
Elokuun 1889 viimeisellä viikolla Vincent van Gogh käveli ulos lukitusta huoneestaan Saint-Paul-de-Mausolen mielisairaalassa Saint-Rémy-de-Provencessa, meni puutarhaan ja tarttui siveltimeen ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Hän ei ollut maalannut heinäkuun puolivälin jälkeen, jolloin koko kehon kouristuskohtaus oli repinyt hänen lävitseen ja palauttanut hänet eristysselliin. Nyt toipuessaan hän valitsi ensimmäiseksi aiheekseen omat kasvonsa. Hän sai maalauksen valmiiksi viikkoa myöhemmin. Se on maalaus, joka riippuu nykyään Musée d’Orsayn viidennessä kerroksessa, ja tarina Van Goghin omakuvasta, jota Orsayn kävijät jonottavat näkemään, on kokonaan tarina noista neljästä seinästä ja viikosta, jonka aikana hän maalasi itsensä ulos niiden sisältä.
Huoneessa, jossa Orsay sitä säilyttää, on erityinen hiljaisuus. Tulet ylös toisilla liukuportailla Monet’n lumpeiden luonnosten ja Cézannen omenoiden ohi pieneen galleriaan, joka on valaistu ylhäältä. Maalaus on kuusikymmentäviisi senttimetriä korkea ja viisikymmentäneljä leveä. Tausta on lähes fluoresoivan turkoosinsininen ja tiukkojen, kiemurtelevien siveltimenvetojen peittämä; läheltä se näyttää matalan joen pinnalta ylhäältä katsottuna. Pyörteestä nousee laiha, punapartainen mies harmaassa takissa paletti ja sivellin kädessään. Hän katsoo hieman ohitsesi, ei sinuun. Hän on kolmekymmentäkuusivuotias. Hänellä on elinaikaa kymmenen kuukautta.
Van Gogh maalasi ainakin kolmekymmentäkuusi omakuvaa. Vain yksi niistä on Orsayssa. Määrä on pieni verrattuna kuuluisampiin omakuvakokoelmiin, kuten Amsterdamin Van Gogh -museoon, jossa niitä on kahdeksantoista, tai Lontoon Courtauldiin, jossa on se, jossa korva on sidottu. Mutta Orsayssa on se, jolla on suurin merkitys viimeisen vuoden tarinassa, koska hän maalasi sen todisteeksi siitä, että pystyi yhä ylipäätään maalaamaan.
Viikko, jolloin Van Gogh sai siveltimensä takaisin
Tässä tapahtumien järjestys, koska päivämäärillä on merkitystä. Van Gogh hakeutui vapaaehtoisesti Saint-Paulin mielisairaalaan Saint-Rémyssä 8. toukokuuta 1889 Arlesissa koettujen kahdeksan kriisikuukauden jälkeen, joihin oli kuulunut korvan leikkaaminen 23. joulukuuta 1888. Kaksi ensimmäistä kuukautta mielisairaalassa hän oli tuottelias. Hän maalasi Kurjenmiekat. Hän maalasi oliivitarhat. Hän maalasi Tähtiyön toisen kerroksen makuuhuoneensa ikkunasta kesäkuun puolivälissä.
Sitten heinäkuun puolivälissä hän sai kohtauksen. Tohtori Théophile Peyronin sairaalakirjanpito kuvaa täyden kohtauksen, jonka jälkeen hän ei pystynyt puhumaan. Hänet siirrettiin lukittuun huoneeseen. Hänen siveltimensä ja värinsä takavarikoitiin hänen oman turvallisuutensa vuoksi, koska aiempien kohtausten aikana hän oli yrittänyt syödä maalejaan. Hän pysyi siinä huoneessa viisi ja puoli viikkoa. Hän ei kirjoittanut kirjeitä. Hän ei piirtänyt. Kun hän lopulta toipui elokuun viimeisinä päivinä, hän kirjoitti veljelleen Theolle 22. elokuuta olevansa ”hämmästynyt siitä, etten pysty ymmärtämään viimeisiä kuutta viikkoa”.
