Siirry sisältöön

Maalaus, joka antoi nimen liikkeelle: Monet’n Impressio, auringonnousu

Julkaistu: • Lukuaika 11 min

Claude Monet, Impression, soleil levant (1872), nykyään Musée Marmottan Monet’ssa Pariisissa

Huhtikuun 15. päivänä 1874 lainatussa valokuvaamossa osoitteessa Boulevard des Capucines 35 Pariisissa kolmekymmentäkolmevuotias taidemaalari Le Havresta ripusti pienen kankaan väliaikaiselle seinälle. Maalaus oli neljäkymmentäkahdeksan kertaa kuusikymmentäkolme senttimetriä. Siinä oranssi kiekko nousi työsataman ylle harmaansinisenä aamuna, etualalle oli luonnosteltu kolme pientä mustaa venettä, ja savupiiput ja nosturit häipyivät usvaan taustalla. Hän oli saanut sen valmiiksi lähes kaksi vuotta aiemmin ja pannut sen syrjään. Nyt hän tarvitsi luetteloon nimen. Hän katsoi maalausta seinällä, epäröi ja käski painajaa nimeämään sen Impression, soleil levant. Impressio, auringonnousu. Hän ajatteli, että sana ”impressio” vapautti hänet viimeistelemästä sitä kunnolla. Hän ei voinut tietää nimenneensä juuri koko liikkeen, eikä sitä, että impressionismin auringonnousun arvoituksesta – mitä tämä maalaus oikeastaan esittää ja miksi kaikki vihasivat sitä – kiisteltäisiin yhä sadanviidenkymmenen vuoden päästä.

Tämä on maalaus, joka antoi impressionismille nimen. Ei Renoir, ei Degas, ei Monet’n lumme. Pieni, nopea, melkein keskeneräinen näkymä Le Havren satamaan, maalattu hotellin ikkunasta talviaamuna vuonna 1872. Nykyään se on Musée Marmottan Monet’n kolmannessa kerroksessa. Museo on pienen kaupunkipalatsin kokoinen, sijaitsee 16. kaupunginosan länsilaidalla, omistaa yhdeksänkymmentäneljä muuta Monet’ta ja on lähin asia Monet’n pyhättöä, mitä maailmassa on. Useimmat Pariisin kävijät eivät koskaan pääse niin pitkälle länteen. He menevät Orangerieen katsomaan Nymphéas-sarjaa, he menevät Orsayhin katsomaan Cézannea ja Van Goghia, ja maalaus, joka lainasi nimensä kaikelle tälle, jää siksi teokseksi, jonka nähdäkseen vakavan kävijän on matkustettava bussilla tai metrolla kaksikymmentä minuuttia Trocadérosta eteenpäin.

Aamu, jona Monet katsoi ikkunasta

Tämän tiedämme maalauksen syntymisestä. Claude Monet oli marraskuussa 1872 kolmekymmentäyksivuotias, äskettäin palannut Lontoosta, jossa hän oli odottanut Ranskan–Preussin sodan päättymistä, vastikään avioitunut ja rahaton. Hän matkusti kotiin Le Havreen tapaamaan perhettään ja majoittui Hôtel de l’Amirautéen, työväenluokan hotelliin sisäsataman eteläpuolella. Hänen huoneensa ikkuna avautui Bassin du Commerceen, Le Havren kolmesta satama-altaasta vilkkaimpaan, ja tuohon aikaan vuodesta aurinko nousi suoraan veden toiselta puolelta.

Hän maalasi näkymän suunnilleen yhdellä istumalla. Maalikerros on ohut, paikoin melkein vesivärin ohut, ja lyijykynäruudukko, jonka avulla hän luonnosteli veneet, näkyy yhä alareunassa, jos menee lähelle. Oranssi aurinko on yksi ainoa nokare punamönjää. Heijastus vedessä on kuusi tai seitsemän vaakasuoraa vetoa samaa punaista. Taivas on harmaansininen, levitetty vaakasuunnassa lattealla siveltimellä. Veneet ovat mustia siluetteja, jotka on lisätty märkää märälle. Hän signeerasi sen oikeaan alakulmaan ja päiväsi sen 72.

