
Aamulla 17. heinäkuuta 1816 viisitoista miestä puulautalla Länsi-Afrikan rannikon edustalla näki purjeen. He olivat ajelehtineet kolmetoista päivää. Kun lautta oli irrotettu, sen päällä oli seissyt ainakin 147 ihmistä. He heiluttivat. Sitten laiva katosi. Se hetki, laiva nähtynä ja menetettynä, on Medusan lautta.
Jäljelle jääneet miehet olivat taistelleet kapinaa vastaan, syöneet kuolleita ja kahdeksantena päivänä heittäneet heikoimmat toverinsa mereen. Heillä oli tarina, jota kukaan vallanpitäjistä ei halunnut kerrottavan.
Théodore Géricault kertoi sen. Hän oli kaksikymmentäseitsemän, kun hän sai maalauksen valmiiksi. Hän käytti siihen kahdeksantoista kuukautta, puhui eloonjääneiden kanssa, rakensi lautasta pienoismallin ja täytti ateljeensa ruumiinosilla sairaalan ruumishuoneelta. Hän esitteli teoksen Pariisin Salongissa vuonna 1819 tarkoituksella mitäänsanomattomalla nimellä Haaksirikkokohtaus. Ketään se ei hämännyt. Koko Ranska tiesi, mistä haaksirikosta oli kyse ja kenen syy se oli.
Maalaus on lähes viisi metriä korkea ja yli seitsemän leveä. Etualan hahmot ovat luonnollista kokoa suurempia. Nykyään se riippuu Louvressa punaisessa salissa lyhyen kävelymatkan päässä Mona Lisasta, eikä useimmilla ohikulkijoilla ole aavistustakaan, että maalauksen miehillä oli nimet.
Medusan lautta hahmo hahmolta

Kuvan numerot vastaavat tätä selitystä. Géricault ei koskaan julkaissut luetteloa siitä, kuka on kuka, joten osa tunnistuksista perustuu perimätietoon ja siihen, mitä hänen ystävänsä myöhemmin kertoivat. Kun näin on, taulukossa sanotaan se.
| # | Hahmo | Mistä sen löytää | Kuka oli mallina, tai kuka se on |
|---|---|---|---|
| 1 | Aalto | Aivan vasemmalla, kohoaa purjeen takana | Uhka, jota lautta pakenee |
| 2 | Purje ja masto | Keskeltä vasemmalle | Rakennettu fregatin riuista; purje kuljettaa lautan poispäin pelastavasta laivasta |
| 3 | Isä | Vasemmalla alhaalla, punaisessa kankaassa, käsi päässä | Nimetön; usein luettu kaiuksi Danten kreivi Ugolinosta |
| 4 | Kuollut poika | Isän polvien päällä | Nimetön |
| 5 | Ruumis reunalla | Aivan vasemmalla, pää taaksepäin retkahtaneena, jalat vedessä | Yksi monista ruumiista, joita Géricault tutki ruumishuoneen näytteistä |
| 6 | Kasvot alaspäin makaava nuorukainen | Etualan keskellä, toinen käsi ojennettuna | Eugène Delacroix’n kerrotaan olleen tämän hahmon mallina |
| 7 | Miehet maston juurella | Keskeltä vasemmalle, varjossa | Perimätiedon mukaan joukossa ovat eloonjääneet Henri Savigny ja Alexandre Corréard |
| 8 | Horisonttiin osoittava mies | Keskellä, käsi ojennettuna, katsoo taaksepäin | Usein tunnistettu Corréardiksi; tunnistus ei ole varma |
| 9 | Jean Charles | Pyramidin huipulla, seisoo tynnyrillä | Musta miehistön jäsen ja todellinen eloonjäänyt; mallina oli haitilainen mies, joka tunnettiin nimellä Joseph |
| 10 | Valkoista liinaa heiluttava mies | Oikealla, Jean Charlesin vieressä | Nimetön |
| 11 | Argus | Horisontissa, liinasta oikealle | Priki, joka pelasti viisitoista eloonjäänyttä |
| 12 | Mereen liukuva ruumis | Oikealla alhaalla, valkoiseen lakanaan kääriytyneenä | Nimetön |
Medusan lautan tarina kolmessatoista päivässä
Méduse oli Ranskan laivaston fregatti. Kesäkuussa 1816 se lähti Rochefortista kohti Saint-Louis’ta Senegalissa, siirtomaata, jonka Iso-Britannia oli juuri palauttanut Ranskalle Napoleonin sotien jälkeen. Aluksella oli noin neljäsataa ihmistä, muun muassa siirtomaan uusi kuvernööri Julien-Désiré Schmaltz perheineen, virkamiehiä, sotilaita ja siirtolaisia.
Laivan kapteeni oli Hugues Duroy de Chaumareys, maanpaosta palannut kuningasmielinen emigrantti, joka oli tuskin käynyt merellä kahteenkymmeneen vuoteen. Hän sai komennon samalla tavalla kuin hyvin moni sai asioita restauroidun Bourbon-monarkian ensimmäisinä vuosina: olemalla ollut vallankumouksen aikana oikealla puolella. Hän antoi Médusen kiitää muun saattueen edelle. Hän kuunteli neuvoja Richefort-nimiseltä matkustajalta, jolla ei ollut mitään pätevyyttä navigoida mitään. Ja 2. heinäkuuta 1816 hän ajoi laivan selkeällä säällä karille Arguinin särkälle, hiekkasärkälle nykyisen Mauritanian rannikolla.
Laivan veneisiin mahtui noin 250 ihmistä. Loput joutuivat lautalle, joka oli noin kaksikymmentä metriä pitkä ja seitsemän leveä ja sidottu yhteen fregatin mastoista ja lankuista. Sen päällä seisoi ainakin 146 miestä ja yksi nainen. Se oli niin ylikuormitettu, että se kellui pinnan alla, ja keskellä seisovat olivat vyötäröään myöten meressä. Veneiden piti hinata se rantaan. Muutaman mailin jälkeen hinausköydet irrotettiin. Kertomukset eivät ole yksimielisiä siitä, kuka irrotti ensin, mutta lopputulosta kukaan ei kiistä. Veneissä olleet upseerit purjehtivat pois, ja lautta jäi avoimelle Atlantille mukanaan säkki korppuja, kaksi tynnyrillistä vettä ja kuusi tynnyrillistä viiniä.

