Siirry sisältöön

Maalaus, jota kukaan ei osaa selittää: Boschin Maallisten ilojen puutarha

Julkaistu: • Lukuaika 8 min

Hieronymus Bosch, Maallisten ilojen puutarha (n. 1490–1500), avattu triptyykki, Museo del Prado, Madrid

Noin vuonna 1500 maalari alankomaalaisessa ’s-Hertogenboschin kaupungissa teki saranoidun puisen alttaritaulun, joka oli avattuna noin kaksi metriä korkea ja neljä metriä leveä, ja täytti sen sadoilla alastomilla ihmisillä, jättimäisillä mansikoilla, läpinäkyvillä kuplilla, miehellä, jonka takamuksesta törröttää kukka, pöllöllä, munankuoreen pukeutuneella miehellä, jonka vartalo on ontto kapakka täynnä juovia ihmisiä, sekä talon kokoisella korvaparilla, jonka läpi on työnnetty veitsi. Se riippuu lasin takana Madridin Pradon salissa 56A, ja se on hämmentänyt kaikkia sitä katsoneita viidensadan vuoden ajan. Mistä Maallisten ilojen puutarha kertoo? Kukaan ei tiedä. Se ei ole sanonta. Boschin elinajalta ei ole säilynyt yhtään asiakirjaa, joka selittäisi sen, ei sopimusta, ei kirjettä, ei merkintää siitä, kuka sen tilasi, ja jokainen tulkinta sen jälkeen on ollut tutkimukseksi puettu arvaus.

Tämä on maailman kuuluisin ratkaisematon maalaus, eikä sen eteen kannata asettua kuullakseen vastauksen vaan nähdäkseen, kuinka paljon kekseliäisyyttä yksi ihminen sulloi yhteen esineeseen. Maalari signeerasi työnsä kaupunkinsa mukaan nimellä Jheronimus Bosch, vaikka hän syntyi nimellä Jheronimus van Aken. Hän ei juuri koskaan päivännyt mitään, ei pitänyt säilynyttä työpäiväkirjaa ja jätti jälkeensä tuotannon, joka on niin erilainen kuin mikään ennen tai jälkeen, että tältä etäisyydeltä hän vaikuttaa mieheltä, joka sai viestin, jota kukaan muu ei saanut.

Kuva, joka aukeaa

Puutarha on triptyykki, eli siinä on keskipaneeli ja kaksi saranoitua siipeä, jotka taittuvat sen päälle kuin kaapin ovet. Tämä oli alttaritaulun vakiomuoto, hartausesineen, joka sijoitettiin alttarille tai sen taakse ja avattiin juhlapäivinä ja pidettiin muulloin suljettuna. Bosch otti kristillisen maalaustaiteen pyhimmän muodon ja täytti sen epäpyhimmällä kuviteltavissa olevalla sisällöllä, mikä on maalauksen monista provokaatioista ensimmäinen. Kun seisot sen edessä Pradossa, näet sen avattuna, kaikki kolme paneelia kerralla, mutta se rakennettiin koettavaksi kahdessa tilassa, ja tarina alkaa suljetusta tilasta.

Maallisten ilojen puutarhan suljetut ovet: maailma luomisen kolmantena päivänä lasipallon sisällä

Suljettuna kahden siiven ulkopinnat muodostavat yhden kuvan: litteän maan luomisen kolmantena päivänä, ennen kuin aurinko ja kuu oli tehty, ennen eläimiä, ennen ihmisiä, maalattuna grisaillena, lähes yksivärisenä harmaanvihreänä. Koko maailma leijuu läpinäkyvän kristallipallon sisällä kuin näyte lasissa, ja vasemmassa yläkulmassa pieni Isä Jumalan hahmo istuu kirja kädessään katsomassa. Yläreunan poikki kulkee latinankielinen kirjoitus: ”Hän sanoi, ja niin tapahtui, hän käski, ja se oli siinä.” Maalaus alkaa siis ankaruudesta ja hiljaisuudesta, kylmästä harmaasta planeetasta Jumalan silmän alla. Sitten avaat ovet, ja väri ja kaaos räjähtävät esiin, ja kysymys siitä, miten tuosta hiljaisesta pallosta päädyttiin tähän karnevaaliin, on esineen koko draama.

Vasen paneeli: paratiisi, jossa on jo varoitus

Vasen siipi on Eeden. Jumala, tässä nuori Kristuksen kaltainen hahmo, esittelee Eevan juuri luodulle Aadamille vihreässä maisemassa, jonka keskellä on outo vaaleanpunainen suihkulähde, elämän lähde. Ensisilmäyksellä se on paratiisi. Katso tarkemmin, ja se on jo menossa pieleen. Suihkulähdettä ympäröivä allas kuhisee tulevan kaaoksen varhaisia esi-isiä, kissa tassuttelee pois kuollut hiiri suussaan, leijona syö peuraa, kolmipäinen lintu kahlaa vedessä ja kummallisia sekasikiöitä ryömii esiin pohjan tummasta lammesta. Boschin Eeden ei ole puhdas syntiinlankeemusta edeltävä paratiisi. Se on puutarha, jossa saalistus ja groteski ovat jo läsnä, ikään kuin turmelus olisi leivottu luomakuntaan alusta asti.

