
Toukokuun 6. päivänä 1682 Ludvig XIV siirsi koko hovinsa Pariisista Versailles’hin. Kokonaisuus ei ollut vielä valmis. Peilisalin valmistumiseen oli kolme vuotta. Keskuspalatsin kahta valtavaa siipeä rakennettiin parhaillaan. Kappelia, jonka kuningas oli tarkoittanut koko kokonaisuuden hengelliseksi huipennukseksi, vihittäisiin vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden kuluttua. Mutta kuningas oli neljäkymmentäkolmevuotias ja kärsimätön. Hän muutti osittain rakennettuun palatsiin kuningattarensa, virallisen rakastajattarensa, kolmen laillistetun äpärälapsensa, kruununprinssin ja noin kolmentuhannen hovimiehen kanssa. Ranskan pääkaupunki muutti hänen mukanaan. Seuraavat sataseitsemän vuotta, lokakuuhun 1789 asti, jolloin vallankumouksellinen väkijoukko marssi Pariisista ja pakotti Ludvig XVI:n takaisin kaupunkiin, Versailles oli Ranskan hallituksen kotipaikka.
Muuton syy ei ollut ylellisyys. Ludvig XIV oli elänyt lapsuutensa Fronden aikana, vuosien 1648–1653 sisällissodassa, jonka aikana Ranskan korkea-aatelisto oli kapinoinut kuninkaanvaltaa vastaan, piirittänyt kuningataräidin Louvressa ja kahdesti pakottanut kuninkaallisen perheen pakenemaan Pariisista pimeän turvin. Kuningas ei koskaan unohtanut. Muutto Versailles’hin ei ollut vetäytymistä maalle. Se oli poliittinen ohjelma. Pakottamalla aateliston asumaan kanssaan, nukkumaan samassa rakennuksessa ja osallistumaan hänen heräämiseensä, pukeutumiseensa, ruokailuunsa, kylpyynsä ja nukkumaanmenoonsa kuningas teki Ranskan aristokratiasta vangitun yleisön, jota saattoi tarkkailla, asettaa arvojärjestykseen ja hallita joka päivän joka tunti. Hovielämä Versailles’ssa oli jatkuvaa teatteria, jonka päähenkilö oli kuningas ja jonka koreografia oli läsnäolon politiikkaa.
Se, minkä läpi nykyään kävelet, on tuon ohjelman osittain restauroitu jäänne. Vallankumous myi suurimman osan kalusteista huutokaupoissa vuosina 1793 ja 1794. Napoleon käytti palatsia kulissina. Kuningas Ludvig Filip muutti sen Ranskan historian museoksi vuonna 1837. Versailles’n rauhansopimus allekirjoitettiin Peilisalissa vuonna 1919. Saksan miehitys jätti sen rauhaan. Seuraavassa käydään läpi rakennus, puutarhat ja se, mitä niistä voi lukea.
Mitä varten se oli
Ludvig XIII – Aurinkokuninkaan isä – oli rakennuttanut Versailles’hin pienen tiilestä ja kivestä tehdyn metsästysmajan vuonna 1623. Se oli vaatimaton kaksikerroksinen rakennus soisella maalla, sopiva paikka kuninkaalle vetäytyä muutamaksi päiväksi, kun hän halusi metsästää peuroja ympäröivissä metsissä. Paikkaa ei valittu sen kauneuden vuoksi. Se valittiin, koska maa oli halpaa ja kuninkaan isä halusi yksityisen paikan kaukana Pariisista.
Ludvig XIV peri metsästysmajan vuonna 1643 nelivuotiaana. Hän kävi siellä ensimmäistä kertaa vuonna 1651. Hän rakastui paikkaan, mutta ei halunnut purkaa isänsä vaatimatonta rakennusta, joten hän päätti sen sijaan kietoa sen ympärille paljon suuremman palatsin. Rakentaminen alkoi vuonna 1661 arkkitehti Louis Le Vaun johdolla. Puutarhuri André Le Nôtre suunnitteli puistoalueen, ja taidemaalari Charles Le Brun johti sisustusta. Kolme miestä työskentelivät yhdessä kaksikymmentä vuotta ensimmäisen vaiheen parissa. Le Vaun kuoltua vuonna 1670 pääarkkitehdiksi tuli Jules Hardouin-Mansart, joka lisäsi kaksi pitkää siipeä, kappelin, Orangerien eli appelsiinitarhan ja Peilisalin. Kun kuningas muutti lopullisesti vuonna 1682, Versailles oli jo Euroopan suurin kuninkaanlinna ja oli maksanut noin puolen vuoden verran Ranskan valtion tuloja.
