
Neljäsataaseitsemänkymmentä vuotta Sikstuksen kappelin katto oli ruskea. Nokinen, sameanruskea, arvokkaan ruskea. Taidehistorioitsijoiden sukupolvet kirjoittivat Michelangelosta kuvanveistäjänä, joka maalasi, muodon mestarina, joka ei juuri välittänyt väreistä ja jonka hahmot katosivat varjoon. Goethe kirjoitti, ettei ilman Sikstuksen kappelin näkemistä voi tietää, mihin yksi ihminen pystyy. Hän näki sen ruskeana. Sellainen Michelangelo kaikilla oli.
Sitten vuonna 1980 Vatikaanin restauroijat kiipesivät telineille sienten ja AB 57 -nimisen liuoksen kanssa ja alkoivat hangata. Seuraavien neljäntoista vuoden aikana esiin tuli toisenlainen katto. Hahmot olivat vaaleanpunaisia. Taivaat olivat turkooseja. Kaavut olivat sokeroitujen hedelmien värisiä. Amerikkalainen taidehistorian professori James Beck katsoi ylös ja sanoi ääneen ja painetussa sanassa, että Vatikaani tuhosi Michelangeloa. Hän kutsui sitä taiteen Tšernobyliksi. Lähes kukaan restaurointialalla ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Hän sanoi sen silti koko loppuelämänsä.
Sikstuksen kappelin restaurointikiista yhdellä lauseella
Kiistassa on kyse siitä, oliko katon ruskea väri likaa vai maalia. Jos se oli likaa, puhdistajat tekivät oikein poistaessaan sen. Jos osa siitä oli Michelangelon oman freskonsa päälle siveltämää viimeistä varjokerrosta – tekniikkaa kutsutaan nimellä a secco, ja siinä liimaan sekoitettu pigmentti levitetään kuivalle pinnalle laastin kovetuttua – puhdistajat riisuivat pinnalta mestarin oman käden jäljen. Panokset ovat ehdottomat. Joko näkemämme katto on lähempänä Michelangelon maalaamaa kuin mikään, mitä yksikään katsoja on nähnyt vuoden 1512 jälkeen, tai Vatikaani käytti neljätoista vuotta Michelangelon viimeisen kosketuksen kemialliseen tuhoamiseen.
Keskitietä ei ole. Freskoa ei voi osittain ”epäpuhdistaa”. Mitä puhdistajat tekivätkään, he tekivät sen lopullisesti.
Miksi katto oli ruskea
Ymmärtääkseen, miksi kukaan halusi koskea kattoon lainkaan, on asetuttava vuoteen 1979 ja katsottava ylös. Näet utua. Näet hahmoja, jotka tuntuvat nousevan niin sakeasta sumusta, että kokonaiset osat Genesis-paneeleista sulautuvat toisiinsa. Asiantuntijat kutsuvat tätä ”ajan patinaksi”. Turistit kutsuvat sitä likaiseksi. Turistit ovat oikeassa.
Vuoteen 1979 mennessä Sikstuksen kappelissa oli pidetty konklaaveja, kruunajaisia ja päivittäisiä messuja neljäsataakuusikymmentäseitsemän vuoden ajan. Jokaisessa näistä seremonioista poltettiin kynttilöitä. Talikynttilöitä, mehiläisvahakynttilöitä, tuohuksia, pääsiäiskynttilöitä. Noki nousi. Se laskeutui kattoon. Se sekoittui suitsukkeen jäämiin, öljylamppujen savuun ja miljoonien keuhkojen uloshengitykseen, koska kappelissa ei ole kunnollista ilmanvaihtoa, ja siitä muodostui kalvo, jota aiemmat restauroijat 1600- ja 1700-luvuilla olivat yrittäneet korjata tavalliseen tapaan: sivelemällä koko pinnan eläinliimalla.
