Siirry sisältöön

Galleria Borghesen rakensi kardinaali, joka varasti taidetta muotoseikan nojalla

Julkaistu: • Lukuaika 9 min

Galleria Borghese Roomassa: Villa Borghese Pinciana, jossa on kardinaali Scipione Borghesen taidekokoelma

Galleria Borghesen tarina alkaa syyskuun aamuna vuonna 1605, kun viisikymmentäkolmevuotiaasta toscanalaisesta Camillo Borghesesta tuli paavi Paavali V. Yhdeksän päivää myöhemmin hän teki kaksikymmentäkahdeksanvuotiaasta sisarenpojastaan Scipione Caffarellista kardinaalin. Kaksi kuukautta sen jälkeen Scipione otti suvun nimen ja sen mukana pääsyn Vatikaanin kassaan. Vuoden sisällä hän oli tilannut huvilan Pincion kukkulalle, vanhan kaupunginmuurin pohjoispuolelle, säilyttämään taidetta, jota hän aikoi hankkia. ”Hankkimisella” nuori kardinaali tarkoitti montaa asiaa yhtä aikaa. Hän tarkoitti ostamista, kun ostaminen oli kätevää. Hän tarkoitti lahjojen vastaanottamista ihmisiltä, jotka halusivat palveluksia. Ja hän tarkoitti yhdellä hyvin dokumentoidulla kerralla sitä, että hän lähetti paavillisen ulosottomiehen takavarikoimaan keskellä yötä sataviisi maalausta kilpailevan keräilijän ateljeesta syytettynä maksamattomista veroista, joita keräilijä ei ollut velkaa.

Tuo kilpailija oli Giuseppe Cesari. Maalausten joukossa oli Caravaggio. Ne ovat yhä samassa huvilassa neljäsataakaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin, ja yksi niistä on Caravaggion omakuva sairaana nuorena miehenä viinirypäleet hiuksissaan.

Miksi Galleria Borghese toimii museona

Useimmat eurooppalaiset taidekokoelmat koottiin sukupolvien kuluessa suvuissa, jotka menettivät kiinnostuksensa, perillisten myydessä teoksia ja kuraattorien järjestellessä seiniä uudelleen muuttuvan maun mukaan. Pincion kukkulan huvila on harvinainen poikkeus. Sen rakensi noin viidessätoista vuodessa yksi mies yhdellä shekkivihkolla yhden kuvanveistäjän ympärille. Mies oli kardinaali Scipione Borghese. Shekkivihko oli hänen enonsa paavikausi, joka kesti vuodesta 1605 vuoteen 1621. Kuvanveistäjä oli Gian Lorenzo Bernini, jonka Scipione palkkasi vuonna 1615, kun Bernini oli seitsemäntoista, ja jota hän piti palveluksessaan kardinaalin kuolemaan asti vuonna 1633.

Tuloksena on museo, jossa voit seistä yhdessä salissa ja nähdä neljä Berninin veistosta, jotka hän veisti kaksikymppisestä kaksikymmentäkuusivuotiaaksi. Jossa viereisessä galleriassa riippuu Rafael. Jossa Rooman suurin Tizian on samalla seinällä Correggiota vastapäätä. Se on kaikilla rehellisillä mittareilla Euroopan tihein tunti italialaista taidetta. Ja se on yhä täsmälleen siinä rakennuksessa, jonka Scipione sille pystytti: Villa Pincianassa, jonka suunnittelu alkoi vuonna 1612 flaamilaisen arkkitehdin Jan van Santenin johdolla.

Paavin sukulaiskone, joka maksoi kaiken

Ymmärtääksesi, miten kokoelma syntyi, sinun on ymmärrettävä roomalainen instituutio, jota matkaoppaat harvoin selittävät. Sitä kutsuttiin nepotismiksi italian sanasta ”nipote”, joka tarkoittaa veljen- tai sisarenpoikaa. Paavilla ei voinut olla laillisia lapsia. Hänellä oli kuitenkin laaja suku, ja 1600-luvun Vatikaanin kirjoittamaton sääntö oli, että jokainen paavi nimitti yhden veljen- tai sisarenpojan asemaan, joka hallitsi paavin raha-asioita. Tätä kutsuttiin kardinaalinepootiksi, ”cardinale nipote”. Käytännössä hän oli paavin kansliapäällikkö ja rahastonhoitaja yhdessä.