Hinta on avain. Versailles ajoi Ranskan monarkian hitaasti vararikkoon 1700-luvun kuluessa, ja vararikko vaikutti suoraan vallankumoukseen. Kun säätyjen kokous kutsuttiin koolle vuonna 1789, se kutsuttiin koolle Versailles’ssa, ja ensimmäiset vallankumoukselliset uhmateot tapahtuivat palatsin alueella. Rakennus oli sekä kaatuneen hallinnon symboli että paikka, joka sen murtoi.
Peilisali

Galerie des Glaces – Peilisali – on palatsin kuuluisin huone ja ainoa, jonka lähes jokainen kävijä tunnistaa heti sisään astuessaan. Se on seitsemänkymmentäkolme metriä pitkä, kymmenen ja puoli metriä leveä ja kaksitoista ja puoli metriä korkea. Toisella pitkällä sivulla seitsemäntoista korkeaa ikkunaa avautuu puutarhoihin. Toisella pitkällä sivulla seitsemäntoista kaarevaa paneelia toistaa ikkunat lasissa. Salin suunnitteli Mansart ja koristeli Le Brun, se valmistui vuonna 1684, ja se oli nimenomaan tarkoitettu palatsin poliittiseksi näyttämöksi.
Peilit olivat tekninen saavutus. 1680-luvulla suurten tasaisten peililasien valmistus oli Venetsian monopoli. Venetsia kielsi lasinvalmistajiaan työskentelemästä ulkomailla kuolemanrangaistuksen uhalla. Ludvig XIV:n valtiovarainministeri Colbert värväsi venetsialaisia lasinvalmistajia salaa, salakuljetti heidät Venetsiasta ja perusti heille valtion tehtaan Pariisiin. Venetsia lähetti salamurhaajia. Osa salakuljetetuista lasinvalmistajista myrkytettiin. Toiset lunastettiin takaisin. Tehdas kuitenkin säilyi, ja vuoteen 1684 mennessä se oli valmistanut Galerie des Glaces’n kolmesataaviisikymmentäseitsemän peilipaneelia, kukin erikseen kruunattu, lasiteknologialla, johon mikään muu Euroopan maa ei pystynyt. Sali oli arkkitehtuuriksi muutettua teollisuusvakoilua.
Salin poliittinen tehtävä oli julistaa vaurautta rakennuksen mittakaavassa. Kun kävelit Galerie des Glaces’n päästä päähän vuonna 1685, kävelit ylellisyystuotteen ohi, johon millään muulla Euroopan monarkialla ei ollut varaa ja jota mikään niistä ei pystynyt jäljittelemään. Peili oli 1600-luvun iPhone. Ludvig XIV:llä oli niitä kolmesataaviisikymmentäseitsemän yhdessä huoneessa satojen kynttilöiden valaisemina, ja niiden valo heijastui peileistä ja ikkunoiden läpi takaisin puutarhoihin. Koko vaikutelman oli tarkoitus viestiä yhtä asiaa: Ranskan teollista ja koristetaiteellista monopolia kuninkaan johdolla.
Yläpuolella oleva katto on Charles Le Brunin yhtenäinen maalattu tynnyriholvi, joka kuvaa kolmeakymmentä jaksoa Ludvig XIV:n henkilökohtaisesta historiasta vuosilta 1661–1678. Kuningas on jokaisen kohtauksen päähenkilö – ylittämässä Reiniä, ottamassa vastaan Maastrichtin antautumisen, Voiton kruunaamana, voittamassa kolmoisliiton. Le Brun teki suunnitelman. Toteutuksesta vastasi noin neljänkymmenen maalarin ja kultaajan ryhmä, joka työskenteli hänen johdollaan viiden vuoden ajan.
Puutarhat

Kävele ulos Peilisalista minkä tahansa seitsemästätoista ikkunasta – todellisuudessa terassille johtavista keskiovista – ja seisot yhden kaikkien aikojen suurimman muotopuutarhan päässä. André Le Nôtre aloitti suunnittelun vuonna 1661 ja työskenteli sen parissa loppuelämänsä. Suunnitelma ulottuu palatsista länteen noin kolmen kilometrin matkan ja päättyy Suureen kanavaan, joka on puolitoista kilometriä pitkä ja satakaksikymmentä metriä leveä. Koko alue oli alun perin suota. Le Nôtren ensimmäinen tehtävä oli kuivattaa se, porrastaa se terasseiksi ja tuoda ympäröivältä seudulta tarpeeksi pintamaata pohjana olevien maarakenteiden rakentamiseen. Kymmenettuhannet työmiehet ja sotilaat työskentelivät puutarhoissa vuosikymmeniä. Malariakuolemat suovaiheessa olivat niin yleisiä, että ranskalaisessa historiankirjoituksessa Versailles’n rakennustyömaata kutsutaan joskus Ludvig XIV:n pitkien sotien toiseksi rintamaksi.
