Siirry sisältöön

Valkopaitainen mies: Goyan Kolmas toukokuuta 1808

Julkaistu: • Lukuaika 7 min

Francisco de Goya, Kolmas toukokuuta 1808 (1814), Museo del Prado, Madrid

Pimeydessä seisoo rivi sotilaita selin meihin, kiväärit kohotettuina yhdeksi vaakasuoraksi linjaksi, kasvot piilossa. Heidän edessään ruumiskasa vuotaa verta multaan. Ja keskellä, maassa olevan nelikulmaisen lyhdyn valaisemana, valkopaitainen ja keltahousuinen mies polvistuu kädet levällään, tuijottaa suoraan piippuihin, suu auki. Hänen oikeassa kämmenessään on haava. Koko maalaus on rakennettu saamaan sinut katsomaan häntä ja sitten aseita ja ymmärtämään, että seuraavassa sekunnissa hän on kuollut. Tämä on Kolmas toukokuuta 1808, Francisco de Goyan vuonna 1814 maalaama, ja se on kuva, joka opetti muulle taiteelle, miten sota maalataan kauhuna eikä kunniana. Se riippuu Madridin Pradon salissa 64 paritaulunsa vieressä, ja se on yksi kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista maalauksista.

Ennen Goyaa taistelu maalattiin tavallisesti voittona: kenraali takajaloilleen nousevan hevosen selässä, lippu, jalo kuolema sankarillisessa asennossa, kaikki järjestettynä niin, että sota näyttäisi ihmisen korkeimmalta toiminnalta. Goya heitti kaiken sen pois. Hän maalasi häviäjät. Hän maalasi nimettömiä siviilejä, joita kasvottomien sotilaiden koneisto ampui pimeässä, ja hän teki uhrista talonpojan paitaan pukeutuneen ei-kenenkään eikä sankaria, ja hän antoi tälle ei-kenellekään ristiinnaulitulta Kristukselta lainatun asennon. Kolmas toukokuuta 1808 on hetki, jolloin eurooppalainen taide lakkasi valehtelemasta siitä, miltä sota näyttää.

Mitä tapahtui toisena ja kolmantena toukokuuta

Maalaus tallentaa kaksi todellista päivää Madridissa. Vuonna 1808 Napoleonin armeija oli miehittänyt Espanjan liittouman verukkeella, ja 2. toukokuuta Madridin asukkaat nousivat kaduilla ranskalaisjoukkoja vastaan spontaanissa kansankapinassa. Taistelut olivat raakoja ja lyhyitä. Seuraavana päivänä, 3. toukokuuta, ranskalainen komentaja marsalkka Murat määräsi joukkokostotoimista. Läpi yön ja aamuun ranskalaiset teloitusryhmät keräsivät satoja espanjalaisia, joista monet olivat tavallisia kansalaisia, jotka oli tavattu aseen kanssa tai joita vain epäiltiin, ja teloittivat heidät kaupungin ulkopuolisilla kukkuloilla, muiden muassa Príncipe Píon kukkulalla, jolle tämä kohtaus sijoittuu. Kansannoususta ja sen verisestä kukistamisesta tuli Espanjan vapaussodan perustava trauma – niiden sissisodan vuosien, jotka lopulta ajoivat ranskalaiset maasta; sana guerrilla, ”pieni sota”, keksittiin juuri tässä konfliktissa.

Francisco de Goya, Toinen toukokuuta 1808 (1814), Madridin kansannousua kuvaava paritaulu, Museo del Prado

Goya maalasi molemmat päivät parina. Toinen toukokuuta 1808 kuvaa itse kansannousua, kaoottista pyörrettä, jossa madridilaiset siviilit kiskovat Napoleonin mamelukkiratsuväen, hänen egyptiläiset joukkonsa, alas hevosiltaan veitsien ja takajaloilleen nousevien eläinten vyyhdissä. Se on äänekäs, sekava ja täynnä liikettä. Kolmas toukokuuta on sen hiljainen, kauhea vastaus, seuraava aamu, jolloin kaaos on vaihtunut teloituksen kylmään koneistoon. Yhdessä ripustettuina, kuten ne Pradossa ovat, ne luetaan syynä ja seurauksena, kansan raivona ja hintana, jonka kansa maksoi.