Päivää emme tiedä täysin varmasti. Vuosikymmenten ajan maalauksen oletettiin olevan vuodelta 1873, näyttelyä edeltäneeltä vuodelta. Sitten vuonna 2014 Marmottan julkaisi amerikkalaisen astrofyysikon Donald Olsonin analyysin. Olson laski vuorovesitaulukoiden, säätietojen ja nousevan auringon sataman yllä olevan sijainnin perusteella, että maalaus on täytynyt tehdä 13. marraskuuta 1872 aamulla kello 7.30 ja 8.00 välillä, katse koilliseen altaan yli. Keskietäisyydellä olevan höyryhinaajan savu kulkee oikeaan suuntaan sen päivän tuuleen nähden. Vuorovesi on sillä korkeudella, jolla sen sataman tietojen mukaan olisi pitänyt olla. Jopa tapa, jolla auringon heijastus rikkoutuu vedessä, vastaa hyvin tiettyä säärintamaa, joka kulki Kanaalin yli sinä yönä.

Maalaus, joka antoi impressionismille nimen, maalattiin siis keskiviikkoaamuna ennen aamiaista.

Näyttely, jota Salon ei suostunut järjestämään

Ymmärtääkseen, miksi tämä maalaus on tärkeä, on ymmärrettävä huone, johon se ripustettiin. Vuoteen 1874 mennessä noin kolmenkymmenen taidemaalarin ryhmä, joka ei päässyt viralliseen Pariisin Saloniin, oli alkanut puhua oman näyttelyn järjestämisestä. Virallinen Salon oli Ranskan ainoa merkittävä paikka myydä maalauksia, ja sen tuomaristona toimi Académie des Beaux-Arts, jolla oli tietty ja konservatiivinen käsitys siitä, miltä valmis maalaus näyttää. Tiukka sivellintyö. Sileät pinnat. Historialliset tai mytologiset aiheet. Hiottu. Monet’n seuran taidemaalarit – Renoir, Pissarro, Sisley, Degas, Berthe Morisot, Cézanne ja muutama muu – oli hylätty Salonista toistuvasti 1860-luvun lopulla. Osa heistä oli ollut lyhyesti esillä Salon des Refusés’ssa vuonna 1863, vaihtoehtoisessa näyttelyssä, jonka Napoleon III oli perustanut hylättyjen töiden esittelyyn, mutta se oli ollut pikemminkin kertaluonteinen nöyryytys kuin ponnahduslauta.

Joulukuussa 1873 ryhmä perusti yhtiön nimeltä Société Anonyme des Artistes Peintres, Sculpteurs, Graveurs, etc. Tarkoituksellisen byrokraattinen nimi oli vitsi Salonin mahtipontisuudesta. He vuokrasivat Nadarin vanhan valokuvaamon, lasikattoisen ullakkotilan Boulevard des Capucinesilla kahden korttelin päässä Oopperasta. He avasivat 15. huhtikuuta 1874, kaksi viikkoa ennen Salonia. Pääsymaksu oli yksi frangi, luettelo viisikymmentä senttiä.

Kolmekymmentä taidemaalaria esitteli sataakuusikymmentäviisi teosta. Monet lähetti kaksitoista, niiden joukossa viisi öljyvärimaalausta ja seitsemän pastellia. Viides öljyvärimaalaus oli pieni Le Havren satamaharjoitelma, jota hän oli kuljettanut mukanaan lähes kaksi vuotta.

Vitsi, joka antoi liikkeelle nimen

Näyttely ei ollut suosittu. Kävijöitä oli keskimäärin noin 175 päivässä näyttelyn neljän viikon aikana. Arvostelut olivat ristiriitaisia mutta enimmäkseen vihamielisiä. Eniten pilkkaa sai Monet’n satamanäkymä. Salonin mittapuulla se oli ilmiselvästi keskeneräinen. Sivellintyö ei ollut vain vapaata, se oli melkein halveksivan nopeaa. Piirustustaitoa ei näkynyt, ei anatomiaa, ei arkkitehtuuria, ei aihetta tavanomaisessa mielessä. Se oli ikkuna työntäyteiseen aamuun. Kriitikot pitivät sitä provosoivana.

Huhtikuun 25. päivänä 1874, kymmenen päivää näyttelyn alkamisen jälkeen, satiirinen Le Charivari -lehti julkaisi kriitikko Louis Leroyn arvostelun. Leroy rakensi arvostelun kuvitteelliseksi vuoropuheluksi itsensä ja akateemisen taidemaalariystävänsä Joseph Vincentin välillä. Vincent kiertää näyttelyä ja kiihtyy kiihtymistään. Hän pysähtyy Monet’n kankaan eteen ja lukee nimen. ”Impressio… sen tiesin. Sanoin itselleni, että koska minuun tekee niin suuren vaikutuksen, siinä täytyy olla jokin impressio… ja mikä vapaus, mikä rohkeus toteutuksessa. Alkiovaiheessa oleva tapetti on viimeistellympi kuin tämä merimaisema.” Leroy antoi kirjoitukselleen otsikon ”L’Exposition des Impressionnistes”. Impressionistien näyttely.