Scipione oli Paavali V:n cardinale nipote koko paavikauden kuusitoista vuotta. Sinä aikana hän sai erään tutkijan arvion mukaan noin 140 000 scudoa vuodessa. Scudo oli suunnilleen ammattitaitoisen roomalaisen työmiehen kuukausipalkka. Nuori kardinaali käytti siis vuosittain noin yhtätoista tuhatta käsityöläisen työvuotta vastaavan summan, kaiken sen lisäksi, mitä tilat tuottivat. Villa Pincianan rakentaminen, freskojen maalaaminen ja sisustaminen maksoivat hänelle noin 60 000 scudoa. Se oli hänelle kahdeksan kuukauden käyttöraha.

Näin museo rakennetaan vuosikymmenessä.

Caravaggio-väijytys ja Cavalieren kiristys

Gian Lorenzo Berninin marmorinen rintakuva kardinaali Scipione Borghesesta, 1632, Galleria Borghesen kokoelma

Cesarin ratsia on kuuluisa tarina, ja se ansaitsee oman kappaleensa, koska se kertoo, millainen keräilijä Scipione oli. Giuseppe Cesari, joka tunnettiin nimellä Cavaliere d’Arpino, oli Rooman muodikkain maalari noin vuonna 1600. Hän oli kymmenen vuotta aiemmin palkannut Caravaggion oppipojakseen ja pitänyt useita nuoren maalarin varhaisia teoksia. Toukokuussa 1607, pian Paavali V:n valinnan jälkeen, paavin virkamiehet saapuivat Cesarin ateljeehen pidätysmääräyksen kanssa. Ilmoitettu rikos oli verorästikiista, joka koski joitakin tuliaseita, joita Cesarilla väitettiin olevan ilman lupaa. Todellinen kohde oli taide. Ulosottomies takavarikoi ateljeen koko varaston, yli sata maalausta, ja siirsi ne ”lahjana” paaville, joka sitten lahjoitti ne edelleen sisarenpojalleen. Teosten joukossa olivat nuoren Caravaggion omakuva Bacchuksena viinirypäleineen ja Hedelmäkoria kantava poika, joka riippuu nyt huvilan salissa kahdeksan.

Caravaggio itse oli raivoissaan. Hän kirjoitti valituskirjeen. Siitä ei seurannut mitään. Puolitoista vuotta myöhemmin, kun Caravaggio tappoi miehen tappelussa Campo Marziolla ja pakeni Roomasta kuolemantuomio niskassaan, ainoa roomalainen, joka oli valmis puhumaan hänen puolestaan hovissa, oli Scipione. Vastineeksi Caravaggio maalasi hänelle teoksen David ja Goljat, jossa Goljatin katkaistu pää on maalarin omakuva. Tuo kangas, viimeinen Caravaggio, jonka hänen tiedetään saaneen valmiiksi, riippuu myös huvilassa. Se oli armahduksen hinta, ja armahdus tuli liian myöhään, sillä Caravaggio kuoli Porto Ercolen rannalla vuonna 1610 matkalla takaisin Roomaan ottamaan sen vastaan.

Teini-ikäinen kuvanveistäjä palkkalistoilla

Scipione huomasi Berninin ensimmäisen kerran noin vuonna 1615, kun kuvanveistäjä oli myöhäisteini-iässä ja veisti jo muotokuvarintakuvia Scipionen isälle Francescolle. Vuosina 1618–1625 seuranneista tilauksista syntyivät ne neljä veistosta, jotka tekevät huvilasta sen, mikä se on.

Ne valmistuivat tässä järjestyksessä. Ensin Aeneas, Ankhises ja Askanios, veistetty vuosina 1618–1619, kun Bernini oli kaksikymmentä. Siinä Aeneas kantaa iäkästä isäänsä ulos palavasta Troijasta, ja hänen nuori poikansa Askanios kulkee hänen vierellään. Kolme sukupolvea, yksi vartaloiden pylväs, kaikki yhdestä Carraran marmorilohkareesta. Sitten Proserpinan ryöstö vuosina 1621–1622, kun Bernini oli kaksikymmentäkolme. Sitten David vuosina 1623–1624, kaksikymmentäviisivuotiaana: kasvot ovat kuvanveistäjän omakuva kesken heiton, leuka puristettuna, otsa rypyssä, kieli näkyvissä hampaiden välissä. Lopuksi Apollo ja Dafne vuosina 1622–1625, valmistunut Berninin ollessa kaksikymmentäkuusi: nuori nymfi kesken muodonmuutoksensa laakeripuuksi, sormet halkeamassa lehdiksi, varpaat työntämässä juuria jalustaan.