Maallisten ilojen puutarhan vasen paneeli, Eedenin puutarha, jossa Jumala esittelee Eevan Aadamille, Museo del Prado

Tämä yksityiskohta varoittaa luottamasta ilmeiseen tulkintaan. Jos vasen paneeli on viattomuutta, miksi se on täynnä tappamista ja hirviöitä? Bosch kieltäytyy antamasta sitä puhdasta moraalista kaarta, paratiisi, sitten synti, sitten rangaistus, jota triptyykin muoto lupaa. Lankeemus on jo vihjattu puutarhassa, mikä tarkoittaa, että keskipaneeli ei niinkään ole lähtö Eedenistä vaan Eedenin looginen jatke.

Keskipaneeli: se, jonka takia kaikki tulevat

Keskimmäinen paneeli on suurin, ja siitä maalaus on saanut nimensä: laaja vihreä puisto, joka kuhisee satoja pieniä, kalpeita alastomia hahmoja tekemässä asioita, joita on vaikea luokitella. He ratsastavat eläinten ympyränmuotoisessa kulkueessa, peuroilla, vuohilla, hevosilla, yksisarvisella, kylpevien naisten keskusaltaan ympäri. He kiipeävät jättimäisten hedelmien sisään ja ulos. He parveilevat valtavien marjojen ja moninkertaisesti ihmisen kokoisten lintujen ympärillä: mies syöttää mansikkaa toverilleen, pariskuntia on suljettu läpinäkyviin kupliin ja simpukankuoriin, joku seisoo päällään ja hänen vartalostaan puhkeaa kukkia. Väkivaltaa ei ole eikä vaatteita, ja mikä ratkaisevaa, ei lapsia, ei vanhuksia, ei työtä, ei seurauksia. Se on loputon eroottinen leikkikenttä, jonka asukkaat ovat kaikki nuoria aikuisia, jähmettyneinä nautinnon huipulle ilman mitään ennen ja mitään jälkeen.

Yksityiskohta Maallisten ilojen puutarhan keskipaneelista: alastomia hahmoja ylisuurten hedelmien ja lintujen keskellä, Museo del Prado

Neljän vuosisadan ajan vakiintunut tulkinta oli, että tämä on varoitus, räikeä kuva himon synnistä, jonka tarkoitus oli pelotella katsoja hyveeseen. Mansikat ja kuplat olivat symboleja siitä, miten nautinto on makeaa, haurasta ja hetkessä ohi. Erään perinteen mukaan mansikka ymmärrettiin ohimenevän ilon hedelmäksi, ja Boschin aikalaisten on kirjattu kutsuneen teosta vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen mansikkamaalaukseksi. Vähemmistö tutkijoista on kuitenkin esittänyt päinvastaista: että tämä ei ole lainkaan tuomitsemista vaan näky kadotetusta tai vaihtoehtoisesta paratiisista, kuva viattomasta seksuaalisuudesta ennen häpeää, jonka maalasi mies, jonka uskonnolliset näkemykset ovat ehkä olleet vähemmän oikeaoppisia kuin hänen ympärillään olleen kirkon. Rehellinen kanta on, että maalaus ei ratkea. Se leijuu juhlinnan ja varoituksen välillä, ja Bosch rakensi sen leijumaan.

Oikea paneeli: helvetti ja mies, joka kuuli sen tulevan

Sitten saavut oikeaan siipeen, ja lämpötila laskee. Tämä on helvetti, ja se on länsimaisen taiteen synkin ja omaperäisin kuva kadotuksesta, musta yöllinen maisema, jota valaisee etäällä palava kaupunki ja jossa keskipaneelin syntisiä kidutetaan nyt heidän omien nautintojensa välineillä. Uhkapelistä tulee piina, mies on ristiinnaulittu harpulle, kadotettujen kuoro laulaa nuoteista, jotka on tatuoitu paljaaseen takamukseen, ovien kokoiset korvat vierivät eteenpäin ihmisiä murskaten pitkän veitsen lävistäminä. Keskellä on niin sanottu Puumies, särkynyt munankuorivartalo lahoavien puunrunkojalkojen päällä, hänen ontto vartalonsa kapakkana, ja hänen kasvonsa kääntyvät taaksepäin katsomaan katsojaa väsyneen tunnistamisen ilmeellä. Monet tutkijat uskovat, että nuo kasvot ovat Boschin omakuva, että maalari sijoitti itsensä oman helvettinsä sydämeen.

Yksityiskohta helvettipaneelista, kidutuksen soittimet, Maallisten ilojen puutarha, Museo del Prado

Boschin helvetin nerokkuus on sen tarkkuudessa. Tavanomaiset keskiaikaiset helvetit ovat punaisia ja täynnä tavanomaisia liekkejä ja hankoja. Boschin helvetti on kylmä, pimeä ja henkilökohtainen, jokainen kidutus sovitettu syntiin, jokainen nautinnon väline käännetty tuskaksi. Tähän kasautuvat ne ”ihanko oikeasti” -hetket: harppuristiinnaulitseminen, takamusmusiikki, joka on nuotinnettu niin tarkasti, että muusikot ovat litteroineet ja levyttäneet sen oikeana soitettavana sävelmänä, jättimäiset korvat. Tämä paneeli ansaitsi Boschille maineen painajaisen ensimmäisenä suurena maalarina, miehenä, jonka surrealistit neljäsataa vuotta myöhemmin julistivat esi-isäkseen.