Liimaa oli levitetty kahdessa päävaiheessa, kerran noin vuonna 1625 ja uudelleen vuosina 1710–1713. Ajatuksena oli, että liima kirkastaisi tummuneet värit antamalla niille lakan kaltaisen kiiltävän kerroksen. Lyhyellä aikavälillä se toimi. Pitkällä aikavälillä se muutti jokaisen aiemman kynttiläkauden pysyväksi arkistoksi: liima vangitsi noen, sitten seuraavan vuosisadan kynttilät lisäsivät liiman päälle uuden nokikerroksen, ja sitten uusi liimakerros vangitsi senkin. Vuoteen 1980 mennessä katon optinen tiheys vastasi märkää paperipussia.
Sitä kattoa kaikki olivat vuosisatojen ajan kutsuneet ”vakavaksi”. Se ei ollut vakava. Se oli saastainen.
Miten Vatikaani oppi puhdistamaan freskon
Työ alkoi pienestä. Vuonna 1964 Vatikaani aloitti 1400-luvun seinäfreskojen puhdistamisen: kohtaukset Mooseksen ja Kristuksen elämästä, jotka olivat maalanneet Perugino, Botticelli, Ghirlandaio ja heidän kollegansa. Siihen kului kymmenen vuotta. Restauroijat oppivat, mitä noen alla oli, ja he oppivat, miten sen saa pois. Yksi heistä oli nuori konservaattori Gianluigi Colalucci.
Vuonna 1979 Colaluccin ryhmä teki puhdistuskokeita, ensin seinäfreskoon ja sitten pieneen kohtaan yhdessä Michelangelon lunetteista, pääholvin alla olevista seinäkentistä, jotka esittävät Kristuksen esi-isiä. Lunetti oli Eleasar ja Mattan. Ruskean alla oli pigmenttiä. Kirkasta, puhdasta, sameutumatonta pigmenttiä, 1400-luvulla koulutetun firenzeläisen maalarin värejä. Katto ei ollut ruskea. Katon päällä oleva kerros oli ruskea.
Hän meni esimiehensä, Vatikaanin museoiden pääjohtajan Carlo Pietrangelin luo. Pietrangeli vei asian paavi Johannes Paavali II:lle. Johannes Paavali hyväksyi täyden puhdistuksen vuonna 1980, ja japanilainen televisioyhtiö NTV suostui rahoittamaan hankkeen kuvausoikeuksia vastaan. NTV:n osuus alkoi kolmesta miljoonasta dollarista ja kasvoi noin 4,2 miljoonaan. Työ kesti kaikkiaan neljätoista vuotta. Lopputulos oli sen mukaan, keneltä kysyy, joko vuosisadan restaurointi tai vuosisadan katastrofi.
Miten puhdistus tehtiin
Työkalu ei ollut lumoava. Se oli AB 57 -niminen liuotin: ammoniumbikarbonaatin ja natriumbikarbonaatin geeli vedessä, mukana sienten torjunta-ainetta ja sakeutinta. Se liuottaa eläinliiman ja siihen vangitun noen mutta jättää alla olevat freskopigmentit paikoilleen. Restauroijat jättivät sen pinnalle enintään kolmeksi minuutiksi ja pesivät sen sitten pois sienellä ja tislatulla vedellä. Kohdissa, joissa Michelangelo oli itse korjaillut freskoaan kuivalle laastille, he peittivät alueen ensin ja jättivät sen rauhaan.
Tekniikkaa testattiin etukäteen pienillä alueilla. Kansainväliset paneelit arvioivat sen. Colaluccin ryhmä työskenteli muutama neliöjalka kerrallaan, ja he valokuvasivat ja kuvasivat jokaisen vaiheen, jotta kuka tahansa voisi myöhemmin nähdä tarkalleen, mitä katosta oli lähtenyt.

Ja katosta lähtenyt oli hämmästyttävää. Libyalainen sibylla, valtava kiertynyt hahmo, joka kurkottaa olkansa yli kirjaansa kohti, oli ollut mudanruskea jokaisessa ennen vuotta 1980 otetussa valokuvassa. Puhdistuksesta hän tuli esiin limetinvihreänä ja korallinpunaisena, lihakset muovailtuina lohenpunaiseen ihonsävyyn ja kirja tuoreen kerman värisenä. Delfoin sibylla oli liilaa ja salvianvihreää. Joonan kääntyvä asento – katon alttaripään keskeinen mestarinäyte – muuttui tummasta eleiden massasta kirkkaan siniseksi ja kultaiseksi räjähdykseksi, joka näyttää nyt melkein Matissen leikekuvalta.
