
Kävele Pantheoniin, käänny vasemmalle, ja noin kahden kappelin päässä rotundan kaarta pitkin löydät rautaristikon takaa seinään upotetun korunttoman kivisarkofagin. Sen yläpuolella pienessä syvennyksessä seisoo Madonna, jonka on veistänyt vainajan ystävä. Syvennyksen yläpuolelle seinään on hakattu yksi latinankielinen säe.
Tämä on Rafaelin hauta. Hän oli 37-vuotias, kun hänet haudattiin tänne 7. huhtikuuta 1520. Rafaelin kuuluisat teokset, Vatikaanin freskot, alttaritaulut ja paavien ja pankkiirien muotokuvat, olivat siihen mennessä tehneet hänestä Euroopan ihailluimman maalarin. Hän oli testamentissaan pyytänyt tulla haudatuksi Pantheoniin, basilikaksi muutettuun pakanatemppeliin, itse valitsemaansa paikkaan. Rooma suostui pyyntöön lähes heti.
Se oli poikkeuksellista. Maalareita ei vuonna 1520 haudattu keisarien ja pyhimysten seuraan. Useimmat heistä saivat tavallisen seurakuntahaudan. Pantheon oli Italian valtion osoite jo ennen kuin Italian valtiota oli olemassa. Sinne nukkumaan päästäkseen piti olla kuningas, paavi tai apostoli. Rafael pääsi sisään sen vuoksi, mitä hän oli tehnyt. Todellinen kysymys haudasta kuuluu siis: mitä hän maalasi ansaitakseen paikkansa?
Tämä kirjoitus vastaa siihen. Jokainen alla käsitelty maalaus on askel siinä argumentissa, joka päättyi vuonna 1520 sarkofagiin oculuksen alla.
Miten Pantheonista tuli kristillinen kirkko
Ensin vähän taustaa. Pantheon oli Rafaelin aikaan ollut kristillinen kirkko jo noin yhdeksänsataa vuotta. Agrippan alkuperäinen temppeli vuodelta 27 eaa. oli rakennettu uudelleen Hadrianuksen aikana noin vuonna 126 jaa., ja paavi Bonifatius IV vihki sen vuonna 609 jaa. Santa Maria ad Martyres -basilikaksi. Siksi siinä oli vielä katto vuonna 1520, kun puolet antiikin Roomasta makasi raunioina. Meillä on pidempi kirjoitus siitä, miten Pantheon säilyi ehjänä Agrippan ajoista renessanssiin; lyhyesti sanottuna kirkoksi muuttuminen pelasti sen.
1500-luvun alussa se oli myös eräänlainen firenzeläis-roomalainen taiteilijoiden klubitalo. Kuvanveistäjä Giovanni da Udinella ja maalari Baldassare Peruzzilla oli molemmilla siteitä rakennukseen. Samoin arkkitehti Bramantella, Rafaelin kaupunkilaisella Urbinosta, joka luultavasti esitteli hänelle ajatuksen, että rotunda ei ollut pelkkä kirkko vaan myös uskottava paikka, johon maalari voisi haluta tulla haudatuksi. Pantheoniin renessanssi oli mennyt tutkimaan, miten antiikin ihmiset tekivät arkkitehtuuria. Sinne haudatuksi tulemisen valitseminen oli muun muassa kannanotto siihen, mihin perinteeseen katsoi kuuluvansa.
Ateenan koulu: kuva, joka teki hänet tunnetuksi

Vuonna 1508 Rafael oli 25-vuotias, eikä juuri kukaan Roomassa tuntenut hänen nimeään. Julius II palkkasi maalareita koristamaan uusia huoneistojaan Vatikaanissa. Bramante puhui nuoren urbinolaisen maalarin puolesta. Julius antoi Rafaelille koetehtäväksi yhden huoneen, Stanza della Segnaturan.
Huoneen itäseinän fresko on Ateenan koulu. Laskutavasta riippuen se on joko Rafaelin kuuluisin teos tai jakaa sen paikan Sikstuksen madonnan kanssa. Platon ja Aristoteles seisovat valtavan kasettikattoisen tynnyriholvin keskellä noin viidenkymmenen filosofin, matemaatikon ja tähtitieteilijän ympäröimänä. Platon osoittaa ylös. Aristoteles viittoo eteenpäin. Sommitelma on niin järjestelty, että se näyttää spontaanilta. Se ei ollut spontaani.
Rafael työsti huonetta noin kolme vuotta, vuosina 1509–1511. Kun Julius näki valmiin freskon, hän oli nähnyt tarpeeksi. Hän erotti kaikki muut paavin huoneistoihin palkkaamansa maalarit ja antoi koko kerroksen Rafaelille yksin. Meillä on pidempi luenta Ateenan koulun hahmoista, mukaan lukien omakuva, jonka Rafael sijoitti väkijoukon oikeaan laitaan mustassa baskerissa katsomaan suoraan katsojaa. Tässä merkitystä on vaikutuksella. Tuo yksi seinä muutti ehdot, joilla kunnianhimoinen maalari saattoi toimia Roomassa.
