Siirry sisältöön

Berninin kaksikymmentäneljävuotiaana viimeistelemässä Apollonissa ja Dafnessa on lehtiä, jotka voi kuulla

Julkaistu: • Lukuaika 8 min

Gian Lorenzo Berninin Apollon ja Dafne, marmoriveistos Galleria Borghesessa Roomassa: Dafne muuttuu laakeripuuksi sillä hetkellä, kun Apollon tavoittaa hänet

Apollon ja Dafne, jonka Bernini veisti kardinaali Scipione Borghesele, on syy siihen, että ihmiset hiljenevät Galleria Borghesen kolmannessa salissa. Kävele sen taakse. Useimmat eivät kävele. Useimmat pysähtyvät eteen, missä tarina on luettavissa. Apollon kurottaa. Dafne kirkuu. Hänen sormensa ovat jo muuttuneet oksiksi. Mutta takana opit jotain. Siellä, Dafnen ojennetun vasemman käden korkeudella, näet lehdet. Ne ovat alle kaksi millimetriä paksuja. Jotkin ovat niin ohuita, että valo kulkee reunojen läpi ja värjää ne laimean teen värisiksi. Eräs veistosta vuonna 2002 restauroinut kertoi toimittajalle, että jos niitä näpäyttää hyvin kevyesti kynnellä, ne soivat. Ei tömähdystä. Kirkas, lyhyt sävel. Kuin lasista.

Teoksen viimeisteli vuonna 1625 mies, joka oli kaksikymmentäneljävuotias.

Miksi Berninin Apollon ja Dafne yhä hiljentää salin

Jokaisessa Galleria Borghesen salissa on päänähtävyys. Tässä salissa on marmorinpala, jonka et usko voivan olla marmoria. Siinä on koko vaikutus. Carraran lohkare, josta Gian Lorenzo Bernini aloitti, oli noin kolme metriä korkea ja painoi noin neljä tonnia. Siitä hän teki kahden juoksevan hahmon sommitelman, jossa on ojennettu vasen käsi, ojennettu oikea käsi, kiertyvä vartalo, takaa-ajava alaston mies, lehtiä, perässä laahaava juuri, ja kaikki tämä on tasapainotettu yhden pienen kalliolaikun ja yhden veistetyn puunrungon varaan. Rakenteellisesti sen olisi pitänyt kaatua. Pelkkien lehtien olisi pitänyt katketa veistettäessä. Ne eivät katkenneet. Eivätkä ne ole katkenneet neljäänsataan vuoteen.

Useimmat kuvanveistäjät, jotka työstävät näin ohutta kiveä, pujottavat teoksen läpi metallisen tukirangan ja piilottavat sen. Bernini ei tehnyt niin. Se, mitä katsot, on raudoittamatonta marmoria venytettynä sen rajoille, mihin marmori pystyy. Dafnen käden lehdet ovat länsimaisen kuvanveiston ohuinta veistettyä kiveä, joka ei ole katkennut. Siksi tämä sali on yleensä hiljainen. Ihmiset näkevät sen ja unohtavat, mitä olivat aikeissa sanoa.

Tilaus ja kardinaali, joka halusi verta

Tilaus tuli kardinaali Scipione Borghesele. Hän oli jo palkannut nuoren kuvanveistäjän palvelukseensa. Bernini oli viimeistellyt hänelle Proserpinan ryöstön vuonna 1622, ja Scipione halusi toisen. Aihe oli luultavasti hänen isänsä idea: Ovidiuksen Muodonmuutoksia, ensimmäinen kirja. Apollon, joka on huumaantunut omasta taidostaan surmattuaan Python-käärmeen, pilkkaa Amoria siitä, että tämä leikkii jousella. Amor ampuu häntä kultaisella nuolella, joka saa hänet rakastumaan Dafneen, ja Dafnea lyijynuolella, joka saa tämän vihaamaan häntä. Apollon ajaa takaa. Dafne rukoilee isäänsä, jokijumala Peneiosta. Peneios muuttaa hänet laakeripuuksi juuri, kun Apollonin käsi tavoittaa hänen lanteensa.