Ennen- ja jälkeen-valokuvat ovat konservoinnin historian kuuluisimpia kuvapareja. Ne ovat myös kiistan todisteita.
Restaurointikriitikko James Beck näkee jotain vialla
James Beck oli taidehistorian professori Columbian yliopistossa ja laitoksen johtaja 1980-luvun lopulla. Hän oli kirjoittanut koko elämänsä Italian renessanssimaalauksesta, myös kaksi kirjaa Michelangelosta. Vuonna 1986, kun katon puhdistus oli jo hyvässä vauhdissa, hän alkoi vaatia sen lopettamista.
Beck näki, että hahmot olivat puhdistuksen jälkeen menettäneet jotain, mitä hän pystyi kuvaamaan vain ”muovailuksi”. Siirtymät valosta varjoon käsivarressa, kaulassa tai kylkiluussa tuntuivat hänestä litistyneiltä. Syvä chiaroscuro, jonka jokainen aiempi sukupolvi oli liittänyt Michelangeloon, oli poissa. Sen tilalla oli kirkkaampi, litteämpi ja suorempi katto, joka ei Beckin silmissä muistuttanut lainkaan Michelangelon jälkeensä jättämiä piirustuksia ja kartonkeja.
Beckin argumentti oli tekninen, mutta sen ydintä on helppo seurata. Hän uskoi, että Michelangelo oli viimeistellyt jokaisen katon paneelin kaksivaiheisesti. Ensimmäinen vaihe: pääkuva maalattuna buon fresco -tekniikalla märkään laastiin perinteiseen tapaan. Toinen vaihe laastin kovetuttua: tummemman pigmentin kerros a secco – ”kuivalle” – liimasideaineessa, jolla syvennettiin varjoja ja painettiin kunkin hahmon syvennyksiä taaemmas. Tuo toinen kerros, Beck väitti, olisi näyttänyt restauroijista täsmälleen samalta kuin se liimaan vangittu noki, joka heitä oli käsketty poistamaan. Eikä liuotin AB 57 osaa erottaa 1800-luvun liimaa 1500-luvun liimasta. Molemmat ovat proteiinia. Molemmat liukenevat.
Jos Beck oli oikeassa, puhdistajat pyyhkivät pois Michelangelon viimeistelyn ja uskottelivat itselleen poistavansa lakkaa. Beckin tulkinnan mukaan katon jokainen neliötuuma menetti kolmannen ulottuvuutensa sienen alla.
Beck ja brittiläinen taidemaalari Michael Daley kirjoittivat yhdessä kirjan Art Restoration: The Culture, the Business, and the Scandal, ja vuonna 1992 he perustivat ArtWatch Internationalin jatkaakseen taistelua restaurointia vastaan lehdistössä. Beck kirjoitti mielipidekirjoituksia. Hän kutsui puhdistusta taiteen Tšernobyliksi. Hän ei ollut kahjo. Hän oli pahimmillaankin väärässä, eikä vieläkään ole täysin selvää, oliko hän väärässä.
Restauroijien puolustus
Colaluccilla ja hänen ryhmällään oli vastaus, ja se oli täsmällinen. He väittivät, että Michelangelo oli tilauksen valtavan mittakaavan vaatiman vauhdin vuoksi käyttänyt a secco -tekniikkaa pääholvissa vain säästeliäästi. Michelangelo oli oppinut freskomaalauksen Domenico Ghirlandaion verstaassa Firenzessä, jossa buon fresco -tekniikan puhtaus oli uskonto. Ajatus palata kovettuneelle laastille liimaan sidotulla pigmentillä oli tuolle koulukunnalle huijaamista. Joko onnistuit märässä laastissa tai hakkasit kohdan irti ja aloitit alusta.