Ennen Stanza della Segnaturaa Rafael oli lupaava maakuntalainen. Sen jälkeen hän oli kaupungin halutuin maalari. Jokainen merkittävä tilaustyö Roomassa kulki hänen työpajansa kautta seuraavan vuosikymmenen ajan. Hauta Pantheonissa alkaa tästä huoneesta, tältä seinältä.
Kirkastuminen: keskeneräinen viimeinen teos

Rafaelin viimeinen maalaus oli Kirkastuminen. Kardinaali Giulio de’ Medici, tuleva paavi Klemens VII, oli tilannut sen vuonna 1516 alttaritauluksi Narbonnen katedraaliin Ranskaan. Rafael työsti sitä neljä vuotta. Kuvassa on kaksi tasoa: yläosassa Kristus kohoaa valossa Taaborinvuorella, ja hänen alapuolellaan kaoottinen väkijoukko yrittää parantaa riivattua poikaa apostolien väitellessä. Se on Rafaelinkin mittapuulla radikaali sommitelma. Apostolit viittovat ylöspäin kohti jotain, mitä he eivät näe. Pojan silmät kääntyvät nurin. Alaosan pimeys painaa yläosan valoa vasten.
Rafael maalasi vielä alempia hahmoja, kun hän kuoli. Tavallisen kertomuksen mukaan hän sai kuumeen yön jälkeen, jota Vasari hienotunteisesti kutsuu liialliseksi toiminnaksi, lyyhistyi ja oli kuollut viidessätoista päivässä. Hän oli 37-vuotias. Hänen työpajansa viimeisteli Kirkastumisen hänen johtavan oppilaansa Giulio Romanon valvonnassa. Kun se pantiin esille, yleisö haukkoi henkeään.
Tämä on se osa, joka liittyy suoraan hautaan: kun Rafaelin hautajaissaatto kulki hänen ateljeestaan Via dei Coronarilta Pantheoniin, hänen apulaisensa kantoivat Kirkastumista saattueen kärjessä. Maalaus nojasi Pantheonin seinää vasten hautajaismessun ajan. Sitten se vietiin San Pietro in Montorioon Gianicolo-kukkulalle ja lopulta Vatikaanin Pinacotecaan, jossa se on nykyään. Aikalaiset kuvailivat näkyä: maalarin viimeiset kasvot lattialla samassa huoneessa hänen viimeisen maalauksensa kanssa, joka oli nostettu pystyyn ja oli vielä kuivumassa. Tuon näkymän vuoksi Kirkastuminen ei ole vain yleisesti yksi Rafaelin kuuluisista teoksista; se on juuri se kuva, joka seurasi häntä hautaan.
Sikstuksen madonna ja maalari hovin suosikkina

Rafaelin työskennellessä Vatikaanin huoneissa Julius II tilasi häneltä myös alttaritaulun uuteen San Sisto -kirkkoon Piacenzaan, pieneen kaupunkiin Emiliassa. Tilaus juhlisti Kirkkovaltion voittoa ranskalaisista Ravennassa vuonna 1512. Syntynyt kangas, Sikstuksen madonna, on englanninkielisessä maailmassa kuuluisin kahdesta pitkästyneestä enkelilapsesta, jotka nojaavat kyynärpäillään kehykseen alareunassa ja joita on jäljennetty loputtomasti postikortteihin ja julisteisiin. Saksalaisissa museoissa sitä kohdellaan kunnioituksella, joka muistuttaa enemmän uskonnollisille ikoneille kuin maalauksille osoitettua. Se on omassa salissaan Dresdenin Gemäldegalerie Alte Meisterissä. Dostojevski tuli tuijottamaan sitä. Niin tuli myös Goethe.
Maalaus on argumentti painosta. Neitsyt seisoo pilvillä, ei maassa. Pyhä Sikstus polvistuu hänen eteensä paavin tiaransa sivuun laskettuna. Pyhä Barbara katsoo alas kohti enkelilapsia. Heidän yläpuolellaan tausta ei ole taivasta vaan kymmeniä tuskin näkyviä enkelinkasvoja, eräänlainen katsovien kasvojen tapetti. Rafaelin sommitelmassa kokonaisuutta pitävät koossa lävistäjät: Neitsyen katse kulkee yhtä linjaa alas, Sikstuksen ojennettu käsi toista pitkin, ja kaksi hahmoa toimivat painoina Madonnan massan kummallakin puolella.
Se oli aikanaan myös valtava poliittinen ja kaupallinen menestys. Rafaelista oli noin vuoteen 1513 mennessä tullut maalari, jonka palkkasi, jos halusi laadun lisäksi mainetta. Hän johti noin viidenkymmenen apulaisen työpajaa. Hänet nimitettiin Pietarinkirkon arkkitehdiksi Bramanten kuoleman jälkeen. Hän oli paavin antiikkikomissaari, jonka tehtävänä oli kartoittaa jokainen jäljellä oleva antiikin Rooman kappale ennen kuin se ryöstettäisiin rakennusmateriaaliksi. Hän oli meidän termein toimitusjohtaja, joka sattui myös olemaan Euroopan paras maalari. Hauta Pantheonissa heijastaa tätä kaksoisroolia. Hänet haudattiin paitsi taiteilijana myös kirkon virkamiehenä.