Ensimmäisenä yönä noin kaksikymmentä miestä sai surmansa tai hukuttautui. Sitten tuli kapina. Viinistä humaltuneet sotilaat ja merimiehet yrittivät katkaista sidokset ja upottaa lautan, ja upseerit taistelivat heitä vastaan sapelein. Neljäntenä päivänä elossa oli kuusikymmentäseitsemän ihmistä. Siihen mennessä jotkut olivat alkaneet syödä kuolleita. Kahdeksantena päivänä vahvimmat päättivät, että muona ei riittäisi, ja heittivät heikot ja haavoittuneet yli laidan. Jäljelle jäi viisitoista.
Argus, saman saattueen priki, löysi heidät sattumalta 17. heinäkuuta. Eloonjääneet olivat nähneet sen kerran ja katsoneet sen katoavan. Kaksi tuntia myöhemmin se palasi. Viisi viidestätoista kuoli pelastusta seuranneina päivinä. Yksi heistä oli Jean Charles, mies, jonka Géricault myöhemmin nosti maalauksensa huipulle.
Kaksi eloonjäänyttä, yksi kirja ja skandaali
Ranskan hallitus olisi halunnut koko asian unohtuvan. Niin ei käynyt.
Henri Savigny, laivan kirurgi, oli yksi viidestätoista. Hänen raporttinsa päätyi Journal des débats -lehteen, joka julkaisi sen 13. syyskuuta 1816. Se herätti kohun, koska se kertoi painettuna ihmissyönnistä ja hylkäämisestä. Savigny kirjoitti sitten kokonaisen kertomuksen yhdessä toisen eloonjääneen, insinööri ja maantieteilijä Alexandre Corréardin kanssa. Heidän kirjastaan Naufrage de la frégate la Méduse otettiin painos toisensa perään. Corréard piirsi siihen lautan pohjapiirroksen.
Chaumareys joutui sotaoikeuteen vuonna 1817. Hänet vapautettiin syytteestä lautan hylkäämisestä, mutta tuomittiin epäpätevyydestä ja siitä, että hän oli jättänyt laivansa ennen kuin kaikki olivat poistuneet siitä, kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Monen mielestä hän pääsi tuolloin vähällä. Liberaalille oppositiolle haaksirikosta tuli vertauskuva: kyvytön aristokraatti, joka oli nimitetty uskollisuutensa vuoksi, ohjaa maan hiekkasärkälle ja pelastaa itsensä.
Tällaisessa ilmapiirissä nuori maalari, jolla oli omaa varallisuutta mutta ei valtion tilausta, päätti tehdä aiheesta elämänsä suurimman maalauksen.
Maalari, joka ajeli päänsä

