Siirry sisältöön

Aatamin luomisen kätketty merkitys: miksi Jumalan viitassa on aivot

Julkaistu: • Lukuaika 12 min

Michelangelon Aatamin luominen Sikstuksen kappelin katossa: Jumala kurkottaa kohti Aatamia punaisen viitan ympäröimänä

Lokakuussa 1990 indianapolislainen synnytyslääkäri Frank Lynn Meshberger julkaisi Journal of the American Medical Association -lehdessä kaksisivuisen artikkelin, joka teki jotain, mihin tuhat taidehistorioitsijaa ei ollut pystynyt neljäänsataanseitsemäänkymmeneenkahdeksaan vuoteen. Hän katsoi Sikstuksen kappelin kattoa ja huomasi, että Aatamin luomisessa Jumalaa ympäröivä aaltoileva punainen muoto on ihmisaivojen poikkileikkaus.

Ei epämääräinen yhdennäköisyys. Ei hurskas vertauskuva. Anatomisesti tarkka kaavio, jossa uurteet ovat oikeilla paikoillaan, aivorunko laskeutuu sinne, minne aivorunko laskeutuu, ja aivolisäkkeen varsi putoaa juuri siihen kohtaan, josta neurokirurgi odottaisi sen löytävänsä. Kun olet kerran nähnyt sen, fresko lakkaa olemasta uskonnollinen kohtaus ja muuttuu väitteeksi. Kysymys on, mistä väitteessä on kyse – ja miten mies, joka oli maalannut selällään kolme ja puoli vuotta, salakuljetti ihmisaivot keskelle Vatikaania niin, ettei kukaan huomannut sitä lähes puoleen vuosituhanteen.

Aatamin luomisen kätketty merkitys, jonka lääkäri huomasi

Meshberger ei ollut taidehistorioitsija. Hän oli käytännön työtä tekevä gynekologi ja synnytyslääkäri, joka vietti päivänsä vauvoja maailmaan auttaen Indianassa ja iltansa Michelangelosta lukien. Hänen vapaa-aikansa vallannut arvoitus sai alkunsa yksinkertaisesti: hän katsoi paneelia yhä uudelleen ja ajatteli, ettei Jumalan takana oleva punainen kangas näyttänyt kankaalta. Se näytti joltakin, jonka hän oli leikellyt lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Niinpä hän piirsi sen ääriviivat. Hän asetti viitan ääriviivat oppikirjan kuvan päälle, joka esitti aivojen sagittaalista poikkileikkausta, ja yhteensopivuus oli lähes nolostuttava. Otsalohko on siinä, missä Jumalan olkapää työntyy eteenpäin. Ohimolohko pullistuu sen enkelin alla, jonka polvi painautuu Jumalan kylkiluita vasten. Aivorunko kulkee alaspäin kohti vihreää huivia, joka puolestaan seuraa nikamavaltimon linjaa. Viitan alaosan keskellä on pieni tupsu, joka vastaa aivolisäkettä. Tyhjä tila Jumalan takana, tumma tyhjyys, jonka Michelangelo jätti freskossa lähes paljaaksi, on aivosilta.

”Esitän, että Michelangelo, taitava anatomi”, Meshberger kirjoitti, ”kätki Jumalan kuvaukseensa aivojen kuvan ja esitti näin väitteen jumaluuden luonteesta.” Artikkeli oli kolmen palstan mittainen, siinä oli yksi kaavio, ja se muutti tavan, jolla jokainen vakavasti asiaan suhtautuva kävijä katsoo ylös Sikstuksen kappelissa. Sitä ei otettu vastaan harhaoppina. Se otettiin vastaan asiana, joka oli ollut siellä koko ajan piilossa.

