
Lähes jokainen antiikin Rooman rakennus on raunio. Forum on kenttä täynnä katkenneita pylväitä. Caracallan kylpylät ovat katottomia muureja. Palatinuksen keisarilliset palatsit ovat ääriviivoja nurmikossa. Colosseum on kuori, josta puuttuu suurin osa marmoripinnasta. Kun kävelet antiikin kaupungin läpi, kävelet hylkytavaran keskellä.
Paitsi yhden rakennuksen kohdalla.
Pantheonilla on yhä kattonsa. Sillä on yhä pronssiovensa. Siinä on yhä se yksi valonsäde, joka suunniteltiin lankeamaan katosta keskipäivällä. Lattia, jolla kävelet, on se lattia, jonka Hadrianuksen insinöörit laskivat noin vuonna 126 jaa. Kupoli pääsi yllä on se kupoli, jonka he valoivat. Pantheonin historia on muun muassa tarina siitä, miten Campus Martiuksen pakanatemppeli onnistui selviämään yhdeksäntoista vuosisataa tulipaloista, tulvista, maanjäristyksistä, hyökkäyksistä ja paavien ryöstelystä, kun taas jokainen vastaava roomalainen monumentti louhittiin rakennuskiveksi.
Lyhyt vastaus on, että sillä oli onnea, ja sitten se sai paavin.
Ensimmäinen Pantheon ja sen ongelma
Tarina alkaa vuonna 27 eaa., kun Marcus Agrippa – Augustuksen vävy, hänen sotapäällikkönsä Actiumin taistelussa ja suurimman osan varhaisen keisarillisen Rooman julkisesta infrastruktuurista rakentaja – pystytti temppelin Campus Martiukselle. Alue oli tuolloin tulvatasanko aivan vanhojen kaupunginmuurien ulkopuolella, jonne ylimykset rakensivat puutarhojaan ja jossa sotapäälliköt viettivät voittokulkueitaan. Agrippan rakennus oli suorakaiteen muotoinen, sen edessä oli pylväikkö, ja myöhemmän kirjoittajan Cassius Dion mukaan se oli omistettu joko kaikille jumalille tai Julius-suvun omille jumalille. Nimi ”Pantheon” on kreikkaa. Se tarkoittaa suunnilleen ”kaikille jumalille”.
Kukaan elossa oleva ei ole nähnyt tuota ensimmäistä Pantheonia. Se paloi vuonna 80 jaa. valtavassa tulipalossa, joka tuhosi myös suurimman osan Campus Martiusta. Keisari Domitianus rakennutti sen uudelleen. Hänenkin versionsa paloi, kun siihen iski salama noin vuonna 110 jaa. Kun Hadrianus nousi valtaistuimelle vuonna 117, paikka oli ollut palanut arpi lähes vuosikymmenen.
Kaikki, mitä nykykävijä näkee, on Hadrianuksen jälleenrakennusta. Alkuperäisten puisten kattoristikoiden dendrokronologia ja muureihin poltetut tiilileimat ajoittavat rakentamisen noin vuosiin 114–128 jaa. Huomionarvoista, ja turisteja yhdeksäntoista vuosisataa hämmentänyttä, on se, että Hadrianus kieltäytyi laittamasta siihen omaa nimeään. Hän jätti Agrippan omistuskirjoituksen jalan korkuisin pronssikirjaimin päätykolmion alle: M·AGRIPPA·L·F·COS·TERTIVM·FECIT. Marcus Agrippa, Luciuksen poika, kolmannen kerran konsuli, teki tämän.
Se ei ollut teeskenneltyä vaatimattomuutta. Hadrianus teki samoin useissa muissa paikoissa. Käytäntönä näyttää olleen, että jos temppeli rakennettiin uudelleen samalle pohjalle, perustajan nimi säilytettiin uskonnollisen jatkuvuuden osoituksena. Se on yksi syy siihen, että lähes jokainen kävijä luulee nykyään Agrippan rakentaneen Pantheonin, ja yksi syy siihen, että vasta tiilileimoja lukeneet nykyarkeologit selvittivät, mitä todella tapahtui.