Scipione tilasi kaikki neljä. Proserpinan ryöstön hän antoi pois lähes saman tien, vuonna 1622, kardinaali Ludovico Ludovisille diplomaattisena lahjana; se palasi huvilaan vasta vuonna 1908, kun Italian valtio osti sen. Nykyään kukin neljästä seisoo keskellä omaa saliaan pohjakerroksessa. Voit kiertää jokaisen niistä hitaasti vastapäivään ja nähdä kaikki neljä noin viidessätoista minuutissa. Se on läntisen maailman tihein yksittäinen vartti kuvanveistoa.

Maalarien katto marmorin yllä

Osa siitä, mikä erottaa Villa Pincianan tavallisesta museosta, on se, että Scipione kohteli sisätilaa yhtenäisenä teoksena. Kun Bernini veisti, Giovanni Lanfrancon ja flaamilaisen Paul Brilin kaltaiset maalarit maalasivat Scipionelle kattofreskoja. Puolitoista vuosisataa myöhemmin, 1770- ja 1780-luvuilla, ruhtinas Marcantonio IV Borghese sisustutti pohjakerroksen salit uudelleen niin, että kunkin salin katto kertoo sen alla olevan veistoksen tarinan. Apollon ja Dafnen yllä olevassa katossa, jonka maalasi Pietro Angeletti, on sama myytti. Katso ylös. Sali on taideteos. Seinäkyltit eivät kerro tätä, ja useimmat oppaat ohittavat yhteyden; Chiaro käsittelee kattoa ja sen alla olevaa veistosta yhtenä tarinana, koska niin salit suunniteltiin. Se on yksi harvoista Euroopan yksityisaarteistoista, joissa rakennus tekee yhä sitä, mitä varten mesenaatti sen rakensi.

Mitä Borghese-kokoelmalle tapahtui vuoden 1633 jälkeen

Scipione kuoli lokakuussa 1633, vuosi enonsa paavin jälkeen. Hän jätti huvilan ja kaiken siinä olevan suvulleen. Sadan seitsemänkymmenen vuoden ajan perilliset lisäsivät kokoelmaan varovasti ja toisinaan vähensivät siitä. Suurin vähennys tapahtui vuonna 1807. Borghesen ruhtinas Camillo oli mennyt naimisiin Napoleonin sisaren Paulinen kanssa. Napoleon tarvitsi taidetta. Camillo myi painostuksen alla lankomiehelleen noin kaksisataa antiikin veistosta ja joukon kreikkalaisia maljakoita noin kolmellatoista miljoonalla frangilla. Teokset menivät Pariisiin. Useimmat niistä ovat nykyään Louvressa siivessä, jonka nimi on ”Collection Borghese”. Rooman huvila ei koskaan saanut niitä takaisin.

Gian Lorenzo Berninin Apollo ja Dafne, kardinaali Scipione Borghesen tilaama marmoriveistos Galleria Borghesessa

Mutta Berninit jäivät. Caravaggiot jäivät. Rafael, Tizian, Correggio ja Canova jäivät. Se, mitä Villa Pincianassa näet tänään, on suunnilleen sitä, mitä siellä oli vuonna 1633, miinus Louvren osuus ja plus kaksi vuosisataa ajelehtimista. Kyse on noin viidestäsadasta teoksesta kahdessakymmenessä salissa. Italian valtio osti rakennuksen ja sen sisällön suvulta vuonna 1902, avasi sen uudelleen julkisena museona ja on pitänyt sitä siitä lähtien suunnilleen samalla pohjaratkaisulla.