Kuvanveistäjä, jota käskettiin maalaamaan

Ymmärtääkseen, miksi Aatamin luomisen aivot ovat juuri siinä, missä ne ovat, on ymmärrettävä, ettei Michelangelo Buonarroti alun perinkään halunnut telineille. Vuonna 1508 hän oli kolmekymmentäkolmevuotias, jo kuuluisa Pietarinkirkon Pietàsta ja Firenzen Daavidista, ja hän piti itseään kuvanveistäjänä. Maalaaminen oli muita varten. Hän oli maalannut tuskin mitään, ei ainakaan mitään kappelin katon mittakaavassa, ja kun paavi Julius II kutsui hänet Roomaan ja ilmoitti hänen maalaavan freskot Sikstuksen holviin, Michelangelo yritti päästä siitä eroon.

Hän uskoi tilauksen olevan ansa, jonka oli virittänyt hänen kilpailijansa Donato Bramante, uuden Pietarinkirkon arkkitehti, joka halusi hänen epäonnistuvan välineessä, jota hän ei tuntenut. Hän kirjoitti ystävälleen, että häntä lavastettiin. Paavi ei suostunut kuulemaan. Julius oli soturipaavi, mies, joka oli itse johtanut armeijoita taisteluun täydessä haarniskassa, ja kun hän päätti, että jokin tapahtuu, se tapahtui. Michelangelo kiipesi telineille keväällä 1508 ja alkoi sekoittaa pigmenttiä laastiin.

Hän maalasi kolme ja puoli vuotta. Hän maalasi selällään maaten – se osa pitää paikkansa, vaikka myytti kertoo hänen seisoneen. Hän maalasi laastin valuessa silmiin ja partaan, niska niin pitkälle taaksepäin taivutettuna, että hän kirjoitti sonetin valittaen muuttuneensa syyrialaiseksi jouseksi, taipuneeksi esineeksi, jonka kasvot olivat mosaiikkilattia katosta tippuvalle maalille. Eräänä aamuna hän erotti apulaisensa raivoissaan ja maalasi suurimman osan yksin. Palkka maksettiin erissä ja myöhässä.

Ja kun hän oli valmis, hän oli maalannut yli kolmesataa hahmoa yhdeksään keskipaneeliin, jotka kulkevat kappelin koko pituudelta alttarilta ovelle ja kertovat Genesiksen tarinan takaperin. Astut sisään tarinan lopusta – Nooan juopumuksesta – ja fresko marssii ajassa taaksepäin kohti alkua. Aatamin luominen on neljäs paneeli alttaripäästä lukien. Se ei ole dramaattisin. Valon ja pimeyden erottamisessa on enemmän tulta. Vedenpaisumuksessa on enemmän ihmisiä. Mutta Aatamin luominen on se, jonka olet nähnyt jääkaappimagneetissa, t-paidassa ja iPhonen kuoressa.

Aatamin luomisen sormet, jotka eivät koskaan kosketa

Kaksi sormea, lähes koskettamassa, ja niiden välissä ehkä nelisen senttimetrin rako. Meshberger ei ole ainoa kirjoittaja, joka on huomannut, että rako on koko kuva. Jos sormet koskettaisivat, maalaus olisi valmis. Aatami olisi elossa. Tarina olisi ohi. Rako on sitä edeltävä hetki. Se on hetki, jonka Michelangelo valitsi pysäyttää, koska melkein-hetki on kiinnostavampi kuin perillepääsyn hetki.

Mutta katso itse sormia. Jumalan oikea etusormi on jännittynyt, ojennettu, kurkottava. Aatamin vasen on veltto, voimaton, putoava. Tavallinen tulkinta on, että Jumala antaa elämän ja Aatami ottaa sen vastaan. Niin opastetauluissa lukee, ja niin sata miljoonaa turistia on kuullut. Se on myös lähes varmasti väärin.

Aatami on paneelissa jo elossa. Hänen silmänsä ovat auki. Hänen ruumiinsa on lihaksikas ja valmis. Hän lepää rinteellä kuin nuori kuningas ja katsoo Jumalaa ilmeellä, joka ei ole aivan palvontaa – pikemminkin tunnistamista. Jos kuva kertoisi biologisen elämän lahjasta, Aatami olisi eloton, kunnes kipinä saapuu. Hän ei ole eloton. Hän odottaa.