Miksi valkopaitainen mies muutti kaiken

Katso keskushahmoa. Hän polvistuu molemmat kädet ylös ja ulos heitettyinä, kämmenet eteenpäin, ja valaistussa oikeassa kämmenessä on tumma merkki, haava. Se ei ole sattumaa. Goya on asettanut nimettömän espanjalaisen työmiehen ristiinnaulitun Kristuksen asentoon stigmaa muistuttavaa haavaa myöten ja valaissut hänet lyhdyllä niin kirkkaasti, että hän hehkuu ruskeaa pimeyttä vasten kuin pyhimys alttaritaulussa. Antamalla nimettömälle uhrille kristillisen taiteen pyhimmälle kuolemalle varatun ikonografian Goya esittää väitteen, joka oli aidosti uusi: että tavallisen, merkityksettömän ihmisen kuolema, miehitysarmeijan pimeässä ampumana, on yhtä lailla kunnioituksen ja surun arvoinen kuin jumalan kuolema. Uhrilla ei ole nimeä eikä arvoa. Juuri se on asian ydin. Hän on jokainen, jonka teloitusryhmät tappoivat, ja Goya vaatii, että hänellä on ehdoton merkitys.

Hänen ympärillään muut uhrit täydentävät viestin. Hänen vasemmalla puolellaan mies puristaa nyrkkinsä ja painaa päänsä. Munkki rukoilee. Mies peittää kasvonsa käsillään, ettei hänen tarvitsisi katsoa. Polvistuvan miehen jalkojen juuressa makaa jo ammuttu ruumis kasvot alaspäin leviävässä verilammikossa, kädet yhä levällään elävän miehen asennon kaikuna, ennakkokuva seuraavasta sekunnista. Takana rivi uusia vankeja kompastelee ylös kukkulaa kohti samaa kohtaloa, ja yksi heistä peittää jo silmänsä. Goya antaa uhreille yksilöllisyyden, pelon, rukouksen, uhman, epätoivon. Sotilaille hän ei anna mitään niistä.

Kasvoton koneisto

Maalauksen radikaalein ratkaisu on se, mitä Goya tekee teloitusryhmälle. Hän maalaa heidät takaapäin yhtenä tummana massana, identtiset hatut, identtiset reput, identtiset kohotetut kiväärit, jotka muodostavat yhden katkeamattoman vaakalinjan, kasvot täysin piilossa. He eivät ole ihmisiä. He ovat mekanismi. Tämä oli tietoinen käänne kaikkiin aiempiin taistelumaalauksiin nähden, joissa maalarin oman puolen sotilaat olivat sankareita, joiden jalot kasvot näkyivät. Goya tekee tappajista nimettömiä ja tapetuista yksilöitä ja sijoittaa näin kaiken inhimillisyyden lyhdyn toiselle puolelle ja kaiken epäinhimillisyyden toiselle. Kiväärien lävistäjä ja rinteen lävistäjä ohjaavat katseesi suoraan valkoiseen paitaan, joten mistä tahansa aloitatkin katsomisen, sommitelma vie sinut miehen luo, joka on kuolemaisillaan.

Kuvassa ei ole kunniaa missään. Valonlähde ei ole taivas vaan maassa seisova kulmikas rautalyhty, sotilasvarustetta, joka heittää kovaa, käytännöllistä valoa valtion murhatekoon. Madridin kaupunki on tornien musta siluetti kaukana taustalla, nukkuvana, välinpitämättömänä. Multa on kynnetty sekaisin. Tämä on ensimmäinen maalaus, joka katsoo sotaa ja näkee vain sen julmuuden ilman lohduttavaa jaloutta pehmentämässä sitä, ja lähes jokainen rehellinen sotakuva sen jälkeen, Manet’n teloitukset, Picasson Guernica, joka riippuu kaupungin toisella puolella Reina Sofíassa, jokaisen modernin konfliktin valokuvat, polveutuu siitä.

Maalattu kuusi vuotta myöhässä, ja mitä se maksoi Goyalle

Goya ei maalannut näitä vuonna 1808. Hän maalasi ne vuonna 1814, kuusi vuotta tapahtumien jälkeen, heti kun ranskalaiset oli lopulta karkotettu ja Espanjan kuningas Ferdinand VII palautettu valtaistuimelle. Goya, joka oli ollut hovimaalarina edellisen kuninkaan aikana ja jatkanut työtään ranskalaismiehityksen ajan, anoi uudelta hallitukselta varoja maalatakseen hänen omin sanoin Euroopan tyrannia vastaan nousseen kunniakkaan kapinan merkittävimpiä ja sankarillisimpia tekoja. Kaksi toukokuun maalausta olivat tulos. Goyan omissa uskollisuudensuhteissa miehityksen aikana on jonkin verran epäselvyyttä – hän oli mies, joka palveli sitä valtaa, joka kulloinkin hallitsi Madridia – ja jotkut lukevat vuoden 1814 maalaukset osittain julkisena isänmaallisuuden todisteena maalarilta, jonka piti osoittaa se. Mikään siitä ei vähennä teoksen arvoa. Ajoipa häntä mikä tahansa vakaumuksen ja itsesuojelun sekoitus, se, mitä hän sai aikaan, oli propagandan vastakohta, koska propaganda ylistää ja tämä vain suree.