Théodore Géricault syntyi Rouenissa vuonna 1791. Hän oli rikas ja komea, hevoset olivat hänen pakkomielteensä, ja hän oli tehnyt itselleen nimeä Salongissa jo vuonna 1812 ratsuväen upseeria esittävällä maalauksella. Hän oli myös juuri palannut Italiasta, jossa hän oli tutkinut tarkkaan Michelangeloa, ja suhteesta enonsa vaimoon, joka oli jäänyt raskaaksi. Hän tarvitsi aiheen, joka oli tarpeeksi suuri, jotta hän voisi haudata itsensä siihen.
Alkuvuodesta 1818 hän tapasi Savignyn ja Corréardin. Hän haastatteli heitä, luki heidän kirjansa ja rakensi heidän ja kolmannen eloonjääneen, laivan kirvesmies Lavillette’n, kanssa lautasta mittakaavamallin. Hän luonnosteli jokaisen tarinan vaiheen, jonka olisi voinut maalata: kapinan, ihmissyönnin, pelastuksen. Hän hylkäsi ne kaikki.
Sitten hän lähti etsimään kuolemaa. Hän vuokrasi ateljeen Beaujonin sairaalaa vastapäätä ja piirsi kuolevia potilaita. Hän toi ateljeehensa irtileikattuja raajoja ja maalasi niitä niiden mädäntyessä. Hänen kerrotaan piirtäneen kaksi viikkoa irtileikattua päätä, jonka hän oli lainannut mielisairaalasta. Vierailijat valittivat hajusta.
Marraskuusta 1818 heinäkuuhun 1819 hän käytännössä asui ateljeessaan Faubourg du Roulessa. Hän ajeli päänsä, jottei houkuttelisi lähteä ulos. Hän sai maalauksen valmiiksi kahdeksassa kuukaudessa.
Hän käytti malleina ystäviään, ja hän käytti eloonjääneitä. Corréard, Savigny ja Lavillette olivat kaikki mallina. Hänen avustajansa, kahdeksantoistavuotias Jamar, oli alastonmallina useille ruumiille. Haitilainen malli, joka tunnetaan vain nimellä Joseph, oli mallina ainakin kahdelle mustalle hahmolle, muun muassa tynnyrillä seisovalle miehelle. Ja nuori taideopiskelija Eugène Delacroix, joka myöhemmin maalasi Vapaus johtaa kansaa, oli mallina nuorukaiselle, joka makaa kasvot alaspäin lautan keskellä toinen käsi ojennettuna.
Kuka on kuka lautalla, alhaalta ylös
Maalausta kannattaa lukea samassa järjestyksessä kuin Géricault sen rakensi: alhaalla olevista kuolleista ylhäällä oleviin eläviin.

Aloita vasemmalta alhaalta. Vanha mies punaisessa kankaassa istuu pää käden varassa. Hänen polviensa päällä makaa nuoren miehen alaston ruumis. Vanhempi mies ei katso horisonttiin. Hän on maalauksen ainoa hahmo, joka on lakannut toivomasta. Kriitikot ovat yhdistäneet hänet kreivi Ugolinoon, Danten Helvetin vankiin, joka näkee poikiensa kuolevan nälkään, ja Géricault tunsi tarinan. Lautalla, jolla ihmiset söivät kuolleita, viittaus ei ole koriste.
Hänen ympärillään ovat ruumiit. Yksi makaa aivan vasemmalla pää taaksepäin retkahtaneena ja jalat meressä laahaten. Toinen, oikealla alhaalla, on puoliksi lakanan peitossa ja liukuu lankuilta. Nämä ovat ruumishuoneelta tulleet hahmot. Niiden iho on eri värinen kuin elävien, vihertävä ja harmaa, ja Géricault maalasi ne samalla huolella, jonka useimmat maalarit omistivat kasvoille.

Etualan keskellä nuori mies makaa kasvot alaspäin käsi ojennettuna hirren yli. Tämän hahmon mallina Delacroix’n kerrotaan olleen. Hän oli noin kaksikymmenvuotias. Myöhemmin hän muisteli, että keskeneräinen kangas järkytti häntä niin, että hän juoksi ulos ateljeesta ja koko matkan kotiin. Yksitoista vuotta myöhemmin hän maalasi oman suuren poliittisen teoksensa, ja se riippuu samassa salissa.