Mitä Hadrianus todella rakensi

Hadrianuksen työryhmän pystyttämä rakennus ei ollut jälleenrakennus missään tavallisessa merkityksessä. Se oli uudenlainen rakennus, joka oli naamioitu tavanomaisella pylväikköeteisellä.
Edestä, nykyiseltä Piazza della Rotondalta lähestyttäessä, Pantheon näyttää tavalliselta roomalaiselta temppeliltä. Kuusitoista graniittipylvästä, kukin lähes kaksitoista metriä korkea ja noin kuusikymmentä tonnia painava, louhittu Egyptissä ja laivattu Välimeren yli. Kolmiomainen päätykolmio. Matala portiikki. Tämä oli kansalaisuskonnon tuttua kielioppia. Agrippan alkuperäinen oli näyttänyt suunnilleen samalta.
Eteisen takana on kuitenkin jotain, jolle ei ole todellista esikuvaa: lieriömäinen rotunda, jonka päällä on 43,3 metriä leveä puolipallon muotoinen betonikupoli. Vertailun vuoksi: kesti kolmetoista vuosisataa, ennen kuin yksikään eurooppalainen rakentaja pääsi lähellekään samaa jänneväliä. Pantheonin kupoli on yhä, kaksituhatta vuotta myöhemmin, maailman suurin raudoittamaton betonikupoli. Keskellä olevaa yhdeksän metrin levyistä oculusta ei ole koskaan lasitettu. Kun sataa, sade putoaa rakennukseen. Lattia on kalteva, ja vesi valuu pois pienistä rakomaisista rei’istä, jotka näkyvät yhä marmorissa.
Kun kävelet sisään, vaikutelma ei ole lainkaan sitä, mitä eteinen lupasi. Eteinen on temppeli. Sisätila on planetaario.
Temppelistä kirkoksi
Pantheon pysyi pakanatemppelinä käytössä Länsi-Rooman romahtamiseen asti. Kun Theodosius kielsi pakanallisen palvonnan vuonna 380, rakennus suljettiin virallisesti. Hieman yli kahden vuosisadan ajan se seisoi tyhjillään. Tämä oli vaarallinen aika. Käyttämätön roomalainen rakennus oli rakennus, jonka marmorin saattoi kantaa pois, jonka pronssin saattoi sulattaa ja jonka kivilohkareet saattoi käyttää uudelleen kirkkoihin ja linnoituksiin. Suurin osa antiikin Roomasta katosi juuri näin 400- ja 700-lukujen välillä.
Pantheon pelastui vuonna 609 jaa. Bysantin keisari Fokaksen ja paavi Bonifatius IV:n välisen kaupan ansiosta. Fokas, joka yritti vahvistaa tukeaan lännessä, luovutti rakennuksen paaville. Bonifatius vihki sen samana vuonna kristilliseksi kirkoksi, joka omistettiin Santa Maria ad Martyresille – Pyhälle Marialle ja marttyyreille – kulkueen jälkeen, jossa kronikoitsija Paulus Diaconuksen mukaan Rooman katakombeista tuotiin sisään kaksikymmentäkahdeksan vankkurikuormallista marttyyrien luita ja haudattiin lattian alle.
Tämä on koko tarinan saranakohta. Sillä hetkellä, kun Pantheonista tuli Basilica di Santa Maria ad Martyres, se lakkasi olemasta purkukohde ja alkoi olla suojeltu omaisuus. Paavit pitivät sitä kunnossa. Siellä vietettiin messuja. Se selvisi lähes ehjänä niiden vuosisatojen läpi, joina Colosseumista louhittiin travertiinia palatsien rakentamiseen ja Forumia käytettiin lehmien laitumena.
Vihkimisen juhlapäivä, 1. marraskuuta, siirtyi lopulta yleiseen kristilliseen kalenteriin pyhäinpäivänä. Agrippan ”kaikkien jumalien temppelistä” kulkee suora, joskin ohut, linja nykyiseen marraskuun juhlaan kaikkien pyhien kunniaksi. Nimi säilyi. Uskonto vaihtui.
Keskiajan Pantheon
Rakennus ei välttynyt kaikilta vaurioilta.