Syyskuun 5. tai 6. päivänä Peyron palautti hänen maalausvälineensä. Aivan ensimmäinen asia, jonka hän teki, oli omakuva. Kolme päivää myöhemmin hän teki toisen. Toinen on se, joka on Orsayssa.
Mitä Van Gogh itse kirjoitti siitä
Hänen aikeitaan tämän maalauksen suhteen ei tarvitse arvailla. Meillä on kirje. Syyskuun 10. päivänä 1889, kaksi päivää maalauksen valmistumisen jälkeen, Van Gogh kirjoitti Theolle ja kuvasi kuvan yksityiskohtaisesti.
”Toivon, että näet”, hän kirjoitti, ”että kasvoni ovat paljon rauhallisemmat, vaikka minusta tuntuu, että katseeni on epämääräisempi kuin ennen.” Hän kuvasi taustan: ensin ”kovaa tuhkanharmaata”, joka nousee ”vaaleaksi malakiitinvihreäksi”. Takki oli hänen mukaansa ”violettia, joka on tummennettu puhtaaksi preussinsiniseksi”. Hän oli ylpeä yhdestä tietystä yksityiskohdasta: ”Sitä on katsottava kaukaa.” Hän tarkoitti, että siveltimenvetojen sekamelska lähelle katsottuna oli tarkoitettu järjestymään yhtenäiseksi parin metrin päästä.
Hän kertoi Theolle sinä päivänä muutakin. ”Sanotaan, ja olen valmis uskomaan sen, että itsensä tunteminen on vaikeaa – mutta ei ole helppoa maalata itseäänkään.” Hän oli maalannut itsensä juuri sillä viikolla tarkistaakseen, oliko hän yhä olemassa.
Orsayn maalaus on ainoa omakuva, jossa hän koskaan kuvasi itsensä maalarina – paletti ja sivellin kädessä, työväline näkyvissä. Kaikki muut ovat pelkät kasvot. Tämä on ainoa, jossa hän näyttää itsensä työssä.
Orsayn Van Gogh -omakuvan peili
Seiso puolentoista metrin päässä ja katso kasvoja. Posket ovat tiukasti sisäänpäin vedetyt, otsa korkea ja luiseva. Parta on lyhyempi kuin Arlesin omakuvissa, leikattu lähes sängeksi. Silmät ovat syvällä, ja niitä valaisee katsojan vasemmalta vaaleankeltainen sävy, joka on sama kuin hänen kädessään olevan paletin pigmentit. Hänellä on yllään se harmaa takki, jossa hän saapui mielisairaalaan. Kaulus on napitettu ylös asti – muodollinen yksityiskohta miehelle, joka Arlesissa eli paitahihasillaan.
Suurin osa kuvan energiasta on taustassa. Van Gogh työsti sen tavalla, jota historioitsijat nykyään kutsuvat ”Saint-Rémyn siveltimenvedoksi”: lyhyitä kaartuvia vetoja rinnakkain ja lähes toisiaan koskettaen, mikä antaa koko pinnalle eräänlaisen hitaasti pyörivän sään. Samat vedot näkyvät suurempina ja rajumpina Tähtiyössä, jonka hän oli maalannut kolme kuukautta aiemmin. Tässä ne ovat pienempiä, rauhallisempia, lähes koristeellisia. Hän kertoi Theolle värin olevan ”kesätaivaan vaaleaa malakiitinvihreää myrskyn jälkeen”. Sitä hän ei kertonut Theolle, että hänen kätensä fyysisen paineen näkee jokaisessa vedossa. Hän työskenteli nopeasti.

Vertaa tätä maalausta vuoden 1887 pariisilaiseen omakuvaan, joka on myös Orsayn kokoelmassa mutta ei aina esillä. Pariisissa Van Gogh maalasi itsensä rikkonaisin sinisin ja oranssein pistein Seurat’lta lainaten. Hän näyttää säikähtäneeltä ja nuorelta. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, Saint-Rémyn maalauksessa, pisteistä on tullut käärmeitä ja kasvot ovat käyneet onton näköisiksi. Kaksi kuvaa ovat sama mies katsomassa itseään eri peileistä romahduksen eri rannoilla.
