
Keväällä 1884 kaksikymmentäneljävuotias pariisilainen Georges Seurat alkoi kantaa laatikollista pieniä puulevyjä Seinen yli saarelle, joka oli aivan kaupungin muurien ulkopuolella. Saaren nimi oli La Grande Jatte. Sunnuntaisin se täyttyi konttoristeista, myyjättäristä, sotilaista, veneilijöistä, imettäjistä, perheistä ja, niin sanottiin, naisista, jotka eivät olleet siellä maiseman takia. Seurat istui nurmella ja maalasi heitä postikortin kokoisille levyille. Sitten hän vietti kaksi vuotta ateljeessa muuttaen ne kolme metriä leveäksi kankaaksi.
Tuloksena on Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jatten saarella, eikä siinä juuri kukaan tee mitään. Mies loikoilee piippu suussa. Nainen pitelee onkivapaa veden yllä. Toinen nainen seisoo profiilissa apina hihnassa. Pieni valkoiseen pukeutunut tyttö kävelee sinua kohti. Kaikki muut ovat jähmettyneet paikoilleen, kuin koko saarta olisi käsketty pysymään liikkumatta valokuvaa varten, jonka kehittäminen kesti kaksi vuotta. Maalaus on nykyään Art Institute of Chicagossa, ja kun hahmoja alkaa numeroida, liikkumattomuus alkaa näyttää vähemmän piknikiltä ja enemmän arvoitukselta.
Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jatten saarella yhdellä silmäyksellä

Seurat ei antanut kenellekään näistä ihmisistä nimeä, joten avain nimeää heidät sen mukaan, mitä he tekevät. Numerot vastaavat yllä olevaa kuvaa.
| # | Hahmo | Mistä löydät |
|---|---|---|
| 1 | Nainen ja apina | Aivan oikealla, profiilissa, valtava turnyyri, tumma päivänvarjo |
| 2 | Hänen seuralaisensa | Hänen takanaan, silinterihattu päässä, sikari kädessä |
| 3 | Apina | Naisen jaloissa, hihnassa |
| 4 | Mopsi | Oikealla alhaalla, loikkaamassa mustaa koiraa kohti |
| 5 | Musta koira | Alhaalla keskellä, kuono nurmessa |
| 6 | Veneilijä | Vasemmalla alhaalla, rennosti pitkällään, hihaton paita, piippu |
| 7 | Silinterihattuinen herrasmies | Veneilijän takana, istuu, kävelykeppi kädessä |
| 8 | Käsitöitä tekevä nainen | Hänen vieressään, pää painuksissa, viuhka ja kirja nurmella |
| 9 | Kalastava nainen | Vasemmalla, veden rajassa, vapa ojennettuna joen ylle |
| 10 | Imettäjä | Keskeltä vasemmalle, selin sinuun, punaiset nauhat selässä |
| 11 | Vanha nainen | Imettäjän vieressä, oranssin päivänvarjon alla |
| 12 | Trumpetisti | Vasemmalla ylhäällä, soitin kohotettuna jokea kohti |
| 13 | Kaksi sotilasta | Trumpetistin vieressä, asennossa |
| 14 | Valkopukuinen tyttö | Keskellä, kävelee sinua kohti |
| 15 | Hänen äitinsä | Hänen vieressään, vaaleanpunaisessa ja punaisessa, oranssi päivänvarjo |
| 16 | Nainen sinisen päivänvarjon alla | Keskeltä oikealle, istuu nurmella |
| 17 | Tyttö ja kukkakimppu | Hänen vieressään, pää painuneena muutaman kukan ylle |
| 18 | Juokseva tyttö | Keskitasossa, oikealla, oranssissa |
| 19 | Pariskunta ja vauva | Kaukana keskitasossa, oikealla, mies pitelee lasta |
| 20 | Soutujoukkue | Joella, vasemmalla ylhäällä |
Varjossa ja vastarannalla on kymmeniä muitakin hahmoja. Nämä kaksikymmentä ovat ne, joiden ympärille Seurat rakensi maalauksen.