Miten alankomaalainen painajainen päätyi Madridiin

Bosch työskenteli Alankomaissa ja kuoli vuonna 1516, ja hänen oudot, synnin pakkomielteiset kuvansa olisivat ehkä jääneet paikallisiksi kuriositeeteiksi ilman yhtä pakkomielteistä keräilijää: Espanjan kuningas Filip II:ta. Filip, sama ankara ja harras hallitsija, joka rakennutti synkän El Escorialin palatsiluostarin, oli Boschin kiihkeä ihailija, mikä on yksi taidehistorian suurista yllätyksistä: Euroopan jäykin katolinen kuningas ihastui edellisen vuosisadan villeimpään ja harhaoppisimpaan maalariin. Filip hankki Maallisten ilojen puutarhan vuonna 1591, kun se oli kulkenut Alankomaiden espanjalaisen aateliston kokoelman kautta, ja sijoitti sen aarteidensa joukkoon. Espanjan kuninkaallisen kokoelman kautta se päätyi lopulta Pradoon vuonna 1939. Maailman oudoin maalaus riippuu Madridissa siksi, että espanjalainen kuningas ei voinut lakata katsomasta sitä. Sama kuninkaallinen keräilyhimo täytti museon Tizianilla, Velázquezilla ja Goyalla.

Miksi kukaan ei osaa selittää sitä

Puutarhan syvin ongelma on, että ne, joiden olisi pitänyt selittää se, ovat vaiti. Bosch ei jättänyt kirjoituksia. Tilaaja on tuntematon, vaikka tutkijat ovat esittäneet, että teos tehtiin aatelissuvulle eikä varsinaisen kirkon alttarille, mikä selittäisi sen epäkirkollisen sisällön. Säilynyttä moraalista ohjelmaa ei ole, ei saatetekstiä, ei aiheen määrittelevää sopimusta. Varhaisimmat kommentoijat, jotka kirjoittivat vuosikymmeniä Boschin kuoleman jälkeen, olivat jo eri mieltä sen merkityksestä. Jokainen tulkinta sen jälkeen, himosta varoittava, kadotettu paratiisi, alkemistinen allegoria, harhaoppisen lahkon manifesti, on rakennettu teoksen sisäisten todisteiden ja valistuneiden arvausten varaan, koska ulkoisia todisteita ei ole olemassa. Maalaus on sinetöity viesti ilman avainta.

Juuri siksi sen edessä seisominen palkitsee. Maalauksen, jonka voi selittää kokonaan, voi jättää luettuaan seinäkyltin. Puutarha ei anna mitään, mihin asettua, joten katsot edelleen, ja mitä kauemmin katsot, sitä enemmän löydät: eri pienen draaman jokaisella neliödesimetrillä, hahmon, jonka ohitit, olennon, jota et osaa nimetä. Chiaro lukee ääneen suljettujen ovien luomiskuvan, mansikkasymboliikan, Puumiehen omakuvan ja helvetissä vartaloon kirjoitetun musiikin suoraan paneelin edessä, joten yksityiskohdat, joiden huomaamiseen tarvitsee opasta, osoitetaan sinulle samalla kun seisot paikassa, josta näet ne.

Mitä katsoa

Jos sinulla on vain kymmenen minuuttia, katso se tässä järjestyksessä. Kuvittele ensin ovet suljetuiksi, harmaa maailma lasipallossa, ja muista, että kaikki, mitä olet näkemässä, kasvoi tuosta hiljaisuudesta. Lue sitten kolme paneelia vasemmalta oikealle aikana, Eeden, nautintojen puutarha, helvetti, ja huomaa, ettei moraalinen kaari koskaan aivan pidä, että paratiisissa on jo hirviöitä ja helvetti on tehty keskipaneelin leluista. Etsi Puumies helvetistä ja kohtaa hänen taaksepäin luomansa katse, mahdollisesti maalarin omat kasvot. Etsi vartalossa oleva musiikki ja muista, että joku on soittanut sen ääneen. Astu sitten taaksepäin ja hyväksy, että lähdet ilman selitystä, koska niin ovat lähteneet viidensadan vuoden tutkijatkin. Se ei ole maalauksen epäonnistumista viestinnässä. Se on maalaus tekemässä juuri sitä, mitä varten se rakennettiin: se ei koskaan anna sinun lopettaa katsomista.

Jos haluat nähdä Boschin muun espanjalaisen kuninkaan kokoaman kokoelman keskellä, kohokohtakierros kirjoituksessa mitä Pradossa kannattaa nähdä sijoittaa Puutarhan Goyan painajaisten ja Tizianin keisarien rinnalle, ja Pradon vierailuopas kertoo, miten löydät salin 56A eksymättä.