Takaa-ajon viimeinen puolisekunti on se, mikä veistettiin. Apollonin vasen käsi on juuri koskettanut Dafnen vyötäröä. Hänen sormensa painuvat Dafnen lihaan. Hänen sormenpäidensä alla iho väreilee ja rypistyy, koska se on jo muuttumassa kaarnaksi. Jos katsot täsmälleen kosketuskohtaa ja seuraat sitten Dafnen vartaloa ylöspäin, voit katsoa muodonmuutoksen tapahtuvan reaaliajassa: reisi on vielä ihoa, vyötärö on karheaksi muuttuvaa ihoa, kylkiluut ovat puoliksi kaarnaa, olkapää halkeaa oksiksi ja hiukset ovat lehtiä. Hänen suunsa on yhä auki kirkaisusta. Hänen varpaansa ovat juurtuneet. Hänen nilkkojensa välistä on kasvanut hoikka runko, joka on niellyt toisen jalan.

Kaikki tämä on veistetty. Sana ”veistetty” kätkee paljon. Neljäsataa tuntia, viisisataa, kukaan ei tiedä tarkalleen, nuori mies seisomassa työpajassa talttojen ja jousiporan kanssa työstämässä yhtä lohkaretta takaperin ulos itsestään, poistamassa kaiken, mikä ei ollut veistosta. Ja hän signeerasi valmiin teoksen jalustaan.

Näkölinjat on kalibroitu kuin arkkitehtuuri

Tässä on asia, jota lähes yksikään opas ei mainitse. Teos on suunniteltu kierrettäväksi, ja Bernini kalibroi näkölinjat lähes arkkitehtonisella tarkkuudella. Seiso siinä, missä kävijät yleensä seisovat, edessä, ja se on kertomus: takaa-ajo ja pelastus. Kävele sen ympäri myötäpäivään, ja tarinan merkitys muuttuu joka neljänneskierroksella. Vasemmalta näet vain takaa-ajavan Apollonin viitta liehuen. Muodonmuutos on piilossa. Takaa näet vain muuttuvan Dafnen, jonka selkää pitkin kaarna leviää, ja Apollonin kasvot ovat painuneet varjoon. Oikealta näet Apollonin tajuavan, mitä tapahtuu. Hänen ilmeensä muuttuu. Hänen kätensä koskettaa yhä Dafnea, mutta hän on jo alkamassa vetäytyä.

Berninin Apollon ja Dafne Galleria Borghesessa: Carraran marmorista veistetyt laakerinlehdet

Alkuperäisessä sijoituksessa Scipionen huvilassa teos oli seinää vasten, joten kardinaalin vieraat näkivät sen edestä klassisena kohtauksena. Bernini rakensi sommitelman niin, että edestä katsottuna se oli kunniallinen. Muut kolme näkymää olivat niitä ihmisiä varten, joihin Scipione halusi tehdä vaikutuksen: kardinaaleja, vierailevia lähettiläitä, paavin veljenpoikia ja serkkuja, ihmisiä, jotka kävelisivät sen ympäri ja tajuaisivat, että se, mitä he katsoivat, ei enää ollut myytti vaan fyysinen muodonmuutos, joka jatkui heidän liikkuessaan. Veistos sijoitettiin 1780-luvulla uudelleen niin, että sen voi nähdä joka puolelta, ja niin se on nykyään kolmannessa salissa. Se oli oikea päätös. Teoksen tuntee aukeavan, kun kierrät sen.

Apollonin viitta ja juoksevan hahmon ongelma

Teoksen toinen hiljainen ihme on Apollonin viitta. Juoksevat hahmot ovat klassinen aihe, mutta juoksevilla hahmoilla on draperiaongelma. Marmori on kiveä. Kivi ei liehu. Jokainen antiikin kuvanveistäjä ratkaisi tämän saamalla draperian takertumaan vartaloon tai laskeutumaan raskaasti maahan. Bernini ratkaisi sen saamalla Apollonin viitan lentämään hänen takanaan kiinnitettynä jalustaan yhdellä ohuella kivihuulella.