Siirry ylös ja vasemmalle, varjossa oleviin miehiin maston juurella. Perimätieto sijoittaa tähän Savignyn ja Corréardin, kirjan kirjoittaneet miehet, elävästä mallista maalattuina. Hahmo, joka useimmiten nimetään Corréardiksi, on edessä oleva mies, joka ojentaa kätensä kohti horisonttia ja kääntyy muiden puoleen ikään kuin kertoakseen heille. Géricault ei merkinnyt heitä, ja opaskirjojen tunnistukset vaihtelevat. Varmaa on, että ne kaksi miestä, jotka toivat haaksirikon julkisuuteen, seisoivat tämän kankaan edessä sitä maalattaessa ja että heidän kasvonsa ovat siinä.
Mies tynnyrillä

Seuraa ruumiita oikealle ylöspäin, ja ne kohoavat mies miehen päällä yksittäiseen hahmoon, joka seisoo tyhjällä tynnyrillä. Näemme hänet takaapäin. Hän heiluttaa kangasta päänsä yllä. Hän on maalauksen korkein kohta ja viimeinen paikka, johon katseesi päätyy.
Hän on Jean Charles, musta miehistön jäsen, joka selvisi kolmetoista päivää ja kuoli pian pelastuksen jälkeen. Géricault maalasi hänet Josephin, haitilaisen mallin, mukaan. Vuonna 1819 Ranskan orjakauppa oli virallisesti kielletty, mutta ranskalaiset orjalaivat purjehtivat yhä, ja Senegal oli juuri se siirtomaa, jonne Méduse oli matkalla. Jotkut tutkijat, muun muassa Klaus Berger ja Diane Chalmers Johnson, katsovat, että mustan miehen sijoittaminen maalauksen huipulle, hahmoksi, joka kantaa kaikkien toivoa, oli tietoinen abolitionistinen kannanotto, ja todisteena siitä, että se oli suunniteltua, he mainitsevat Géricault’n varhaiset luonnokset ja Josephista tekemät muotokuvatutkielmat. Toiset suhtautuvat varovaisemmin poliittisen ohjelman lukemiseen teokseen. Joka tapauksessa on vaikea keksiä toista aikakauden suurta Salongin maalausta, jossa huipulla oleva mies, se, jota kohti kaikki kurottavat, on musta.
Hänen vieressään toinen mies heiluttaa valkoista liinaa. Heidän alapuolellaan joukko käsiä kurottaa ylöspäin. Koko maalauksen suunta kulkee vasemmalla alhaalla olevasta isästä, joka on luovuttanut, oikealla ylhäällä tynnyrillä seisovaan mieheen, joka ei ole.
Analyysi: kaksi pyramidia ja laiva, jota tuskin näkee

Sommittelun analyysi alkaa aina kahdesta kolmiosta. Ensimmäinen on masto köysineen, kallistuneena taaksepäin vasemmalle. Toinen on ihmiskasa, joka kohoaa alhaalla olevista kuolleista ylhäällä olevaan Jean Charlesiin. Ne nojaavat toisiinsa. Masto ja purje vetävät lauttaa yhteen suuntaan, kohti vasemmalla olevaa aaltoa. Ruumiit pyrkivät toiseen, kohti oikeaa reunaa, kohti horisonttia.
Etsi nyt laiva. Katso valkoisesta liinasta oikealle, horisonttiviivalle. Siellä on pienen pieni harmaa muoto, muutaman sentin korkuinen, kankaalla, joka on yli seitsemän metriä leveä. Se on Argus. Monet kävijät eivät näe sitä koskaan.
Siinä on koko ajatus. Géricault olisi voinut maalata pelastuksen, prikin aivan lähellä ja merimiehiä kurottamassa alas. Sen sijaan hän valitsi hetken, jolloin eloonjääneet näkivät laivan ensimmäisen kerran eivätkä tienneet, oliko se nähnyt heidät. Todellisessa tarinassa se meni pois. Maalaus pysäyttää eloonjääneet hetkeen, jolloin toivo ja epätoivo ovat sama asia. Symboliikka ei ole piilossa. Lautta täynnä upseeriensa hylkäämiä ihmisiä, jotka heiluttavat laivalle, joka ei ehkä pysähdy, maassa, jota hallitsevat ne miehet, jotka jättivät heidät sinne.
Historioitsija Jules Michelet tiivisti sen yhteen lauseeseen, jota lainataan yhä: koko yhteiskuntamme on Medusan lautalla.
Luonnos, joka näyttää, mitä hän muutti