Nainen ja apina sekä mies ja sikari
Aloita oikealta. Maalauksen pisin hahmo on täydellisessä profiilissa oleva nainen, numero 1, jolla on yllään vartalonmyötäinen musta jakku ja niin liioiteltu turnyyri, että se näyttää arkkitehtuurilta. Toisessa kädessä tumma päivänvarjo. Toisessa hihna. Hihnan päässä on apina.
Apinan, numeron 3, kanssa Seurat joutui näkemään vaivaa. New Yorkin Metropolitan Museum of Artissa nykyään olevassa suuressa luonnoksessa naisen jaloissa oleva eläin on epämääräisempi oranssi hahmo, jolla on kiertyvä häntä. Valmiissa maalauksessa se on erehtymättä apina, ja vuoden 1886 pariisilaisilla oli varmasti siitä mielipiteensä.

Apinat olivat eurooppalaisessa maalaustaiteessa vuosisatojen ajan merkinneet himoa ja turhamaisuutta. Ja 1880-luvun slangissa elätettyä naista saatettiin kutsua nimellä singesse, naarasapina. Siksi monet historioitsijat, myös Cambridgen Fitzwilliam Museumin kuraattorit, ovat esittäneet, että nainen on prostituoitu tai rakastajatar, käsikynkkää miehen kanssa, joka maksaa hänestä. Hänen seuralaisensa, numero 2, seisoo puoliksi piilossa hänen takanaan silinterihattu päässä ja sikari kädessä.
Lempeämpikin tulkinta on olemassa. Samat kuraattorit arvelevat, että Seurat ehkä yksinkertaisesti pilkkasi muotia: jäykkiä brittiläisiä tapoja, joita pariisilaiset matkivat, turnyyrejä, lemmikkejä, sunnuntaikävelyä statuksen paraatina. Kummin päin tahansa Seurat sijoitti saaren latautuneimman henkilön kaikkein näkyvimmälle paikalle.
Katso alas. Mopsi, numero 4, on kesken loikan ja syöksyy nurmen poikki kohti mustaa koiraa, numeroa 5, jolla on kuono turpeessa ja joka ei kuulu kenellekään. Hemmoteltu sylikoira rusetteineen ja kulkukoira ilman pantaa. Pieni luokkavitsi, jonka eläimet esittävät.
Mitä kalastetaan Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jatten saarella -maalauksessa?
Siirry nyt veden äärelle. Aivan vasemmalla, rannan reunalla, on numero 9: punaruskeaan pukuun ja olkihattuun pukeutunut nainen, joka pitelee pitkää ohutta vapaa Seinen yllä. Hän on maalauksen ainoa henkilö, joka harrastaa minkäänlaista urheilua, ja hän on pukeutunut kuin puutarhajuhliin.
Tässä piilee maalauksen lainatuin vitsi. Ranskaksi pêcher tarkoittaa kalastamista. Pécher, eri aksentilla, tarkoittaa syntiä tekemistä. Saari tunnettiin 1880-luvulla paikkana, jossa miehet saattoivat tavata maksullisia naisia, ja yksin sen rannalla kalastava nainen kalasti tämän päättelyn mukaan jotain muuta kuin ahvenia. Se on tulkinta, ei tosiasia; Seurat ei jättänyt muistiinpanoja. Mutta hän todella sijoitti kalastavan naisen ja apinan kanssa kulkevan naisen kuvansa kahteen reunaan, kuin sulkumerkeiksi kaikkien muiden ympärille.

Vähän ylempänä rinteessä istuu numero 10, yksi 1800-luvun maalaustaiteen oudoimmista muodoista. Hän on imettäjä, kokonaan takaapäin nähtynä, ja hän on lähes puhdasta geometriaa: vaalean huivin muodostama kartio, jonka huipulla on pyöreä myssy ja jonka selkää pitkin valuu kaksi pitkää punaista nauhaa. Pariisin imettäjät olivat usein maalta tulleita naisia, ja heidän asunsa nauhoineen kertoi ammatin yhdellä silmäyksellä. Seurat teki hänestä pyramidin. Hänen vieressään numero 11, mustiin pukeutunut vanha nainen, kyyröttää oranssin päivänvarjon alla. Hän saattaa olla imettäjän työnantaja. Hän saattaa olla vain väsynyt.