Katso sitä. Viitta on veistetty kiemuraksi, jähmettyneeksi aalloksi, ja se leijuu ilmassa hänen vasemman olkapäänsä takana. Näkyvää tukea ei ole. Fysiikka on väärin. Tuijotat sitä etkä näe, miksi se ei putoa. Todellinen tuki on hoikka marmorisilta, joka kulkee viitan takaosasta Apollonin pohkeeseen. Edestä se on lähes näkymätön. Se kantaa kuorman. Muutama millimetri kiveä pitää ylhäällä kilon marmoridraperiaa juoksun kulmassa. Neljäsataa vuotta eikä ainuttakaan halkeamaa.

Laakeri, paavi ja sensori

Scipione Borghese oli kardinaali. Hänen setänsä, paavi Paavali V, oli kuollut vuonna 1621, ja uusi paavi Urbanus VIII, joka rakasti Berniniä, seurasi, miten Scipione asetti esille pyhää ja maallista taidetta. Luonnollisen kokoinen alaston Apollon jahtaamassa alastonta Dafnea kardinaalin huvilassa oli 1620-luvulla lähellä rajaa. Toinen kardinaali, Maffeo Barberini, myöhemmin itse Urbanus VIII, kirjoitti jalustaan latinankielisen distikon tehdäkseen siitä harmittoman. Suunnilleen: ”Joka jahtaa pakenevaa nautintoa, saa lopulta kourallisen lehtiä ja karvaita marjoja.” Se oli pakanallisen kohtauksen moraalinen tulkinta, liitetty teokseen, jotta veistos saattoi elää kristillisessä taloudessa.

Distikon on kaiverrettu marmoriveistoksen jalustaan. Sen voi yhä lukea. Se on Barberinin tapa antaa kardinaalille suojaa. Varoitus on päinvastainen sille, mistä teoksessa todella on kyse. Veistos kertoo halusta puolisekuntia ennen kuin se epäonnistuu, ja sen veisti mies, joka oli tarpeeksi nuori tietääkseen, miltä se tuntuu, ja tarpeeksi taitava tehdäkseen epäonnistumisesta kauniin.

Mitä katsoa sen edessä

Kolme asiaa, tässä järjestyksessä.

Seiso ensin Apollonin edessä. Etsi hänen sormensa Dafnen vyötäröltä. Katso, miten Dafnen liha painuu kuopalle siinä, missä hänen sormenpäänsä painavat. Se on marmoria, joka esittää ihoa. Bernini teki tämän kiillottamalla kosketuskohtia hohkakivellä ja sitten oljilla päiväkausia. Apollonin ja Dafnen marmori on fyysisesti samaa kiveä kuin muutamaa senttiä ylempänä oleva kaarna, mutta se näyttää pehmeältä.

Kävele toiseksi vasemmalle. Pysähdy Dafnen ojennetun käden taakse. Mene lähelle. Katso lehtiä. Laske, kuinka monta niitä on. Jokainen on veistetty erikseen. Jokaisella on varsi. Joissakin on suonet. Yksikään ei ole katki.

Berninin Apollon ja Dafne Galleria Borghesessa Roomassa, marmoriveistos, joka esittää Dafnen muodonmuutoksen hetkeä

Astu kolmanneksi taaksepäin ja katso, kun joku muu kävelee veistoksen ympäri. Katso hänen kasvojaan. Hän pysähtyy, kun näkee Dafnen muuttuvan. Kaikki pysähtyvät. Tuo tauko on koko pointti. Teos rakennettiin pysäyttämään ihmiset samalla hetkellä, jolla se pysäytti Scipionen illallisvieraat vuonna 1625. Chiaro käyttää tuon tauon: Ovidiuksen säkeet soivat korvassasi samasta kulmasta, josta vuoden 1625 vieras olisi kuullut Maffeo Barberinin latinankielisen distikon.