Joskus varhaiskeskiajalla – luultavasti 600- tai 700-luvulla – eteisen päälle lisättiin kellotorni. Se pysyi siellä yhdeksänsataa vuotta. Joskus 1200-luvulla sen korvasi toinen kellotorni. Gianlorenzo Bernini lisäsi myöhemmin 1620-luvulla eteisen molemmin puolin kaksi pientä tornia, niin sanotut ”aasinkorvat”, joita vihattiin niin yleisesti, että ne lopulta purettiin vuonna 1883. 1600- ja 1700-lukujen kaiverruksissa näkyy Pantheon, jonka päätykolmion yllä Berninin tornit sojottavat kuin vuohen sarvet.
Alkuperäisen pronssin, joka aikoinaan peitti eteisen katon, riisui vuonna 1625 Barberini-sukuinen paavi Urbanus VIII, joka halusi metallin kahteen hankkeeseen: Pyhän Pietarin haudan yllä uudessa basilikassa olevaan pronssiseen baldakiiniin ja Castel Sant’Angelon linnoituksen tykkeihin. Roomassa tuolloin kiertänyt pilkkaruno on jäänyt elämään: ”Quod non fecerunt barbari, fecerunt Barberini.” Minkä barbaarit jättivät tekemättä, sen tekivät Barberinit. Roomalaiset eivät koskaan aivan antaneet hänelle anteeksi.
Pantheonin etupuolen alkuperäiset pronssiovet sen sijaan – ne ovat ne, jotka Agrippan ja Hadrianuksen insinöörit ripustivat. Samat ovet. Seitsemän metriä korkeat, umpivalua, luultavasti Euroopan vanhimmat yhä toimivat ovet. Ne kääntyvät samoilla saranoilla. Kun ne suljetaan yöksi, ne sulkeutuvat samaa Hadrianuksen rakentamaa ovenkarmia vasten.
Rafael ja renessanssin hautapaikka

Renessanssiin mennessä Pantheon oli ollut kirkkona lähes tuhat vuotta, ja siitä oli tullut arkkitehtien keskuudessa Euroopan tutkituin yksittäinen rakennus. Brunelleschi mittasi sen ennen kuin suunnitteli Firenzen tuomiokirkon kupolin. Michelangelon kerrotaan kutsuneen sitä enkelien eikä ihmisten työksi. Bramante kulki sen lattialla ennen kuin aloitti uuden Pietarinkirkon. Jokainen nuori arkkitehti Berninistä Piranesiin ja Christopher Wreniin piirsi sen. Rakennus opetti koko eurooppalaiselle arkkitehtuuriperinteelle, miten sisätilan tilavuutta ajatellaan.
Siitä tuli myös eräänlaisen hiljaisen kasautumisen kautta italialaisen taiteen Westminster Abbey.
Rafael haudattiin sinne vuonna 1520. Hän oli jättänyt ohjeet: hän halusi tulla haudatuksi rotundaan erään tietyn alttarin lähelle. Hänen ystävänsä Pietro Bembo kirjoitti latinankielisen hautakirjoituksen, joka on yhä seinällä haudan yläpuolella. Useimmin käännetty rivi kuuluu suunnilleen: ”Tässä lepää Rafael, jonka eläessä Luonto itse pelkäsi joutuvansa voitetuksi, ja kun hän kuoli, pelkäsi kuolevansa itsekin.” Rafael oli kolmekymmentäseitsemänvuotias. Kuvanveistäjä Lorenzetto veisti ystävänsä suunnitelman mukaan pienen Madonna del Sasson, joka seisoo haudan yllä olevassa syvennyksessä. On olemassa pidempi tarina siitä, miksi Rafael halusi tulla haudatuksi juuri tänne ja mitä tuo hautaus merkitsi – rakennukselle ja maalarien asemalle 1500-luvulla.