Veneilijä, herrasmies ja musta koira
Vasen alakulma on maalauksen huolellisimmin lavastettu yhteiskunnallinen komedia. Kolme ihmistä istuu varjossa niin lähellä, että he voisivat koskettaa toisiaan, eikä kukaan huomioi ketään.
Numero 6, joka loikoilee etualan poikki, on veneilijä. Hänellä on hihaton paita ja lippalakki, ja hän polttaa piippua. Hän on lähes varmasti työväenluokkaa, canotier, yksi Seinen soutajista. Hänen takanaan istuu numero 7, silinterihattuinen herrasmies, suorana, kävelykeppi kädessä, tuijottaen vettä. Hänen vieressään numero 8, mustiin pukeutunut nainen, kumartuu jonkin sylissään olevan ylle, jonkinlaisen käsityön, ja hänen vieressään nurmella on suljettu kirja ja kokoon taitettu viuhka.

He jakavat yhden varjoläntin eivätkä mitään muuta. Seurat oli tunnetusti sulkeutunut, mutta eräs ystävä kutsui häntä kommunardiksi, vasemmistolaiseksi, ja tämä kulma luetaan kuin ilman sanoja esitetty argumentti. La Grande Jattella yhteiskuntaluokat istuivat samalla nurmella. Ne eivät vain puhuneet keskenään.
Trumpetisti, sotilaat ja valkopukuinen tyttö
Ylempänä rinteessä numero 12 on oranssitakkinen mies, joka pitää torvea huulillaan ja soittaa veden yli. Hänen vieressään seisoo numero 13, kaksi punahousuista sotilasta, suorina kuin tolpat. He ovat vapaalla, mutta seisovat silti asennossa.
Sitten keskusta. Numero 15 on pitkä nainen vaaleanpunaisessa ja punaisessa, oranssi päivänvarjo kädessä, kävelemässä meitä kohti. Numero 14, hänen kädestään pitäen, on pieni tyttö valkoisessa mekossa ja leveälierisessä vaaleassa hatussa. Hän on maalauksen keskiosan kirkkain läikkä ja väkijoukon ainoa hahmo, joka katsoo suoraan ulos kankaalta, sinuun.

Tietyn ikäiset amerikkalaiset tuntevat hänet jo. Vuoden 1986 elokuvassa Ferris Buellerin vapaapäivä Cameron seisoo tämän maalauksen edessä Art Institutessa, ja kamera leikkaa yhä lähemmäs valkoiseen pukeutunutta pikkutyttöä, kunnes hänen kasvonsa hajoavat pisteiksi. Juuri niin käy myös salissa. Mitä lähemmäs häntä menet, sitä vähemmän hänestä on jäljellä.
Hänen oikealla puolellaan numero 16 istuu nurmella sinisen päivänvarjon alla, ja numero 17, pitkäpalmikkoinen tyttö, kumartuu pienen kukkakimpun ylle. Heidän takanaan numero 18 on oranssiin pukeutunut tyttö, joka juoksee. Hän on saaren ainoa liikkeessä oleva ihminen. Kaukana hänen takanaan numero 19 on pariskunta, jossa mies pitelee valkoiseen puettua vauvaa, ja joella vasemmalla ylhäällä numero 20, soutujoukkue, nojaa airoihinsa. Soutajatkin näyttävät pysähtyneiltä.
Miksi kaikki La Grande Jattella seisovat kuin patsaat
Jäykkyys on tarkoituksellista. Seurat kertoi runoilija ja kriitikko Gustave Kahnille, että hänen esikuvansa oli panathenaialainen kulkue, Parthenonin friisiin veistetty kansalaisten paraati. Hän halusi, kuten hän sanoi, saada nykyihmiset kulkemaan ohi niin kuin friisin hahmot kulkevat, olennaisessa muodossaan. Siksi hän antoi pariisilaisilleen tiukat profiilit ja tiukat edestä kuvatut asennot, eikä juuri mitään niiden väliltä.