Se, mitä maalauksille myöhemmin tapahtui, on paljastavaa. Suurimman osan 1800-lukua Kolmatta toukokuuta tuskin pidettiin esillä, koska sitä pidettiin liian raakana, liian rumana ja liian järkyttävänä julkisesti näytettäväksi, ja se vietti vuosia varastossa ja vaurioitui kertomusten mukaan, mahdollisesti kuljetuksessa Espanjan sisällissodan aikana, minkä vuoksi tarkka tarkastelu paljastaa kohtia, joista maalia on kadonnut. Kesti vuosikymmeniä, ennen kuin taidemaailma ymmärsi, ettei Goya ollut maalannut epäonnistunutta historiamaalausta vaan kokonaan uudenlaisen kuvan.

Pimeä sali viereisessä huoneessa

Kolmas toukokuuta on portti Pradon järkyttävimpään osaan, Mustiin maalauksiin. Vanhuudessaan, kuurona, sairaana ja katkerana, Goya peitti oman Madridin ulkopuolisen maalaistalonsa sisäseinät neljällätoista yksityisellä seinämaalauksella mustan, ruskean ja veren sävyin, kuvilla, joita hän ei koskaan asettanut näytteille ja jotka hän ilmeisesti maalasi vain itselleen. Ne siirrettiin myöhemmin kankaalle ja lahjoitettiin Pradolle, jossa ne riippuvat salissa 67. Kuuluisin on Saturnus syö poikansa, jossa ajan jumala ahtaa oman lapsensa veristä ruumista suuhunsa villein, kauhistunein silmin – puhtaan kauhun näky ilman minkäänlaista kerronnallista lohtua.

Francisco de Goya, Saturnus syö poikansa (1819–1823), yksi Mustista maalauksista, Museo del Prado

Linja Kolmannesta toukokuuta Saturnukseen on suora. Molemmat ovat peräisin mieheltä, joka oli katsonut maansa repivän itsensä kappaleiksi, joka oli dokumentoinut sodan julmuudet yksityisessä etsaussarjassa nimeltä Sodan kauhut ja joka oli päätynyt siihen, ettei ihmisen väkivallalla ollut pohjaa. Teloitusryhmä ja lapsia syövä jumala ovat sama näky kahdessa rekisterissä, julkisessa ja yksityisessä. Molempien edessä seisominen Pradossa, vierekkäisissä saleissa, on lähimpänä sitä, mitä voit päästä Goyan mielen sisään hänen viimeisellä vuosikymmenellään.

Mitä katsoa

Aloita lyhdystä, koska se on koko kuvan moottori, ja huomaa, että tämän kohtauksen ainoa valo tulee maassa olevasta sotilasvarusteesta eikä mistään taivaasta. Seuraa valoa valkoiseen paitaan, etsi haava oikeasta kämmenestä ja tunnista sitten asento. Katso hänen jalkojensa juuressa olevaa ruumista ja näe siinä hänen oma tulevaisuutensa, kädet jo levällään, kasvot jo mullassa. Käänny sitten sotilaiden puoleen ja yritä löytää yhdetkin kasvot. Et löydä. Katso lopuksi takana kukkulaa kiipeävien vankien riviä, joista jokainen on mies, joka seisoo minuuttien sisällä siinä, missä valkoinen paita nyt seisoo, ja ymmärrä, ettei Goya ole maalannut hetkeä vaan liukuhihnan. Chiaro lukee ääneen Kristuksen asennon, stigman, kasvottoman ryhmän ja lyhdyn itse kankaan edessä, joten ne yksityiskohdat, jotka tekevät tästä ensimmäisen modernin sotamaalauksen, osoitetaan sinulle silloin, kun seisot siellä, mistä näet ne.

Jos haluat sijoittaa Goyan niiden maalarien joukkoon, joita Espanjan kuninkaiden sarja keräsi, kohokohtakierros kirjoituksessa mitä nähdä Pradossa asettaa Kolmannen toukokuuta Boschin helvetin ja Tizianin keisarin rinnalle, ja Pradon vierailuopas kertoo, miten Goyan salit ja Mustat maalaukset löytää ohittamatta niitä.