Rafaelin jälkeen haudattujen lista kasvoi kasvamistaan. Annibale Carracci, bolognalainen maalari, jonka Palazzo Farnesen freskot loivat mallin Italian barokille, haudattiin Rafaelin lähelle vuonna 1609. Kymmenkunta muuta taiteilijaa ja arkkitehtia haudattiin seinien varren kappeleihin 1600- ja 1700-lukujen aikana. Kaksi Italian kuningasta – Viktor Emanuel II ja Umberto I – sekä Italian kuningatar on haudattu sinne hautoihin, jotka ovat peräisin Risorgimenton jälkeiseltä ajalta, jolloin juuri yhdistynyt Italia käytti Pantheonia osoittaakseen suoran yhteytensä Roomaan.
Pantheon, yhä käytössä
Rakennus on yhä kirkko. Siellä vietetään messua. Sunnuntaisin ja pyhäpäivinä sisään astuessa on usein jumalanpalvelus käynnissä, ja kävijöitä pyydetään siirtymään takaosaan. Santa Maria ad Martyresin juhlaa vietetään yhä 1. marraskuuta. Helluntaina palomiehet pudottavat katolta oculuksen läpi punaisia ruusun terälehtiä. Perinne elvytettiin nykyaikana keskiaikaisten kuvausten samasta eleestä innoittamana.
Pantheon on myös, hieman itsepäisesti, yhä turistinähtävyys ilman nykyaikaista lasitusta. Kun Roomassa sataa, Pantheonin sisällä sataa. Lattiassa on tuskin havaittava kaltevuus – noin kolmekymmentä senttiä, kohti keskustaa – ja marmoriin upotettuna kaksikymmentäkaksi pientä viemäriaukkoa, jotka johtavat veden pois. Kirkkaina päivinä keskipäivällä oculuksen valokeila kulkee sisätilan poikki ennustettavaa kaarta pitkin ja osuu kevätpäiväntasauksen aikaan sisäänkäynnin oven yläreunaan noin neljäkymmentä minuuttia tasatunnin jälkeen. Arkkitehtuurihistorioitsija Robert Hannah ja muut ovat tuoreessa tutkimuksessa esittäneet vakuuttavasti, että rakennus suunniteltiin eräänlaiseksi kalenteriksi, aurinkomeridiaaniksi, joka merkitsi tiettyjä keisarillisia vuosipäiviä valokeilan asennon avulla.
Paikkoja, joissa voi laskea kätensä seinälle, joka on pysynyt pystyssä yhtäjaksoisesti, ilman jälleenrakennusta ja ilman rappiota, yhdeksäntoista vuosisataa, ei ole monta. Chiaro huomaa lattian kaltevuuden, kun kävelet kohti rotundan keskustaa, ja kertoo, mitä varten tuo kolmenkymmenen sentin kallistus on, samalla kun tunnet sen jalkojesi alla.
Mitä katsoa
Kolme asiaa, jotka ansaitsevat huomiosi kupolin lisäksi.
Ensimmäinen on pronssiovet. Seiso sivussa ja katso saranatappeja. Ne ovat yhtä vanhoja kuin rakennus. Ovi on niin hyvin tasapainotettu, että yksi ihminen pystyy kääntämään sen, vaikka se painaa noin kahdeksan tonnia.
Toinen on lattia. Alkuperäinen marmori on yhä paikallaan monissa laatoissa. Etsi punaisesta porfyyristä ja keltaisesta giallo anticosta tehtyjä ruusukkeita. Ne ovat antiikin maailman kaksi kovinta ja arvokkainta marmoria. Hadrianus toi niitä Egyptistä ja Numidiasta valtavin kustannuksin. Kuvio on ympyröiden ja neliöiden sekoitus, joka leikittelee hyvin tarkoituksellisesti kupolin ympyrällä ja portiikin pohjakaavan neliöllä.
Kolmas on itse oculus. Kävele sen alle, katso ylös ja pidä katseesi siinä. Sateella vesi putoaa rotundaan hopeisena pylväänä. Kirkkaalla auringonpaisteella valokeila osuu seinään niin voimakkaasti, että kasetit luovat varjoja. Aukon muoto ei ole muuttunut vuodesta 126 jaa. Taivas, jonka näet sen läpi, on sama taivas, joka katseli, kun Hadrianuksen arkkitehti viimeisteli kupolin.
Jokainen vastaava roomalainen rakennus on raunio. Tämä on yhä käytössä.