetic-hashtagit, joista tuli 2010-luvun puolivälissä verkon teinialakulttuurin hallitseva visuaalinen tyyli, käyttivät maalausta määrittävänä viitteenä. Yhdestä kyyneleestä ja yhdestä tuimasta silmästä tuli lyhenne tietynlaiselle kauniille raivolle. Kaksi internetissä kasvanutta taiteenkatsojien sukupolvea tuntee Langenneen enkelin ennen kuin yhtään muuta Cabanelia.
Tämä on yksi maalauksen historian ”hetkinen, oikeasti?” -hetkistä. Salonin jury hylkäsi sen vuonna 1847, koska kasvot olivat liian modernit. Sataseitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kasvot olivat tarpeeksi modernit tullakseen jaetuimmaksi maalaukseksi sosiaalisessa verkostossa, jonka käyttäjät eivät useimmiten tienneet, kuka Cabanel oli. Jury oli oikeassa. Kasvot ovat liian modernit. Jury vain arvasi väärin, mikä vuosisata saisi ne kiinni.
Venuksen syntymä on tarinan toinen puolisko
Ymmärtääksesi Langenneen enkelin katso, mitä Cabanel maalasi kuusitoista vuotta myöhemmin. Vuoden 1863 Venuksen syntymä on vaakasuora akti, joka kelluu taivaansinisellä maalimerellä pienten pullukoiden amorien ympäröimänä, silmät puoliksi kiinni, kasvot hieman katsojaan päin käännettyinä ja tietävä puolihymy huulillaan. Hänkin on nuori. Hänkin katsoo ulos kohti sinua. Hän on sama tunne-ele kuin Langennut enkeli, käännettynä: siinä missä Luciferin piilotetut kasvot ovat puoliksi raivoa, Venuksen piilotettu ilme on puoliksi kutsu. Molemmat ovat hahmoja, jotka on maalattu katsottaviksi matkalla joksikin muuksi. Vuoden 1863 maalaus teki Cabanelista rikkaan. Vuoden 1847 maalaus teki hänestä kiinnostavan.

Tekniikka on molemmissa maalauksissa sama. Cabanel rakensi hahmonsa sileälle liidupohjalle, luonnosteli ne raa’alla umbralla, muotoili volyymit yksivärisinä ja lasuroi sitten kuivuneen alusmaalauksen päälle ohuita värikerroksia saadakseen sen posliinimaisen pinnan, jota akateeminen maalaustaide arvosti. Ihossa ei näy sivellintä. Siirtymät valosta varjoon ovat katkeamattomia. Silmä ei takerru yhteenkään yksittäiseen jälkeen. Tämän tekniikan hän oppi Roomassa, viimeisteli tällä kankaalla kaksikymmentäkolmevuotiaana ja käytti sitä koko loppu-uransa ajan. Syy siihen, miksi Langenneen enkelin kyyneleet toimivat, on se, että ne ovat kuvan ainoa jälki, jonka voi nähdä. Kaikki muu on näkymätöntä työtä. Kyyneleet ovat tarkoituksellisia.
Mitä katsoa
Kun astut Musée Fabren saliin, näet maalauksen noin viiden metrin päästä galleriatilan toiselta puolelta. Ensimmäisenä näet silmän. Toisena siivet, jotka on luonnosteltu nopeammin kuin vartalo – valkoista ja harmaata nopein hiilenmustin sulkavedoin, tarkoituksellisesti vähemmän viimeisteltyinä kuin niiden alla oleva hahmo. Kolmantena koukistetun oikean käden, joka peittää kasvojen yläosaa. Neljäntenä vasemmassa yläkulmassa poistuvien enkelien pienen kulkueen, joka on maalattu ohuesti kuin savu. Kävele lähemmäs. Kyyneleet ovat noin kolmen millimetrin levyisiä ja kahdeksantoista senttimetrin pituisia. Niiden takana oleva märkä silmä on samaa punaista, jota Cabanel käytti hovimuotokuvissaan antaakseen punaa juuri kylmästä sisään tulleen naisen poskelle. Lucifer punastuu. Hän myös itkee. Hän myös tuijottaa sinua. Chiaro kertoo Byronin Kainista, Vignyn runosta ja hellenistisestä nukkuvasta marmoriveistoksesta, joita Cabanel ajatteli, kun seisot oikealla etäisyydellä, joten kasvot selittävät viittaukset kuullaan juuri sillä hetkellä, kun itse kasvot ovat edessäsi.
Maalaus on tarpeeksi pieni nähtäväksi yhdellä silmäyksellä, tarpeeksi viimeistelty näyttääkseen akateemiselta salin toiselta puolelta ja tarpeeksi moderni läheltä antaakseen pienen sähköiskun. Salonin jury näki sähköiskun ja käänsi kuvan pois. Musée Fabre ripusti sen punaiselle seinälle, valaisi sen ylhäältä ja odotti puolitoista vuosisataa, että maailma haluaisi sen takaisin. Seiso sen edessä tarpeeksi kauan, niin silmä pitää sinua otteessaan pidempään kuin pitäisi. Siivet on luonnosteltu nopeammin kuin vartalo, koska siivet ovat lähdössä. Kasvot jäävät. Cabanel oli kaksikymmentäkolmevuotiaana keksinyt sen yhden asian, jonka jokainen mieleenpainuvaa muotokuvaa tavoitteleva maalari lopulta oppii: lankeemuksen hetkeä ei maalata. Maalataan sekunti ennen kuin lankeemuksesta tulee pysyvä, käännetään yksi silmä katsojaan ja annetaan katsojan päättää, mitä seuraavaksi tapahtuu.