Jotkut kriitikot vertasivat vuonna 1886 hahmoja egyptiläisiin reliefeihin ja puuleluihin. Toiset ymmärsivät, mistä oli kyse. Kriitikko Félix Fénéon, joka kirjoitti samana vuonna Seurat’sta ja tämän piiristä, antoi uudelle tyylille nimen, joka jäi elämään: uusimpressionismi. Se on se postimpressionismin haara, jota selvittelimme artikkelissamme impressionismista ja ekspressionismista, ja Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jatten saarella on sen perustamisasiakirja.
Kaksi vuotta, kuusikymmentä luonnosta ja pointillismiksi kutsuttu tekniikka
Seurat ei maalannut suurta kangasta saarella. Hän työsti sitä ateljeessa kahdessa jaksossa, toukokuusta 1884 maaliskuuhun 1885 ja lokakuusta 1885 toukokuuhun 1886. Samalla hän teki noin kuusikymmentä valmistelevaa työtä. Laskelmat vaihtelevat, mutta niihin kuuluu noin kolmekymmentä pientä öljyluonnosta puulevyille, joita hän kutsui nimellä croquetons, suunnilleen yhtä monta conté-liitupiirustusta ja kolme suurta kankaalle tehtyä luonnosta.

Suurista luonnoksista valmein on Metissä. Valmiiseen maalaukseen verrattuna sen hahmot ovat väljempiä ja pehmeämpiä, eikä naisen jaloissa oleva eläin ole vielä muuttunut apinaksi.
Ja nyt yllätys. Pisteet, se mikä kaikilta jää mieleen, tulivat vasta myöhään. Ensimmäisessä jaksossa Seurat maalasi kankaan lyhyin ristikkäisin vedoin ja sekoitti osan väreistään paletilla, myös himmeitä maavärejä kuten okraa. Vasta toisessa jaksossa hän kävi suuria osia pinnasta uudelleen läpi pienillä, lähes tasakokoisilla puhtaan värin pisteillä ja luotti siihen, että katsojan silmä sekoittaa ne. Hän kutsui menetelmää kromoluminarismiksi. Maailma alkoi kutsua sitä pointillismiksi. Erään arvion mukaan pisteitä on noin kaksisataakaksikymmentätuhatta.
Seurat oli lukenut väriteoreetikkoja Michel Eugène Chevreulia ja Ogden Roodia, ja hän uskoi, että oranssi piste sinisen pisteen vieressä saa molemmat värähtelemään tavalla, johon mikään sekoitettu maali ei pysty. Pian muutkin maalarit kokeilivat sitä. Pariisiin juuri saapunut Vincent van Gogh maalasi omakuvan Seurat’n pisteillä ennen kuin hajotti ne omiksi pyörteileviksi vedoikseen.
Keltainen, joka muuttui ruskeaksi
Kaikessa tässä tieteessä on yksi ongelma. Maalauksen keskellä olevaan auringonvalaisemaan nurmeen Seurat käytti uutta pigmenttiä nimeltä sinkkikeltainen, sinkkikromaattia, joka oli kirkasta, sitruunaista ja modernia. Se oli myös kemiallisesti epävakaata. Ajan mittaan sen kromaatti muuttuu dikromaatiksi, ja kirkas keltainen tummuu kohti okraa ja ruskeaa. Muutos oli alkanut jo Seurat’n eläessä. Häikäisevän auringonvalon läikät, jotka hän maalasi vuonna 1885, ovat nykyään himmeämmän oliivinvihreitä.
Se, mitä näet Chicagossa, ei ole aivan sitä, mitä Seurat näki. Museon vuoden 2004 näyttelyä Seurat and the Making of La Grande Jatte varten ryhmä, johon kuului väritutkija Roy Berns, teki kankaasta digitaalisen rekonstruktion, jossa alkuperäiset keltaiset oli palautettu. On outoa tietää tämä valostaan kuuluisasta maalauksesta: juuri valo on se osa, joka haalistuu.