Se, mitä Jumala antaa, jos sommitelmaa lukee niin kuin Meshberger luki viittaa, on jotain muuta. Hän antaa sen, mikä tekee Aatamista ihmisen eikä eläimen. Hän antaa mielen.

Anatomiaa Sikstuksen kappelissa, viittaan kätkettynä

Tässä kohtaa aivot tulevat kuvaan. Jos maalaus kertoisi sielun lahjasta, sielun odottaisi näkyvän jossain – kyyhkysenä, valonsäteenä, liekkinä. Mitään sellaista ei ole. Sen sijaan on Jumala enkelien ympäröimänä, upotettuna elimen muotoiseen punaisen kankaan pilveen.

Sikstuksen kappelin katon Aatamin luominen -paneeli: Jumala, enkelit ja aaltoileva punainen viitta

Meshberger kävi sen läpi rakenne rakenteelta. Viitan ulkoreuna seuraa aivojen ulkopintaa, mukaan lukien hyvin tarkka notko, jossa Sylviuksen uurre erottaa otsa- ja ohimolohkon. Suoraan Jumalan alla oleva enkeli, jonka vartalo kaartuu Jumalan oikean käsivarren alle, on pikkuaivojen paikalla. Toisen enkelin jalka roikkuu siinä, missä aivorunko laskeutuu. Jalkaterä ulottuu sinne, missä selkäydin olisi. Näköhermoristeys, aivolisäke, hypotalamus – jokaisella on vastineensa kankaassa. Viitan takaa leijaileva vihreä huivi on nikamavaltimo.

Ja alaosan keskellä on pieni yksityiskohta, pieni nystyrä, jonka Meshberger tunnisti aivolisäkkeeksi, umpieritysjärjestelmää ohjaavaksi päärauhaseksi. Freskossa lapsienkelin jalka on asetettu niin, että sen nilkka ja jalkaterä osuvat tarkalleen aivolisäkkeen kohdalle kaaviossa. Sellaista ei voi selittää sattumalla. Michelangelo asetti lapsen jalan siihen kohtaan, jossa kasvua ja lisääntymistä ohjaava rauhanen olisi, ja hän teki sen vuonna 1511, kolmesataa vuotta ennen kuin kukaan Euroopassa julkaisi aivolisäkkeen nykyaikaisen anatomian.

Sikstuksen kappelin aivot eivät myöskään ole sarjan ainoa kätketty anatominen yksityiskohta. Vuonna 2010 kaksi Johns Hopkinsin neuroanatomia, Ian Suk ja Rafael Tamargo, julkaisivat jatkoartikkelin, jossa he tunnistivat aivorungon toisesta paneelista, Valon ja pimeyden erottamisesta. Jumalan kaula siinä paneelissa on heidän mukaansa kuvattu ihmisen aivorungon poikkileikkauksena, ja rakenteet näkyvät venytetyn ihokalvon läpi. Molempien artikkelien väite on sama. Anatomia ei ole koristetta. Se on aihe.

Michelangelo anatomina

Miten maalari tiesi, miltä aivot näyttävät sisältä? Koska hän oli leikannut ne auki.

Vuoteen 1508 mennessä Michelangelo oli leikellyt ihmisruumiita lähes kaksikymmentä vuotta. Hän aloitti teini-ikäisenä Firenzessä Santo Spiriton sairaalan ruumishuoneessa, jossa priori oli antanut hänelle luvan leikellä niiden potilaiden ruumiita, jotka kuolivat ilman omaisia. Hän veisti maksuksi puisen krusifiksin. Michelangelon anatominen salaisuus, jos se koskaan oli salaisuus, on se, että hän näki enemmän ihmisen sisuksia kuin yksikään vuosisatansa maalari.