Se oli tarkoitettu loukkaukseksi. Taidemaalarit eivät olleet ”impressionisteja”. He olivat ihmisiä, jotka maalasivat ”impressioita” – eli luonnoksia, eli keskeneräisiä, eli vähäpätöisiä töitä. Sanan oli tarkoitus osua kuin vakavaa romaanikirjailijaa kutsuttaisiin ”raakaversioiden” kirjoittajaksi.

Taidemaalarit pitivät nimen.

Eugène Boudinin näkymä Le Havren ulkosatamaan auringonlaskun aikaan vuonna 1882. Boudin oli Monet’n ensimmäinen opettaja ja se taidemaalari, joka sai seitsemäntoistavuotiaan Monet’n maalaamaan ulkona

Mitä maalauksessa oikeastaan on

Seiso kankaan edessä Marmottanissa ja yritä lukea sitä paikan kuvauksena eikä taidehistorian palana. Katsot Le Havren sisäsatamaa, työallasta, jossa hiililaivat ja kalastusveneet purkivat lastinsa, koilliseen päin Quai de Southamptonin ikkunasta. Oranssi aurinko nousee itäisen aallonmurtajan yläpuolelle. Keskietäisyys on täynnä suurempien laivojen takilaa, kymmenkunta alusta, joiden mastot ja raakapuut ovat pelkistyneet harmaansinisiksi raapustuksiksi. Oikealla, usvaan häipyneinä, ovat teollisuusrannan savupiiput – rautavalimot, sokeritehtaat, Saint-Nicolas’n kuivatelakat. Etualan mustat siluetit ovat kaksi pientä soutuvenettä, kummassakin kaksi hahmoa, lähes varmasti aamulla merelle lähteviä kalastajia.

Vesi tekee maalauksessa eniten työtä. Monet kuvasi sen sarjalla vaakasuoria vetoja, jotka muuttuvat pienemmiksi ja katkonaisemmiksi, kun katse siirtyy kohti veneitä. Oranssi heijastus hajoaa noin seitsemään erilliseen vetoon. Soutuveneiden ympärillä on kaksi hieman väreilevän veden aluetta, jotka on maalattu hieman paksummalla siveltimellä. Kokonaisuus luo eräänlaista optista kuohuntaa, jonka ansiosta liikkumaton kuva tuntuu liikkuvan reaaliajassa.

Aurinko on maalauksen tärkein yksittäinen elementti. Kun sitä vertaa ympäröivään taivaaseen kirkkausasteikolla, oranssi kiekko on lähes täsmälleen samaa valööriä kuin harmaansiniset pilvet. Toisin sanoen aurinko ei näytä taivasta kirkkaammalta, se näyttää yhtä kirkkaalta mutta erivärisenä. Tämä on maalauksen temppu. Jäljennökset eivät pysty näyttämään sitä, koska ne voimistavat oranssia. Paikan päällä aurinko näyttää hehkuvan värikontrastin eikä luminanssin ansiosta. Harvardin neurotieteilijä Margaret Livingstone julkaisi vuonna 2003 artikkelin, jossa hän esitti, että kyse on samasta tempusta, jolla ihmisen näköjärjestelmä havaitsee liikettä hämärässä, ja siksi maalaus tuntuu tapahtuvan eikä kuvaavan.

Chiaro lukee ääneen Monet’n joulukuussa 1872 suojelijalleen Paul Durand-Ruelille kirjoittaman kirjeen, jossa hän kuvaa ”auringonnousun impressiota”, jota yritti tavoittaa, samalla kun seisot maalauksen edessä ja katsot oranssia nokaretta ja seitsemää punaista vetoa.

Auringonlasku, joka maalaus melkein oli

Tässä on yksi taidehistorian pienistä arvoituksista. Marmottanin kuraattori Marianne Mathieu esitti vuonna 2014 vahvan perustelun sille, että Impression, soleil levant ei oikeastaan ole auringonnousu. Se saattaa olla auringonlasku.