Apollon ja Dafne 1622 ja todellinen aikajana

Monessa paikassa luet, että Apollon ja Dafne -veistos tehtiin vuonna 1622. Ei tehty. Tilaus allekirjoitettiin elokuussa 1622. Bernini työsti sitä muiden töiden lomassa, muun muassa Daavidinsa ja Proserpinan ryöstön viimeistelyn ohessa, seuraavat kolme vuotta. Lopullinen luovutus Scipionelle tapahtui syksyllä 1625. Hän oli kaksikymmentäneljävuotias laskiessaan viimeisen talttansa.

Tuo tosiasia kantaa kuormaa. Dafnen käden lehdet, viitan silta, Apollonin ilme sillä hetkellä, kun hän tajuaa hävinneensä, kaarna, joka hiipii Dafnen kylkiluita ylös. Kaksikymmentäneljävuotias veisti kaiken tuon. Ajattele jokaista tuntemaasi kaksikymmentäneljävuotiasta. Bernini oli siinä iässä jo tehnyt tämän.

Lehdet ja miten ne säilyivät

Lehdet ovat kysymys, jonka kaikki kysyvät ja johon kukaan ei vastaa täysin. Tekniikka, sikäli kuin sen voi rekonstruoida, oli jousipora ja sarja yhä hienompia talttoja. Jousipora on pronssikautinen työkalu. Sitä vedetään jousella edestakaisin, ja se pyörittää pientä terää, joka hioo kiveä hallitussa kulmassa. Bernini käytti jousiporaa lehtiryppäiden välisten tilojen kovertamiseen ja sitten yhä hienompia talttoja lehtien ohentamiseen läpikuultaviksi. Viimeinen vaihe oli hiova kiillotus hohkakivellä ja nahalla. Yksikin väärä napautus tuossa paksuudessa, ja lehti katkeaa. Aloitat alusta uudella lehdellä. Korjausta ei ole. Ohuus on muistiinpano siitä, mikä ei epäonnistunut.

Restaurointiryhmä kävi teoksen läpi vuosina 1999–2002 ja dokumentoi jokaisen Berninin Dafnen lehtiryppään mikroskoopilla. Muutamassa on hiushalkeamia. Yhtäkään ei tarvinnut vaihtaa. Itse marmori on Toscanan Carraran louhoksilta, samoilta, joita Michelangelo käytti, ja se valittiin niin hienon kiderakenteen vuoksi, ettei se murru ennustettavia syylinjoja pitkin. Kivi tekee yhteistyötä. Mutta vain siksi, että Bernini luki sen oikein.

Muodonmuutos Apollonin kasvoilla

Myös Apollon muuttuu. Ei fyysisesti vaan tunteiden tasolla. Jos tutkit hänen kasvojaan tarkasti, näet, että hänen suunsa on kiinni ja hänen katseensa seuraa omaa käsivartta alas kohti kohtaa, jossa hänen kätensä koskettaa Dafnea. Hän katsoo hetken tapahtuvan. Hänen otsansa ei ole voitonriemuinen. Se on alkamassa rypistyä. Bernini tavoitti hänet puolisekunnissa sen välillä, kun hän saa Dafnen kiinni ja kun hän tajuaa, ettei saanutkaan. Hän sai kiinni puun. Siitä tulkinnasta teos palkitsee. Takaa-ajosta on tullut menetys, eivätkä metsästäjän kasvot ole vielä ehtineet ymmärtää sitä.

Sen kaksikymmentäneljävuotias näki tarinassa. Ei takaa-ajoa. Sen jälkeisen hetken.

Loppukaneetti

Lehtiä, jotka soivat kuin lasi. Viitta, jota pitää ylhäällä kivisiru. Kaksikymmentäneljävuotias, joka keksi, miten saada marmori unohtamaan olevansa marmoria. Vain täysi kierros teoksen ympäri tekee sille oikeutta.

Kuvien lähteet