Michelangelon anatominen piirustus jalan lihaksista, joka kertoo hänen koulutuksestaan ruumiinavausten tekijänä

Hän piirsi näkemänsä. Kymmeniä hänen anatomisia piirustuksiaan on säilynyt, punaisella ja mustalla liidulla tehtyjä, lihakset nyljettyinä ja nivelet paljaina, osa niin yksityiskohtaisia, että 1900-luvun kirurgit ovat käyttäneet niitä opetusvälineinä. Hän ymmärsi vatsalihasten järjestyksen, sen, miten epäkäslihas kiinnittyy lapaluuhun, selkärangan kaaren jännityksessä. Hän ymmärsi aivot. Hän oli pidellyt aivoja kädessään.

Tällä on merkitystä, koska tavallisen tulkinnan tavallinen puolustus – että viitta on vain viitta ja että Meshberger näkee kuvioita, joita ei ole – vaatii uskomaan, että koulutettu anatomi, joka sai vapaat kädet suunnitella kohtauksen ihmisen tietoisuuden luomisesta, maalasi kankaan, joka sattumalta vastaa tietoisuuden elintä. Se ei ole mahdotonta. Se on vain niin epätodennäköistä, että sitä on vaikea uskoa.

Mitä Michelangelo ei voinut sanoa ääneen

Jos Michelangelo todella asetti aivot viittaan tarkoituksella, kysymys on miksi. Ja paras vastaus on se, johon Meshberger vihjasi sanomatta sitä suoraan: koska hän ei voinut sanoa sitä sanoin.

Vuoden 1511 teologisessa ilmapiirissä ei ollut tilaa väitteelle, että Jumalan lahja ihmiskunnalle oli tietoisuus eikä sielu. Sielu oli kategoria, jonka kirkko oli ratkaissut. Se annettiin hedelmöityksessä. Se oli aineeton. Sillä ei ollut mitään tekemistä kallon sisällä olevan vaaleanpunaisen hyytelön kanssa. Vihjaus siitä, että jumalallinen kipinä oli aivokemiaa, olisi ollut parhaimmillaan filosofinen skandaali. Pahimmillaan se olisi ollut harhaoppia, eikä harhaoppisten elinajanodote Roomassa vuonna 1511 ollut pitkä.

Mutta Michelangelo oli uusplatonisti, joka oli kasvanut Lorenzo de’ Medicin hovissa ja saanut oppinsa Marsilio Ficinon ja Pico della Mirandolan rinnalla. Uusplatoninen ajatus siitä, että jumaluus ilmenee ihmisen kyvyssä järkeillä, ei ollut marginaalinen; se kuului sen firenzeläisen humanistipiirin henkiseen perusvarustukseen, jossa Michelangelo kasvoi. Hän olisi lukenut Picon 900 teesiä ja Puheen ihmisen arvokkuudesta, jossa esitettiin, että ihmisen erottaa eläimistä äly, kyky järkeillä, mieli.

Sellaista väitettä ei voinut maalata kappelin kattoon vuonna 1511. Aivot sen sijaan saattoi maalata. Ja sen saattoi tehdä niin, että kattoa katsova oppinut tunnistaisi ne, kun taas ohi kulkeva kardinaali näkisi vain kankaan ja enkelit. Se on sama strategia, jota Galilei käytti myöhemmin kaukoputkensa kanssa: sano kiistanalainen asia muodossa, jonka vain vihityt osaavat lukea.

Tämän tulkinnan hyväksyvät nyt useimmat historioitsijat, jotka ottavat Meshbergerin vakavasti. Raon yli annettava lahja ei ole mikä tahansa elinvoima. Se on kyky tietää.

Mitä Jumalan takana on Aatamin luomisessa

Laske Jumalan takana olevat hahmot. Niitä on yksitoista, enkeleitä ja lapsia, kyyristyneinä hänen ojennetun käsivartensa alle ja painautuneina punaiseen viittaan. Taidehistorioitsijat ovat kiistelleet vuosisatoja siitä, keitä he ovat. Yleisin tulkinta on, että Jumalan vasemman käsivarren alta katsova nainen on Eeva, ennalta luotuna, läsnä Jumalan mielessä ennen kuin hän saapuu seuraavaan paneeliin. Lasta, jonka olalla Jumalan vasen käsi lepää, pidetään joskus Jeesuksena, joka odottaa ihmiseksi tulemistaan.