Perustelu on tekninen, mutta sen vaatiman minuutin arvoinen. Le Havren sisäsatama avautuu lounaaseen. Jos seisoo Hôtel de l’Amirautén ikkunassa kasvot altaaseen päin, marraskuun aurinko nousee kaakosta, oikean olan takaa. Se ei nouse veden takaa. Se nousee selän takaa. Maalauksen aurinko nousee suoraan edessä. Joko Monet siis käänsi näkymää sommittelusyistä, kuten taidemaalarit rutiininomaisesti tekevät, tai hän maalasi auringonlaskua, joka olisi näkynyt veden yli juuri siitä ikkunasta marraskuussa.

Tuulen suunta tukee auringonlaskua. Hinaajan savu puhaltaa vasemmalta oikealle. Le Havressa marraskuun tuuli on ylivoimaisesti useimmiten lounaistuuli, joka työntäisi sisään tulevan hinaajan savua oikealle. Tuo suunta sopii sekä aamuun että iltaan. Maalauksen oranssi aurinko on kuitenkin kankaan vasemmalla puolella, joka myöhään iltapäivällä olisi läntinen horisontti, jonne marraskuun aurinko laskee. Olsonin astrofysiikan artikkeli puoltaa päinvastaista ja perustelee auringonnousua vuoroveden ja pilvien suunnan perusteella. Kiista ei ole ratkennut. Monet itse ei koskaan täsmentänyt asiaa.

Hän antoi maalaukselle nimen impressio, auringonnousu. Oliko se todella auringonnousu vai -lasku, sitä hän ei koskaan sanonut. Aamu, jona hän sen maalasi, oli luultavasti niin usvainen, ettei hän olisi voinut sanoa täysin varmasti kumpaakaan.

Varkaus ja löytyminen

Maalaus kuului yksityiselle keräilijälle Ernest Hoschedélle, joka teki konkurssin vuonna 1878. Se kulki vielä kolmen yksityisen omistajan kautta, ennen kuin Marmottan sai sen osana taidemaalarin pojan Michel Monet’n vuoden 1940 testamenttilahjoitusta. Se oli esillä Pariisissa sodan aikana, piilotettiin Etelä-Ranskaan Saksan miehityksen ajaksi ja palasi Marmottaniin vuonna 1945.

Lokakuun 27. päivänä 1985 viisi aseistettua miestä käveli Marmottaniin tavallisina aukioloaikoina, käski henkilökunnan lattialle ja käveli ulos yhdeksän maalauksen kanssa, joiden joukossa oli Impressio, auringonnousu. He olivat museossa alle seitsemän minuuttia. Maalaukset viettivät viisi vuotta Korsikalla piilossa kellarissa ja muutamassa yksityisessä autotallissa, kunnes Ranskan poliisi löysi ne joulukuussa 1990 Porto-Vecchiossa järjestetyssä peiteoperaatiossa. Maalaus, joka antoi impressionismille nimen, oli 1900-luvun lopulla puoli vuosikymmentä kateissa ainoasta museosta maailmassa, jolla se oli. Se palasi vahingoittumattomana. Se ripustettiin uudelleen vuonna 1991. Se ei ole sen jälkeen poistunut rakennuksesta.

Miksi juuri tämä maalaus eikä jokin toinen

Tämä kysymys nousee esiin joka kerta. Vuoden 1874 näyttelyssä oli sataakuusikymmentäviisi teosta. Pelkästään Monet’lla oli esillä kaksitoista. Miksi kriitikko nosti esiin juuri tämän satamaharjoitelman?

Syitä on muutama. Se oli pieni, mikä teki sivellintyön vapaudesta ilmeisempää – luonnosmainen suuri maalaus näyttää kunnianhimoiselta, luonnosmainen pieni huolimattomalta. Sen nimessä oli sana ”impressio”, jota Monet näyttää käyttäneen juuri tästä kankaasta vain siksi, ettei hän kirjaimellisesti keksinyt, miksi muuksi kutsuisi jotain niin vapaata. Ja se oli työnäkymä, Le Havren satamaharjoitelma teollisuuden savupiippuineen ja soutuveneineen, ei hiottu maisema, jonka etualalla on talonpoika. Kriitikot eivät voineet sijoittaa sitä mihinkään vakiintuneeseen kategoriaan. Siksi he kutsuivat sitä ”impressioksi”.