Maalattu reunus ja valkoinen kehys
Mene lähelle kankaan reunaa, niin löydät viimeisen asian, jonka Seurat teki sille. Noin vuosina 1888 ja 1889, kaksi tai kolme vuotta ensiesittelyn jälkeen, hän irrotti maalauksen kiilakehyksestä, pingotti sen uudelleen saadakseen reunavaran ja maalasi koko kuvan ympäri pisteistä tehdyn reunuksen. Reunus on enimmäkseen punainen, oranssi ja sininen, ja se muuttuu edetessään, ikään kuin vastaten vieressä olevan maalauksen väreihin.

Reunus oli tarkoitettu siirtymäksi maalauksen ja kehyksen välille. Seurat oli esittänyt La Grande Jatten yksinkertaisessa valkoisessa kehyksessä, ei kullatussa puussa, mikä oli vuonna 1886 provokaatio. Tuo kehys katosi, ja Seurat kuoli maaliskuussa 1891 kolmekymmentäyksivuotiaana äkilliseen sairauteen, ennen kuin ehti tehdä uuden. Vuonna 2022 Art Institute ripusti maalauksen uudelleen uuteen valkoiseen kehykseen, joka oli suunniteltu niin lähelle kuin konservaattorit pystyivät sitä, mitä hän näyttää halunneen.
Miten maalaus päätyi Chicagoon ja miksi se ei koskaan lähde sieltä
La Grande Jatte esiteltiin ensimmäisen kerran Pariisin kahdeksannessa ja viimeisessä impressionistien näyttelyssä toukokuussa 1886, ripustettuna Paul Signacin ja Camille Pissarron töiden kanssa. Pissarro oli vanha impressionisti, joka oli asettunut nuorten pistemaalarien puolelle. Teos oli sodanjulistus liikkeelle, jonka näyttelyssä se oli.
Seurat’n kuoleman jälkeen maalaus pysyi Ranskassa kolme vuosikymmentä. Vuodesta 1900 se kuului Lucie Cousturierin, Seurat’n piiriin kuuluneen taidemaalarin, perheelle. Vuonna 1924 chicagolaiset keräilijät Frederic Clay Bartlett ja Helen Birch Bartlett ostivat sen Art Instituten kuraattorien neuvosta hintaan, joka yleensä ilmoitetaan kahdeksikymmeneksituhanneksi dollariksi. Helen kuoli seuraavana vuonna, ja vuonna 1926 Frederic lahjoitti heidän kokoelmansa museolle hänen muistokseen.
Se on lähtenyt kerran. Vuonna 1958 se lainattiin New Yorkin Museum of Modern Artiin, ja siellä syttyi 15. huhtikuuta tulipalo, jossa kuoli työmies. Maalaus, joka oli kerrosta tulipaloa ylempänä, kannettiin vahingoittumattomana viereiseen Whitney Museumiin. Sen jälkeen se ei ole matkustanut.
Vuonna 1984 Stephen Sondheim ja James Lapine tekivät siitä Broadway-musikaalin Sunday in the Park with George, joka voitti draaman Pulitzer-palkinnon. Siksi niin moni amerikkalainen kutsuu maalausta väärällä nimellä.
Usein kysyttyä La Grande Jattesta
Missä Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jatten saarella on?
Art Institute of Chicagossa osoitteessa 111 South Michigan Avenue. Se on ollut museon kokoelmassa vuodesta 1924, ja viimeksi se oli merkitty galleriaan 240 museon impressionististen ja postimpressionististen maalausten joukkoon, vaikka salit voivat vaihtua.
Kuinka suuri Seurat’n La Grande Jatte on?
Se on 207,5 × 308,1 senttimetriä, eli vähän yli kaksi metriä korkea ja hieman yli kolme metriä leveä. Useimmat yllättyvät koosta; etualan hahmot ovat lähes luonnollisen kokoisia.
Keitä Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jatten saarella -maalauksessa on?