Miksi Van Goghin omakuvia on niin paljon

Hän maalasi itsensä kolmekymmentäkuusi kertaa kymmenessä vuodessa. Lyhyt vastaus siihen, miksi, on yksinkertainen ja lähes tylsä. Hänellä ei ollut varaa malleihin. Ammattimalli maksoi 1880-luvun Pariisissa viidestäkymmenestä sentiimistä frangiin tunnilta. Van Gogh eli Theolta saamallaan 150 frangin kuukausirahalla. Hän ei voinut palkata ihmisiä, ja pienten ranskalaiskaupunkien asukkaat kieltäytyivät usein istumasta hänelle ilmaiseksi, koska häntä pidettiin outona. Niinpä hän käytti ainoaa ilmaiseksi saatavilla olevaa mallia, miestä kylpyhuoneensa peilissä.
On myös vähemmän käytännöllinen syy, jonka hän itse nimesi Arlesista vuonna 1888 kirjoittamassaan kirjeessä. Hän kirjoitti, että omakuva oli tapa ”tutkia itseään niin kuin tutkitaan perhettään”. Hän piti peiliä etnografisena työkaluna. Jokainen maalaus oli kenttämuistiinpano vaikeasta aiheesta.
Tämä Saint-Rémyn omakuva on viimeinen kenttämuistiinpano. Se on käytännössä hänen työuransa viimeinen Van Gogh -omakuva. Hän teki sen jälkeen vielä yhden, pienemmän ja keskeneräisen, joka joskus ajoitetaan marraskuuhun 1889, ja sitten hän lopetti. Hän nousi junaan kohti Auvers-sur-Oisea toukokuussa 1890. Hän ampui itsensä vehnäpellolla 27. heinäkuuta 1890 ja kuoli kaksi päivää myöhemmin. Orsayn maalaus on käytännössä viimeinen kerta, kun hän katsoi peiliin ja tallensi näkemänsä.
Miten maalaus päätyi Orsayhin
Theo peri kaiken Van Goghin ateljeesta ja kuoli sitten tammikuussa 1891 kuppaan. Theon leski Johanna van Gogh-Bonger peri teokset. Hän oli kaksikymmentäkahdeksanvuotias, odotti Theon poikaa ja oli viettämässä seuraavat kolmekymmentäkolme vuotta rakentaen yksin Vincentin postuumia mainetta kirjoittamalla kirjeitä, järjestämällä näyttelyitä ja kieltäytymällä myymästä parhaita maalauksia, kunnes museot hyväksyisivät ne siksi, mitä ne olivat.
Hän piti vuoden 1889 omakuvan henkilökohtaisessa kokoelmassaan. Kun hän kuoli vuonna 1925, se siirtyi hänen pojalleen Vincent Willem van Goghille, joka hoiti suvun kokoelmaa vuoteen 1949. Vuonna 1949 hän lahjoitti maalauksen Ranskan valtiolle setänsä nimissä. Se meni ensin Louvreen. Se riippui vuodesta 1951 alkaen Jeu de Paumen galleriassa Tuileries’n puistossa, ranskalaisten impressionistien salissa, jolle Louvre ei ollut koskaan keksinyt paikkaa. Kun Orsay avattiin joulukuussa 1986, koko Jeu de Paumen kokoelma kulki Place de la Concorden poikki ja jokirantaa pitkin uuteen rakennukseen. Omakuva meni mukana.
Se on riippunut Orsayn viidennessä kerroksessa suuren kellon takana keskeytyksettä vuodesta 1986, muutamia retrospektiivien lainajaksoja lukuun ottamatta.
Mitä katsoa läheltä
Anna sille vähintään kolme minuuttia. Kuva palkitsee hitaan katsomisen tietyin tavoin.
Katso ensin palettia hänen kädessään. Siinä näkyvät pigmentit ovat enimmäkseen samoja värejä, joilla hän maalasi taustan: malakiitinvihreää, ruusunpunaista, sitruunankeltaista ja pieni läikkä sinooberinpunaista peukalon lähellä. Hän maalasi omat työkalunsa omilla työkaluillaan. Se on tiivis pieni silmukka, joka palkitsee vain tarkan katsojan.