Puutarhat on järjestetty tiukalle itä–länsi-akselille, joka on linjattu palatsin keskisalonkien mukaan. Pääakselia katkaisevat määrävälein suihkulähteet – Latonan suihkulähde aivan terassin alapuolella ja Apollon suihkulähde Suuren kanavan päässä – ja sen halkaisevat poikittaiset käytävät, jotka johtavat bosqueteiksi kutsuttuihin sivupuutarhahuoneisiin. Bosquetit ovat pienempiä suljettuja tiloja, kukin eri teemalla: Tanssisalibosquetissa on syvennetty amfiteatteri, Kolmen suihkulähteen bosquetissa porrastetusti virtaavaa vettä, Apollon kylvyissä luola. Le Nôtre suunnitteli puutarhat huoneiden järjestelmäksi eikä yhdeksi avoimeksi maisemaksi. Niiden läpi kuljetaan kuin rakennuksen läpi, ja kukin tila avautuu seuraavaan.
Suihkulähteet toimivat painovoimaisella vesijärjestelmällä, jonka Ludvig XIV rakennutti puutarhoja varten valtavin kustannuksin. Vesi tulee kuudenkymmenen kilometrin päässä virtaavasta Eure-joesta, ja se tuotiin Versailles’hin osittain valmistuneen akveduktin, Machine de Marlyn ja nerokkaan pumppusarjan avulla, joka nosti veden kaksisataa metriä palatsin korkeudelle. Koko järjestelmä käytti enemmän pumppausvoimaa kuin mikään muu teollinen laitos 1600-luvun Euroopassa. Silti vettä ei koskaan riittänyt kaikkien suihkulähteiden käyttämiseen samanaikaisesti. Puutarhurit kehittivät viestijärjestelmän: suihkulähdemestari kulki kuninkaan edellä tämän kierrellessä puutarhoissa, avasi kunkin suihkulähteen juuri ennen kuin kuningas tuli kulman takaa ja sulki sen hänen takanaan. 1700-luvun kävijä olisi nähnyt suihkulähteiden kulkueen, joka toimi jokaisessa paikassa, jossa kuningas seisoi. Muut suihkulähteet olivat kuivina, kun kuningas ei ollut paikalla. Chiaro vertaa suihkulähdemestarin viestiaikataulua kuninkaan kulkemaan reittiin, joten tapa, jolla vesi seurasi hallitsijaa bosquetien läpi, avautuu sinulle, kun seisot saman kaiteen ääressä, jonka ääressä hän seisoi.
Ludvig XIV itse

Ludvig XIV:n virallisen valtiomuotokuvan maalasi Hyacinthe Rigaud vuonna 1701, kun kuningas oli kuusikymmentäkolmevuotias. Se on nykyään Louvressa, mutta aikalaiskopio on Versailles’ssa, ja alkuperäinen maalattiin palatsissa esille pantavaksi. Se on kuva, jonka perusteella kuningas nykyään kaikkialla muistetaan: täydet kärppäturkisviitat, Kaarle Suuren miekka kupeella, valkoiset silkkisukat, punakorkoiset kengät, valtava mustista kiharoista vyötärölle asti valuva peruukki ja kuninkaan pohkeet näyttävästi esillä tanssijan asennossa.
Peruukki ja kengät ovat se, millä on merkitystä. Ludvig XIV oli aikakautensa keskipituutta lyhyempi – noin satakuusikymmentäkolme senttimetriä – ja tiedosti sen. Korkeat punaiset korot ja korkea peruukki lisäsivät yhdessä hänen näennäiseen pituuteensa noin viisitoista senttimetriä. Punaisesta korosta tuli hovin käytäntö: vain kuninkaallisen hovin jäsenet ja muutamat erikseen valtuutetut hovimiehet saivat käyttää niitä. Punaisten korkojen käyttäminen Versailles’ssa vuonna 1701 julisti pääsyä kuninkaan luo. Niiden puuttuminen tarkoitti, että oli suljettu hänen lähipiirinsä ulkopuolelle. Hovi käytti vaatetusta samaan tapaan kuin nykyaikainen yritys kulkukortteja: mitä syvemmälle rakennukseen pääsi, sitä tarkemmaksi pukeutumiskoodi muuttui.
Itse asento – kuningas nojaa hieman sivulle, toinen jalka edessä, pohje esillä – on lainattu klassisesta tanssista. Ludvig XIV oli nuoruudessaan vakavasti otettava balettitanssija. Hän esiintyi julkisesti hovin baleteissa vuosina 1651–1670, muun muassa nousevan auringon roolissa vuoden 1653 Ballet de la Nuit -baletissa, josta hänen lisänimensä Aurinkokuningas on peräisin. Tanssikoulutus näkyy jokaisessa muotokuvassa. Hän ymmärsi, että katseen kohteena oleminen oli esitys, ja rajasi itsensä sen mukaisesti.