Tavallisia pariisilaisia sunnuntairetkellä, eivät nimettyjen ihmisten muotokuvia: nainen ja apina sekä hänen seuralaisensa, kalastava nainen, veneilijä, silinterihattuinen herrasmies, imettäjä, trumpetisti, kaksi sotilasta ja valkopukuinen tyttö, kaikki numeroituina yllä.
Mitä apina tarkoittaa La Grande Jatte -maalauksessa?
Apinat olivat vanha himon ja turhamaisuuden symboli, ja 1880-luvun pariisilaisessa slangissa elätettyä naista saatettiin kutsua nimellä singesse, naarasapina. Monet historioitsijat tulkitsevat apinan kanssa kulkevan naisen rakastajattareksi tai prostituoiduksi; toiset näkevät siinä Seurat’n pilkkaavan muodikkaita tapoja. Hän ei koskaan kertonut, kumpi pitää paikkansa.
Miksi maalauksen nimi Chicagossa on A Sunday on La Grande Jatte — 1884?
Museon nimessä on vuosiluku, koska kohtaus sijoittuu vuoteen 1884, kesään, jolloin Seurat aloitti työnsä saarella. Hän jatkoi maalaamista vuoteen 1886 asti ja lisäsi reunuksen noin vuosina 1888 ja 1889.
Mihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun näet sen
Useimmat katsovat tätä maalausta salin keskeltä, ottavat kuvan ja jatkavat matkaa. Seurat rakensi sen katsottavaksi kahdesta muusta paikasta.
Peräänny ensin reilusti, kolmesta neljään ja puoleen metriin, ja anna pisteiden sulautua. Etsi kaksi sulkumerkkiä, apina oikealla ja onkivapa vasemmalla, ja huomaa, kuinka lähes kaikki niiden välissä katsovat jokea tai sinua, eivät koskaan toisiaan.
Mene sitten aivan lähelle. Katso valkopukuista tyttöä, numeroa 14, ja seuraa, kuinka hän katoaa valkoisiksi, vaaleanpunaisiksi, sinisiksi ja oransseiksi täpliksi. Katso aurinkoista nurmea keskellä ja yritä kuvitella se sitruunankeltaiseksi oliivinvihreän sijaan. Mene sitten yhteen kulmista ja etsi maalattu reunus, jonka pisteet vaihtavat väriä kulkiessaan reunaa pitkin.
Chiaro on hyödyllinen juuri tällä lähietäisyydellä, kun hahmot ovat liuenneet ja avain on toisessa kädessäsi: tarina singessesta ja hihnasta soi samalla kun katsot alas apinan kaartuvaa selkää, joka kuudenkymmenen senttimetrin päästä on pelkkä rykelmä ruskeita ja oransseja pisteitä.
Mene aikaisin arkipäivänä, jos voit. Art Institute aukeaa yleensä kello 11, torstaisin se on auki pidempään, ja aikuisen peruslippu maksoi viimeksi tarkistaessamme 32 dollaria, illinoisilaisille vähemmän. Aukioloajat ja hinnat muuttuvat, joten tarkista museon sivut ennen lähtöä. Art Institute of Chicagon sivulla sivustollamme La Grande Jatte on yksi äänipysäkeistä, joten voit kuunnella tarinan jo ennen perille pääsyä.
Jos pidät väkijoukon lukemisesta tällä tavalla, sama numeroitu menetelmä purkaa osiin Rembrandtin Yövartion, Rafaelin Ateenan koulun ja muita teoksia sarjassamme Kuuluisat maalaukset, jokainen hahmo tunnistettuna. Ja jos haluat sijoittaa Seurat’n niiden maalarien joukkoon, joiden kanssa hän väitteli, aloita oppaastamme impressionistimaalareihin, jotka esittivät töitään noissa kahdeksassa pariisilaisnäyttelyssä.
Seurat käytti kaksi vuotta saadakseen kaikki saarella pysymään liikkumatta, ja keltainen on ollut liikkeessä siitä asti. Valkopukuinen tyttö ei. Hän kävelee yhä sinua kohti äitinsä kädestä pitäen, ainoa ihminen La Grande Jattella, joka huomasi jonkun katsovan.