Meshbergerin tulkinta muuttaa tämän. Jos viitta on aivot, sen sisällä olevat hahmot ovat ajatuksia. Ne ovat sitä, mitä Jumalan päässä on luomisen hetkellä. Eeva ja tuleva Kristus eivät ole kirjaimellisesti läsnä; ne ovat ajatuksia, tulevaisuus, suunnitelma. Nainen katsoo Aatamia, koska hän on ajatus Aatamin kumppanista. Jumalan käden alla oleva lapsi on ajatus lapsesta, jota tarvitaan korjaamaan se, minkä Aatami on pian tekemässä väärin.

Siksi Michelangelo maalasi kohtauksen mietiskelyn eikä toiminnan hetkeksi. Jumala ei loitsi. Hän ajattelee. Aatamia ei herätetä eloon. Hänet ajatellaan olemassaoloon.

Chiaro on hyödyllinen juuri siinä kohdassa, johon tämä tulkinta osuu. Seiso neljännen paneelin alla alttarista lukien, kurota niskaasi ja etsi aivolisäkenystyrä Jumalan vasemman kyynärpään läheltä samalla kun Meshbergerin artikkelia kuvaillaan korvaasi. Yksityiskohta toimii vain, jos tiedät, mihin katsoa, ennen kuin katsot, ja katto on liian korkealla ja huone liian täynnä, jotta kukaan voisi opastaa sinua sen läpi reaaliajassa.

Restaurointi, joka toi värit takaisin

Suurimman osan 1900-lukua kukaan ei olisi voinut nähdä sitä, mitä Meshberger näki, koska katto oli lätäkön värinen. Neljä vuosisataa kynttilänsavua, suitsuketta, öljylamppuja ja miljoonien kävijöiden ruumiinlämpöä oli peittänyt freskon niin paksulla likakerroksella, että tutkijat olivat kirjoittaneet kokonaisia kirjoja Michelangelon ”vaimeasta, synkästä paletista”. He kuvasivat likaa.

Vuosina 1980–1994 Gianluigi Colaluccin johtama Vatikaanin restauroijien ryhmä poisti lian liuottimilla ja vanutyynyillä senttimetri kerrallaan. Alta paljastunut ei ollut vaimeaa. Se oli sen miehen vaaleanpunaista, vihreää ja happamankeltaista, joka oli oppinut freskomaalauksen temperaan erikoistuneessa firenzeläisessä verstaassa eikä tiennyt, että freskon kuului olla synkkä. Michelangelo maalasi kuin koloristi. Restaurointi ei ollut kiistaton – pieni mutta äänekäs kriitikkojen joukko amerikkalaisen taidehistorioitsijan James Beckin johdolla väitti, että puhdistajat olivat poistaneet viimeisen suojaavan lasuurin, jonka Michelangelo oli itse lisännyt, ja näin litistäneet muovailun ja kirkastaneet kontrastit yli sen, mitä Michelangelo tarkoitti.

Beck hävisi tuon kiistan ajan myötä. Todisteiden paino viittaa nyt siihen, että pois lähtenyt oli todella likaa ja että Colaluccin paljastamat värit ovat lähellä sitä, mitä Michelangelo maalasi. Meshbergerin artikkeli kirjoitettiin huomionarvoisesti keskellä restaurointia. On mahdollista, että hän näki viitan selvemmin kuin yksikään katsoja sitten 1500-luvun.