Restauroijat viittasivat Michelangelon omiin valituksiin hänen kirjeissään. Työn alkuvaiheessa hän lähetti firenzeläiset apulaisensa kotiin, ja kun yhteen ensimmäisistä kohtauksista puhkesi hometta, hän hoiti asian ja jatkoi. Hän ei ollut mies, joka olisi sietänyt a secco -oikoteitä. Hän työskenteli alla prima, märkää märälle, ja katto oli buon fresco päästä päähän. Kaikki sen päällä oleva ei siis määritelmän mukaan ollut Michelangeloa.
Fyysiset todisteet tukivat Colaluccin mukaan häntä. Kun ryhmä löysi a secco -korjauksia – ja niitä löytyi jonkin verran – he jättivät ne paikoilleen. Puhdistetun katon varjot ovat niitä varjoja, jotka Michelangelo maalasi sinne vuonna 1511. Ero puhdistusta edeltäneen ja sen jälkeisen katon välillä on Colaluccin mukaan täsmälleen ero lian ja maalin välillä. Toinen lähti pois. Toinen ei.
Sikstuksen kappeli ennen ja jälkeen restauroinnin: mikä oikeasti muuttui
Muutamasta asiasta ei kiistellä. Värit ovat kirkkaampia. Siirtymät värikenttien välillä ovat terävämpiä. Hahmot, jotka olivat näyttäneet nousevan pimeydestä, näyttävät nyt leijuvan vaaleita taustoja vasten. Katossa ei enää ole sitä, mitä Beck kutsui Michelangelon kypsän paletin ”ruskeaksi yhtenäisyydeksi”, ja on avoin kysymys, oliko tuota yhtenäisyyttä koskaan olemassa vai oliko se neljänsadan vuoden kynttilänoen tuottama harhanäky.
Värishokki on todellinen, ja se kannattaa sanoa ääneen. Joonan viitan vihreä on limettijäätelön väriä. Aatamin luomisen ihonsävyjen vaaleanpunainen on tavaratalon yöpaidan vaaleanpunaista. Taustataivaan sininen on Tiffanyn rasian sinistä. Nämä ovat Michelangelon alkuperäiset värit tai hyvin lähellä niitä, ja niiden paluu pakotti arvioimaan kokonaan uudelleen hänen paikkansa värin historiassa.
Uudelleenarviointi päätyy yllättävään paikkaan. Nyt ajatellaan, että Michelangelo oli koloristi – vakava, kekseliäs, lähes fauvistinen koloristi, lähempänä firenzeläistä temperakoulutustaan kuin venetsialaisia öljymaalareita, jotka olivat juuri muuttamassa eurooppalaista maalaustaidetta. Restaurointi ei vain puhdistanut kattoa. Se kirjoitti taidehistorian oppikirjan häntä käsittelevän luvun uudelleen.

Chiaro on hyödyllinen juuri tällaisessa uudelleenarvioinnissa. Seiso kappelin lattialla, kun aamun ruuhka on hellittänyt, etsi libyalainen sibylla alttaripään yläpuolelta, niin väriargumentti – lohenpunainen iho, limetinvihreä kaapu, sameanliila vyö – kuvataan korvaasi samalla kun katsot suoraan ylös itse teokseen. Katto on viidentoista metrin päässä ja oppaan radio huoneen toisella puolella, joten ainoa tapa kuulla tämä kiista siinä huoneessa, jossa se tapahtui, on tuoda se mukanaan.
Tuhosiko Vatikaani Michelangelon
Lyhyt vastaus, jota lähes yksikään vakavasti otettava konservaattori ei nykyään kiistä, on ei. Fyysisten ja kemiallisten todisteiden paino tukee Colaluccin tulkintaa. Katosta lähtenyt aines oli eläinliimaa ja kynttilänokea, joka oli kertynyt vuosien 1512 ja 1979 välillä. Se ei ollut Michelangelon viimeistelykerros. Katto, jonka näemme tänään, on lähempänä sitä, miltä kappeli näytti 31. lokakuuta 1512, päivänä, jona valmis katto paljastettiin, kuin mikään katto, jonka yksikään kävijä on nähnyt viiteen vuosisataan.