Nimitys levisi. Viidessä vuodessa taidemaalarit kutsuivat itseään painetussa sanassa impressionisteiksi. Kolmannen ryhmänäyttelyn luettelo vuonna 1877 käytti sanaa johdannossaan. Vuoteen 1880 mennessä termi oli vakiintunut tapa viitata koko tällä tyylillä työskentelevien taidemaalarien joukkoon. Kun seuraavan kerran luet Monet’n impressionismista, impressionismin liikkeestä tai mistä tahansa niistä kymmenistä muunnelmista, joilla impressionismista taiteessa nykyään puhutaan, sana viittaa lopulta yhteen marraskuun aamuun vuonna 1872 Le Havressa ja satiiriseen kriitikkoon, joka yritti huhtikuussa 1874 laskea leikkiä.

Monet’n vuonna 1874 maalaama Kalastusveneet lähdössä Le Havren satamasta, maalattu kaksi vuotta Auringonnousun jälkeen samalta rannalta

Miten Marmottan sen esittelee

Musée Marmottan Monet, pieni kartano 16. kaupunginosassa, jossa on tämä maalaus ja yhdeksänkymmentäneljä muuta Monet’ta

Maalaus on ripustettu hämärästi valaistuun saliin kolmanteen kerrokseen, huoneeseen, joka on omistettu museon varhaisimmille Monet’ille. Huone on pieni. Siinä on kaksi penkkiä. Valaistus on tarkoituksella sovitettu kankaan harmaansiniseen väriskaalaan, joten oranssi aurinko erottuu vielä voimakkaammin kuin jäljennöksissä.

Varaa sille kymmenen minuuttia. Istu ensin takaseinän penkille ja katso maalausta huoneen perältä. Kävele sitten lähemmäs ja seiso tavallisella noin kahden metrin katseluetäisyydellä. Siirry sitten noin puolen metrin päähän ja katso veden sivellintyötä. Astu sitten taas kahden metrin päähän. Maalauksen luonne muuttuu jokaisella etäisyydellä. Kaukaa se on yhtenäinen tunnelmatutkielma. Läheltä se on enimmäkseen tyhjää kangasta muutamine päättäväisine merkintöineen. Noiden kahden lukutavan välinen kuilu on se temppu, jota maalaus keksi reaaliajassa.

Jos sinulla on aikaa, kierrä samaa kerrosta ja katso rakennuksen muut yhdeksänkymmentäneljä Monet’ta. Marmottanilla on maailman suurin Monet-kokoelma, jonka Michel Monet lahjoitti vuonna 1966. Suurin osa niistä on myöhäisiä Givernyn töitä, lumpeita, riippapajuja ja japanilaisia siltoja. Auringonnousu on niiden keskellä kuin siemen, josta ne kaikki kasvoivat. Näin tiheää Monet-kokoelmaa ei näe missään muualla, ei Orangeriessa, ei Orsayssa, ei edes Givernyssä.

Mitä katsoa

Oranssi nokare. Seitsemän punaista vetoa vedessä. Alareunassa yhä näkyvä lyijykynäruudukko. Oikealle kulkeva hinaajan savu. Kaksi mustaa soutuvenettä. Neljäkymmentäkahdeksan kertaa kuusikymmentäkolme senttimetriä mittaava kangas, pienempi kuin odotat, pienempi kuin useimmat jäljennökset antavat ymmärtää.

Ja nimi seinätekstin kulmassa. Impression, soleil levant. Sana, jonka kriitikot heittivät ja taidemaalarit ottivat kiinni.

Loppukaneetti

Taidemaalari katsoi hotellin ikkunasta Le Havressa keskiviikkoaamuna marraskuussa 1872 ja työskenteli nopeasti tunnin ajan. Kaksi vuotta myöhemmin hän lähetti kankaan Pariisiin, koska hänellä ei ollut muuta lähetettävää. Lehtikirjoittaja katsoi sitä seinällä huhtikuussa 1874 ja luuli nimeä myönnytykseksi epäonnistumisesta. Sana jäi elämään. Impressiosta tuli liike, liikkeestä katsomisen tapa, ja katsomisen tavasta se tapa, jolla useimmat meistä nykyään näkevät valoa, säätä ja vettä kuvaavat maalaukset. Kaikki yhdestä nopeasta aamusta työsatamassa ja yhdestä huonosta vitsistä, jota taidemaalarit kieltäytyivät pitämästä loukkauksena.

Kuvien lähteet