Miksi Pantheon
Rafael olisi voitu haudata mihin tahansa lukuisista Rooman kirkoista. Hänen asemassaan olleet 1500-luvun maalarit haudattiin usein Santa Maria del Popoloon, San Luigi dei Francesiin tai firenzeläisten San Lorenzo in Damasoon. Mikä tahansa niistä olisi ollut täysin kunniallinen osoite.
Pantheon oli eri asia. Se ei ollut seurakuntakirkko eikä tilaajan kirkko. Vuonna 1520 sitä pidettiin antiikin maailman hienoimpana säilyneenä rakennuksena. Bramante oli mitannut sitä kaksikymmentä vuotta. Rafael oli tehnyt samoin: hänen Leo X:lle osoittamansa antiikin Rooman kartoitus alkaa pitkällä, teknisellä rotundan arvioinnilla. Sinne haudatuksi tuleminen oli täsmällinen väite omasta työstä. Se oli väite, että modernin maalarin saavutus kesti vertailun keisarikunnan rakentajiin.
Siksi valinnalla on merkitystä. Rafael pyysi päästä siihen yhteen rakennukseen, jota 1500-luvun Rooma käytti klassisen täydellisyyden lyhenteenä. Chiaro huomaa tämän, kun kävelet syvennykseen: näkölinja haudalta kulkee ylös rotundan kaarta pitkin, kasettien poikki ja ulos oculuksesta, ja ääniopas piirtää tuon kaaren sinulle, kun seisot siinä, niin että geometria, jonka vuoksi hän valitsi juuri tämän paikan, hahmottuu ennen kuin luet hautakirjoituksen.
Pietro Bembon hautakirjoitus
Syvennyksen yläpuolelle seinään on hakattu latinankielinen säepari, jonka kirjoitti humanisti Pietro Bembo, Rafaelin läheinen ystävä ja tuleva kardinaali.
ILLE HIC EST RAPHAEL, TIMUIT QUO SOSPITE VINCI RERUM MAGNA PARENS ET MORIENTE MORI
Se käännetään yleensä vapaasti suunnilleen näin: Tässä lepää se Rafael, jonka eläessä luonto itse pelkäsi joutuvansa voitetuksi ja jonka kuollessa se pelkäsi kuolevansa hänen kanssaan.
Se on mahtipontinen säe. Se on sellainen, jonka humanisti kirjoittaa ylistääkseen toista humanistia. Se on myös teologinen argumentti. Rafael oli tämän tulkinnan mukaan tehnyt niin vakuuttavia kuvia, että itse luonto oli hätääntynyt kilpailusta. Kardinaalilta se ei ole pieni kohteliaisuus. Se on väite, että maalari oli kuuluisilla teoksillaan tehnyt jotain, mikä kilpaili Jumalan ensimmäisen luomistyön kanssa.
Juuri tätä väitettä Pantheoniin hautaamisen oli määrä tukea. Että maalari, joka syntyi vuonna 1483 pienessä hovikaupungissa Adrianmeren lähellä, oli tehnyt kuvia, jotka kuuluivat samaan keskusteluun kuin rakennus, jonka Hadrianus pystytti vuonna 126 jaa.
Mitä etsiä haudalla
Kolme yksityiskohtaa.
Ensinnäkin itse sarkofagi on koruton. Ei hautapatsasta, ei muotokuvaa, ei koristeita. Rafael oli nähnyt liikaa koristeellisia renessanssihautoja Firenzessä ja Roomassa halutakseen sellaisen. Koruttomuus on tarkoituksellista.
Toiseksi haudan yläpuolella syvennyksessä oleva Madonna del Sasso on Lorenzetton, kuvanveistäjän, joka oli Rafaelin ystävä ja työtoveri, tekemä. Se veistettiin Rafaelin oman suunnitelman mukaan. Neitsyt nojaa hieman eteenpäin kuin haudan ylle, jota hän nyt vartioi ikuisesti.
Kolmanneksi hautakirjoitus on antiikin Rooman mitassa. Bembo kirjoitti sen elegiseksi distikhoniksi, mitaksi, jota roomalaiset runoilijat käyttivät hautakirjoituksissa, eikä kristilliseksi rukoukseksi. Se oli pieni, harkittu valinta. Se sijoittaa koko hautakirjoituksen klassisen ylistysrunouden eikä surun rekisteriin. Rafael ei toisin sanoen saanut kristillistä hautasäettä. Hän sai antiikin roomalaisen.
Hän on siellä yhä, viisi vuosisataa myöhemmin. Oculuksen valo ulottuu haudalle tietyissä kulmissa, tiettyinä vuodenaikoina. Jokainen turistisukupolvi muodostaa ristikon eteen hiljaisen joukon ja lukee Bembon säkeen. Maalari, joka halusi tulla haudatuksi antiikin ihmisten seuraan, onnistui jäämään heidän luokseen.