Pitkä vastaus on kiinnostavampi. Beck oli väärässä secco-kerroksesta, mutta hän osoitti jotain todellista: puhdistettu katto näyttää todella erilaiselta tavoilla, joita pelkkä lian poisto ei selitä. Osa erosta on optista: kirkkaat värit muiden kirkkaiden värien keskellä näyttävät litteämmiltä kuin samat värit huoneessa, jossa muu paletti on vaimea. Osa erosta on psykologista: viisi vuosisataa museokäyntejä on opettanut länsimaisen silmän pitämään ”vanhaa mestaria” ja ”hillittyä” synonyymeinä, ja kun lohenpunainen iho kumoaa tuon opetuksen, silmä kapinoi. Ja osa erosta on yksinkertaisesti sitä, että totuimme nokiseen Michelangeloon. Kaipaamme nokea.
Freskojen restauroinnin etiikka Sikstuksen jälkeen
Konservointiala käyttää nyt Sikstuksen tapausta mittapuuna. Sikstuksen jälkeen suuret freskopuhdistukset alkavat yleensä selvityksellä siitä, onko a secco -kerroksia säilynyt. Siksi konservaattorit myös jättävät ”todistajalaikkuja”, pieniä puhdistamattomia alueita, jotta tulevat sukupolvet näkevät, mitä lika oli. Sikstuksen ryhmä jätti niitä muutaman. Kaikki muu lähti pois, ja kiistasta siitä, mitä siellä ennen oli, tuli ikuisesti kiista muistista.
Michelangelon restaurointikiista muutti myös konservoinnin taloutta. NTV:n sponsorointi yksinoikeudellisia kuvausoikeuksia vastaan oli ensimmäinen suuri tapaus, jossa yksityinen yleisradioyhtiö rahoitti yleistä kulttuuriperintöä koskevan konservointihankkeen. Sittemmin yksityiset lahjoittajat ovat maksaneet Cappella Paolinan töitä, ja Fendi on maksanut Trevin suihkulähteen restauroinnin. Vatikaani puolusti NTV-järjestelyä sillä, ettei restaurointiin olisi muuten ollut varaa. Beckin vastaus oli, että Vatikaanilla olisi ollut siihen hyvin varaa ja että NTV:n todellinen maksu oli oikeus tehdä Sikstuksen puhdistuksesta maailmanlaajuinen televisiotapahtuma, jonka aikataulun mukaiset virstanpylväät olivat tärkeämpiä kuin sen tekninen tahti. Kumpikaan osapuoli ei koskaan vakuuttanut toista.
Mitä Michelangelo ajatteli, jos joku olisi kysynyt
Michelangelo kirjoitti kirjeitä koko elämänsä. Niitä on säilynyt satoja Casa Buonarrotin arkistoissa Firenzessä. Hän valitti paavi Juliuksesta. Hän valitti rahasta. Hän kirjoitti sonetin, jossa vertasi itseään syyrialaiseen jouseen, katon taivuttamaan ja turmelemaan. Yhdessäkään säilyneessä kirjeessä hän ei sanonut sanaakaan siitä, miltä katon hänen mielestään pitäisi näyttää ajan mittaan.
Tiedämme, että hän palasi kappeliin maalaamaan Viimeisen tuomion alttariseinälle. Hän otti tilauksen vastaan vuonna 1534 ja alkoi maalata vuonna 1536. Ja Viimeisestä tuomiosta tiedämme, että hän aloitti sen tuhoamalla kaksi itse maalaamaansa lunettia, kaksi ensimmäistä Kristuksen esi-isien kuvaa, muun muassa Abrahamin ja Faareksen, koska ne eivät sopineet hänen uuteen sommitelmaansa. Hän ei ollut sentimentaalinen omien töidensä suhteen. Hän uskoi, kuten kaikki freskomaalarit, että maalaus on se, mikä on maalin alla tänään, ei se, mitä siellä oli viime vuonna.
Jos joku olisi kysynyt häneltä vuonna 1512, oliko kynttilänoki osa kattoa, hän olisi tuijottanut kysyjää. Se ei ollut osa kattoa. Sitä ei ollut vielä kertynyt. Katto oli se, minkä hän oli maalannut märkään laastiin, ja märkä laasti oli se, mikä oli nyt kovettunut, ja kaikki muu ei määritelmän mukaan ollut kattoa.