Mitä katsoa
Viisi asiaa, jotka kannattaa tehdä palatsissa. Ensinnäkin laske Peilisalissa seinän peilipaneelit. Niissä on seitsemäntoista suurta kaarevaa ryhmää, joista kukin koostuu noin kahdestakymmenestäyhdestä yksittäisestä peililasipaneelista. Yhteensä kolmesataaviisikymmentäseitsemän paneelia. Jokainen niistä oli vuonna 1684 vientikelpoinen ylellisyystuote.
Toiseksi pysähdy Peilisalin lattialla lähellä keskikohtaa ja katso ylös maalattuun kattoon. Ludvig XIV:n hahmo on lähes jokaisessa paneelissa. Jokainen paneeli on eri voitto. Näkyvin näyttää hänet ylittämässä Reiniä vuonna 1672, mikä oli vähäpätöinen sotilasoperaatio, jonka kuninkaan maalarit myöhemmin muuttivat yhdeksi hänen hallituskautensa keskeisistä kertomuksista.
Kolmanneksi etsi Kuninkaan makuuhuoneesta – kahden huoneen päässä Peilisalista – kaide, joka erottaa kuninkaan vuoteen muusta huoneesta. Hovin jäsenet osallistuivat kuninkaan lever-seremoniaan, viralliseen heräämisseremoniaan, seisomalla tämän kaiteen takana tarkoin määrätyissä riveissä. Paikka määräsi aseman. Eturivissä seisoi herttua. Takarivissä seisoi markiisi. Se, jota ei kutsuttu, ei ollut kukaan.
Neljänneksi kävele alas Latonan suihkulähteelle, ensimmäiselle suihkulähteelle keskiakselilla palatsin terassin alapuolella. Suihkulähde esittää jumalatar Latonaa suojelemassa lapsiaan joukolta lyykialaisia talonpoikia, jotka ovat muuttumassa kesken muodonmuutoksen sammakoiksi ja liskoiksi. Myytti on Ovidiukselta. Poliittinen allegoria on Fronde: Ludvig XIV, jota kapinalliset aateliset pilkkasivat hänen lapsuudessaan, karkottaa heidät ja muuttaa heidät naurettaviksi olennoiksi. Suihkulähde on kiveen ja pronssiin toteutettu henkilökohtainen poliittinen kosto.
Viidenneksi kulje pientä tietä palatsin länsipuolen ympäri Petit Trianonin ohi ja etsi Hameau de la Reine – Marie Antoinetten kylä. Se on tarkoituksella maalaismainen olkikattoisten mökkien näyttämökylä, jossa on toimiva meijeri, mylly ja pieni maatila. Kuningatar rakennutti sen vuosina 1783–1787, ja sinne hän vetäytyi pääpalatsin muodollisesta elämästä leikkimään talonpoikaa. Kylä on arkkitehtonisesti kaiken sen vastakohta, mitä varten Versailles rakennettiin. Kuusi vuotta sen valmistumisen jälkeen kuningatar mestattiin Pariisissa. Kylä on yhä paikallaan, ja siellä on yhä lehmiä.
Palatsi on kiveen ja veteen säilötty pala 1600-luvun poliittista teatteria. Peilit ovat yhä peilejä. Suihkulähteet toimivat yhä samalla painovoimajärjestelmällä. Puutarhat ovat yhä Le Nôtren alkuperäisellä akselilla. Kuningas on poissa ja niin on hänen kokoamansa hovikin, mutta arkkitehtuuri tekee yhä työtään. Kävele porteista sisään, ylitä marmoripiha, nouse Kuningattaren portaita, kulje Herkuleen salongin läpi, ja kuljet yhä reittiä, jonka Ludvig XIV suunnitteli sinulle. Osallistut yhä kuninkaan lever-seremoniaan. Kuningas ei ole enää vuoteessaan. Huone odottaa yhä seuraavaa hallitsijaa kiipeämään siihen.
Kuvien lähteet
- Vue aérienne du domaine de Versailles le 20 août 2014.jpg — ToucanWings. Lähde, CC BY-SA.
- Chateau Versailles Galerie des Glaces.jpg — Myrabella. Lähde, CC BY-SA.
- Panoramic view of the Park of Versailles with Latona Fountain.jpg — Tognopop. Lähde, CC BY-SA.
- Hyacinthe Rigaud, Portrait de Louis XIV en grand manteau royal, 1701-1702.jpg — Hyacinthe Rigaud (1701–1702); Louvre, public domain. Lähde.