Liput, kahden tunnin aikaikkuna ja Villa Borghesen museo

Tämä on se kohta, jonka jokainen käytännön opas tekee väärin. Sisäänpääsy perustuu tiukkaan kahden tunnin aikaikkunajärjestelmään, joka varataan etukäteen, ja sisäänpääsyikkunat alkavat kahden tunnin välein aamuyhdeksästä. Lippua ei voi ostaa ovelta. Aikaikkunaa ei voi pidentää. Ajan päättyessä vartija kiertää salit ja pyytää sinua poistumaan. Säännön tarkoitus ei ole tavallisessa mielessä väkijoukkojen hallinta vaan säilyttäminen. Ilmastointijärjestelmä suunniteltiin paikkaan, jossa ei koskaan ollut kerralla enempää kuin muutama kymmenen kävijää, ja tuntikohtaisen kävijämäärän rajoittaminen on ainoa tapa estää kosteutta nousemasta jyrkästi.

Tuo kahden tunnin raja on arvosteluissa yleisin valituksen aihe. Hyvin suunniteltuna se on myös riittävästi aikaa. Rakennuksessa on kaksi kerrosta ja kaksikymmentä salia. Pohjakerroksessa ovat veistokset ja suurin osa Caravaggioista. Yläkerrassa, jota kutsutaan pinakoteekiksi, riippuvat maalaukset: Rafaelin Hautaanpano, Tizianin Taivaallinen ja maallinen rakkaus, Correggion Danaë, Veronesen Pyhä Johannes ja Bellinin Madonna ja lapsi. Aloita pohjakerroksesta. Kulje vastapäivään. Berninit on jaettu pohjakerroksen saleihin, yksi kuhunkin saliin. Vietä pelkästään niiden parissa kaksikymmentäviisi minuuttia äläkä pyytele anteeksi ohi laahustavilta ihmisiltä. Kun pääset yläkertaan, sinulla on noin neljäkymmentäviisi minuuttia pinakoteekille, mikä on oikea aika pienelle, enimmäkseen italialaista renessanssimaalausta sisältävälle ylimmälle kerrokselle.

Jokainen kohokohtaluettelon julkaiseva kirjoittaja päätyy nimeämään samat neljä tai viisi teosta, eikä se ole laiskuutta vaan tarkkuutta. Apollo ja Dafne on se ykkönen. Proserpina on teknisen taidon huippu. David on se, joka näyttää elävältä. Caravaggion David ja Goljat on se, joka jää mieleesi lähdettyäsi.

Rakennus sijaitsee Villa Borghesen puistossa, laajalla viheralueella Piazza del Popolon pohjoispuolella. Spagnan metroasemalta on viidentoista minuutin kävely ylämäkeen puutarhojen läpi. Villa Borghesen museo, kuten jotkut oppaat sitä kutsuvat, on yksi puiston neljästä museosta, mutta muilla, Villa Giulialla ja Galleria Nazionale d’Arte Modernalla, ei ole mitään tekemistä Scipionen kokoelman kanssa. Jos joku puhuu Roomassa ”Borghese-museosta”, hän tarkoittaa lähes aina tätä.

Mitä katsoa taideteosten edessä

Etsi Apollossa ja Dafnessa kohta Dafnen ojennetusta oikeasta kädestä, jossa marmori muuttuu lehdeksi. Muutos tapahtuu noin kahden senttimetrin matkalla. Bernini veisti sen kaksikymmentäkuusivuotiaana ja koversi poralla tilan jokaisen lehden välistä kivessä, joka haluaa haljeta. Katso Proserpinassa Pluton vasenta kättä, joka painuu Proserpinan reiteen. Marmori antaa periksi. Se on veistetty näyttämään lihalta. Katso Davidissa alahuulta. Irving Lavinin elämäkerran mukaan Bernini pureskeli työskennellessään omaa huultaan, ja veistoksen kasvot ovat jähmettyneet kesken pureskelun. Katso Caravaggion Davidissa ja Goljatissa Goljatin oikeaa silmää. Se on maalattu ikään kuin se olisi jo samentumassa, puolivälissä sen hetken, jolloin pää katkaistiin, ja sen hetken, jolloin valo sammui, välillä.

Loppukaneetti

Kokoelma toimii neljäsataa vuotta sen jälkeen, kun Scipione sen rakensi, koska hän tilasi taiteen saleja varten eikä suostunut siirtämään mitään siitä. Berninin veistokset ovat siellä, minne hän ne asetti. Caravaggiot riippuvat siellä, minne hän ne ripusti. Kaksi tuntia huvilassa, joka on suunniteltu yhden katseluun käytetyn iltapäivän ympärille, on itse tarkoitus, ei rajoitus.

Kuvien lähteet