Katso toiseksi silmiä. Ne eivät aivan tarkennu sinuun. Van Gogh katsoo kohtaa peilissä noin viisitoista senttiä vasemmalle siitä, missä sinun kasvosi olisivat, jos seisoisit hänen paikallaan. Tuo pieni poikkeama antaa maalaukselle sen erityisen poissaolon tunteen. Hän on läsnä, mutta ei sinua kohti.
Astu kolmanneksi taaksepäin. Kävele viisi askelta kohti gallerian vastakkaista seinää ja käänny ympäri. Koko kuva järjestyy. Taustan tiiviit pienet vedot pehmenevät puhtaaksi väriksi. Kasvot tulevat esiin. Takki muuttuu siniseksi. Tätä vaikutusta hän kertoi Theolle tavoittelevansa kirjoittaessaan: ”Sitä on katsottava kaukaa.” Useimmat kävijät eivät koskaan tee niin. He tungeksivat lähelle ja menettävät sen maalauksen, jonka hän oikeasti halusi heidän näkevän. Jos kerran seisot vastakkaisella seinällä, Chiaro lukee 10. syyskuuta päivätyn Theolle kirjoitetun kirjeen hänen omin sanoin, kun katsot.
Mieti neljänneksi ajoitusta. Hän maalasi tämän syyskuun 1889 toisella viikolla. Hänellä oli Saint-Rémyssä elettävänä vielä kahdeksan kuukautta, Auversissa kymmenen viikkoa, ja sitten tuli pistoolinlaukaus vehnäpellolla. Näiden kasvojen maalari ei tiennyt sitä. Hän luuli olevansa paranemassa. Samalla viikolla Theolle kirjoittamassaan kirjeessä hän kirjoitti: ”Toivon, ettei kohtaus palaa.” Se palasi vielä kahdesti ennen loppua.
Toinen Van Gogh -omakuva, jonka useimmat ohittavat
Orsayssa on toinenkin Van Goghin omakuva. Se on vuoden 1887 omakuva hänen Pariisin-kaudeltaan, se, jossa on rikkonaiset siniset ja oranssit pisteet ja olkihattu. Se on pienempi, vaaleampi ja kokeellisempi, ja se riippuu eri salissa kuin vuoden 1889 omakuva. Useimmat kävijät näkevät vuoden 1889 maalauksen ja lähtevät. Jos haluat koko kaaren, etsi ensin vuoden 1887 maalaus. Näet Van Goghin vielä opettelemassa maalaamaan itseään, yhä lainaamassa pariisilaisilta uusimpressionisteilta, parta hieman villinä ja silmät yhä optimistisina. Kävele sitten vuoden 1889 maalauksen luo. Kymmenen metrin päässä toisistaan olevat maalaukset ovat alku ja loppu miehestä, joka katselee peilistä itsensä muuttumista.
Loppukäänne
Orsayn viimeinen Van Gogh -omakuva ei kerro mielisairaudesta eikä tragediasta, vaikka molemmat sanat toistuvat jokaisessa siitä kirjoitetussa selitetekstissä. Se kertoo miehestä, joka istuu puutarhassa syyskuussa huonon kesän jälkeen, tarttuu jälleen siveltimiinsä, katsoo peiliin ja tekee kuvan, joka on tarpeeksi hyvä vakuuttamaan hänet ja hänen veljensä siitä, että hän oli yhä maalari.
Orsayn viidennen kerroksen selitekyltti kertoo päivämäärän. Se ei kerro, miltä hänen elämänsä viikolta maalaus on peräisin. Hän jätti jälkeensä enemmän muistiinpanoja kuin yksikään maalari historiassa; Orsayn muotokuva on se yksi viikko, jolloin hän laski muistiinpanot kädestään ja nosti työkalun.
Kuvalähteet
- The Starry Night by Vincent Van Gogh (52254965920).jpg – Adrian Scottow, Lontoo, Englanti. Lähde, CC BY-SA.