Sormi taas, mutta tällä kertaa takaapäin

Palaa sormiin. Jos olet seurannut aivoargumenttia, toinen yksityiskohta loksahtaa paikalleen. Katso Jumalan ranteen asentoa suhteessa käsivarteen. Kyynärvarsi tulee esiin viitasta täsmälleen siitä kohdasta, jossa oikeissa ihmisaivoissa on motorinen aivokuori – kudoskaistale, joka ohjaa käsivarren, käden ja sormien tahdonalaisia liikkeitä. Neurologi kutsuu tätä aluetta etummaiseksi keskipoimuksi. Meshbergerin päällekkäiskuvassa Jumalan käsivarsi lähtee etummaisesta keskipoimusta ja hänen sormensa kurkottaa.

Jumalan käsi tulee toisin sanoen esiin siitä aivojen osasta, joka ohjaa käsiä. Tämä on se yksityiskohta, joka osuessaan lopettaa väittelyn siitä, onko viitan yhdennäköisyys sattumaa. Käsivarsi poistuu aivoista täsmälleen siitä kohdasta, johon neuroanatomi sen piirtäisi. Se ei ole koriste. Se on kaavio, ja Michelangelo näyttää sinulle kuolleella kielellä kirjoittavan miehen hienovaraisuudella, mitä Jumalan käsi hänen mielestään oikeastaan on.

Mitä katsoa, kun näet sen

Näet freskon elämäsi aikana parhaimmillaan kaksi kertaa. Kerran koulumatkalla, kerran häämatkalla. Ehkä kolmannen kerran Rooman-työmatkalla, jolle jää yksi vapaa iltapäivä. Vartija sihisee sinua olemaan hiljaa, katto on viidentoista metrin korkeudessa, ja sinulla on noin yhdeksän minuuttia, ennen kuin takanasi oleva jono kiehuu yli.

Kolme asiaa kannattaa etsiä noiden yhdeksän minuutin aikana.

Ensinnäkin sormien välinen rako. Ei sormia – rakoa. Huomaa, että Aatamin sormi putoaa ja Jumalan kurkottaa. Epäsymmetria on koko juttu.

Toiseksi viitta. Etsi ulkoreuna. Seuraa sitä silmälläsi. Otsalohko siinä, missä Jumalan olkapää on, ohimolohko sen enkelin alla, jonka jalka on taivutettu taakse, aivorunko laskeutumassa kohti vihreää huivia. Aivolisäkettä et näe viidentoista metrin päästä, mutta siluetin näet.

Kolmanneksi Aatamin silmät. Hän katsoo jo Jumalaa. Kysy itseltäsi, mitä näet: ruumiin, joka herätetään eloon, vai mielen, jolle ojennetaan ajatus.

Katon näkemisessä on se, että se palkitsee kävijän, joka on lukenut etukäteen. Valmistautumatta sisään kävelevä näkee katon. Se, joka kävelee sisään Meshberger mielessään, näkee väitteen siitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen, salakuljetettuna inkvisition ohi kuvanveistäjän toimesta, joka ei alun perinkään halunnut olla siellä.

Kuusi viikkoa sen jälkeen, kun Michelangelo sai holvin valmiiksi vuonna 1512, paavi Julius kuoli. Michelangelo otti sen raskaasti. Hän oli riidellyt paavin kanssa jatkuvasti, hän oli maalannut katon pakon edessä, ja kun se oli valmis, hänet vapautettiin tilauksesta, eikä hänen koskaan tarvinnut saattaa loppuun hanketta, jota Julius oli todella halunnut, jättimäistä hautamonumenttia neljälläkymmenellä marmorihahmolla. Hän palasi kuvanveistoon. Hän ei enää koskaan maalannut sellaisessa mittakaavassa, paitsi kerran, kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin, kun toinen paavi pani hänet maalaamaan Viimeisen tuomion alapuolella olevalle seinälle. Siinä maalauksessa on omat kätketyt ruumiinsa ja omat anatomiset vitsinsä. Mutta yhdessäkään niistä ei ole katon aivojen hiljaista röyhkeyttä.

Viitta on yhä siellä. Se on ollut siellä viisisataaneljätoista vuotta. Frank Meshberger palasi auttamaan vauvoja maailmaan. Michelangelo on jossain oletettavasti iloissaan siitä, että meiltä kesti niin kauan.