Colaluccin ryhmän tulkinta todisteista on sopusoinnussa sen kanssa, mitä Michelangelo itse olisi luultavasti siitä sanonut. Beckin tulkinta on myötämielisempi sille Michelangelolle, jota ruskeaksi sävyttyneen katon katsojien sukupolvet olivat rakastaneet. Molemmat tulkinnat ovat rekonstruktioita. Katto on sitä, mitä se on. Mene ja katso ylös.
Viimeisen tuomion puhdistus vuonna 2026
Kiista palasi kappeliin helmikuussa 2026. Vatikaanin museot pystyttivät kiinteät telineet alttariseinän Viimeisen tuomion eteen, ensimmäistä kertaa merkittäviä töitä freskon parissa sitten restauroinnin päättymisen vuonna 1994, ja peittivät ne freskon jäljennöksellä, jotta kappeli voisi pysyä auki. Tällä kertaa kohteena ei ollut noki eikä liima vaan ohut valkeahko kalsiumlaktaattikalvo, suola, joka syntyy, kun kävijöiden hiestä peräisin oleva maitohappo reagoi laastin kalsiumin kanssa. Restauroijat poistivat sen japanilaisella paperilla ja tislatulla vedellä, ja työ valmistui 27. maaliskuuta, ennen pääsiäistä.
Kukaan ei kutsunut tätä rikokseksi. Menetelmä, dokumentointi ja päätös jättää muu kappeli koskematta tulivat suoraan 1980-luvun opetuksista, eikä vaurioiden syy ollut enää kynttilät vaan väkijoukot. Museot kertoivat säätävänsä kappelin ilmastointia uudelleen, jotta ongelma ei palaisi. Katon vihollinen oli ennen menneisyys. Nyt se on nykyhetki.
Mitä katsoa, kun näet sen
Kolme yksityiskohtaa palkitsee kävijän, joka tuntee kiistan.
Ensinnäkin katso Joonan kontrastireunoja alttarin yläpuolella. Joonan vartalo on katon lihaksikkain, kiertynein ja anatomisin hahmo, ja puhdistus jätti sen muovailun niin ehjäksi, että se kumoaa Beckin argumentin kenen tahansa rehellisen katsojan silmissä. Varjot ovat syviä. Valot ovat kirkkaita. Siirtymät ovat Michelangelon siirtymiä, eikä kukaan ole hangannut niitä pois.
Toiseksi katso Eleasarin ja Mattanin lunettia, jossa ensimmäinen koepuhdistus tehtiin kesäkuussa 1980. Täkäläiset värit näkivät päivänvalon ensimmäisinä. Ne ovat värit, jotka restaurointi lupasi.
Kolmanneksi katso kaikkea sinistä. Sininen on väri, jota ruskea noki pehmentää kaikkein perusteellisimmin. Ennen vuotta 1980 katon vaaleat siniset olivat muuttuneet harmaiksi: taivaat, kaavut, tunikat, taustat. Nyt ne näkyvät. Ero, jonka sininen tekee huoneen kokonaisvaikutelmaan, on se ero, jonka restaurointi teki. Siitä kiistellään. Joko se kuului sinne tai ei. Silmäsi joutuu päättämään.
Beck kuoli vuonna 2007 yhä väittäen, että puhdistus oli katastrofi. Colalucci kuoli vuonna 2021 yhä väittäen, että se oli 1900-luvun suurin konservointisaavutus. Katto ei ole muuttanut kantaansa sekään. Se on viidentoista metrin korkeudessa, maalattuna kovettuvaan laastiin kuvanveistäjän toimesta, joka uskoi Bramanten huijanneen häntä, ja kummalle puolelle kiistaa sitten päädytkin, katsot Euroopan kaikkien aikojen rohkeinta maalattua pintaa. Loppu on pelkkää valaistusta.
Kuvalähteet
- ‘LibyanSibyl Sistine Chapel ceiling’ by Michelangelo JBU34.jpg — Jörg Bittner Unna. Lähde, CC BY.