Louvre omistaa myös yhden Géricault’n öljyluonnoksista Lauttaan. Pane se lopullisen version viereen, niin näet tehdyt ratkaisut. Luonnoksessa lautta nähdään enemmän sivulta, aallot ovat vihreämpiä ja villimpiä, ja ruumiita on vähemmän ja ne ovat vaaleampia. Valmiissa maalauksessa Géricault veti sinut sisään. Lautta kallistuu sinua kohti, lankut jatkuvat kehyksen alareunan yli, ja etualan kuolleet ovat niin lähellä, että niiden päälle voisi astua. Et katso lauttaa turvallisen etäisyyden päästä. Olet sen päällä.
Hän myös himmensi valoa. Valmis teos on ruskea, musta ja sairaalloisen lihan värinen, valaistu sivulta kuin Caravaggio. Osittain se oli tarkoituksellista. Osittain se on ajan työtä.
Miksi Medusan lautta tummuu tummumistaan
Géricault käytti paljon bitumia, tervamaista ruskeaa pigmenttiä, jota hänen sukupolvensa maalarit rakastivat, koska se levittyi samettisena ja täyteläisenä. Sellaisena se ei pysy. Ajan myötä bitumi tummuu, kutistuu, halkeilee eikä koskaan kuivu kunnolla. Lautan suuret alueet ovat nyt paljon tummempia kuin vuonna 1819, ja joitakin varjojen yksityiskohtia tuskin enää erottaa.
Vuonna 1859 Louvre oli niin huolissaan kankaan kunnosta, että se tilasi kahdelta maalarilta, Pierre-Désiré Guillemet’lta ja Étienne-Antoine-Eugène Ronjat’lta, täysikokoisen kopion siltä varalta, että alkuperäinen menetettäisiin. Alkuperäinen oli myös revennyt vuonna 1848 ja korjattu. Se selvisi kahdesta maailmansodasta rullattuna ja maaseudulle turvaan siirrettynä.
Kun seisot sen edessä, suuri osa näkemästäsi varjosta ei ollut varjoa silloin, kun Géricault sai teoksen valmiiksi. Maston juurella olevat miehet näkyivät paremmin. Pimeys on osittain hänen ja osittain bitumin.
Kuusituhatta frangia ja huono ripustus
Vuoden 1819 Salonki avattiin elokuussa. Maalaus ripustettiin korkealle, jolloin etualan hahmot kohosivat yleisön yläpuolelle ja yksityiskohdat jäivät piiloon. Géricault näki sen paikallaan ja tiesi, että se oli virhe. Journal de Paris kertoi, että se teki vaikutuksen ja veti puoleensa kaikkien katseet. Klassisistiset kriitikot inhosivat ruumiskasaa. Kuningas Ludvig XVIII tuli katsomaan sitä ja sanoi Géricault’lle kertoman mukaan naufrage-sanalla leikitellen, ettei tämän haaksirikko ollut hänelle itselleen ainakaan mikään onnettomuus. Palkintolautakunta myönsi sille kultamitalin. Valtio ei ostanut sitä.
Niinpä Géricault rullasi sen ja vei sen Lontooseen. Vuonna 1820 se oli esillä William Bullockin Egyptian Hallissa Piccadillylla, jossa noin neljäkymmentätuhatta ihmistä maksoi nähdäkseen sen ja Géricault ansaitsi lähes kaksikymmentätuhatta frangia. Se oli paljon enemmän kuin mitä mikään Ranskan ministeriö olisi hänelle maksanut. Sen jälkeen maalaus jatkoi Dubliniin.
Hän ei ehtinyt nauttia siitä kauan. Useiden ratsastusonnettomuuksien ja pitkän sairauden jälkeen Géricault kuoli Pariisissa tammikuussa 1824. Hän oli kolmekymmentäkaksi. Lautta myytiin muun ateljeen mukana marraskuussa 1824. Louvren oman luettelon mukaan sen osti 6 005 frangilla Géricault’n ystävä Pierre-Joseph Dedreux-Dorcy kuninkaallisten museoiden johtajan, kreivi de Forbinin, puolesta, ja Forbin maksoi rahat etukäteen. Siitä lähtien se on kuulunut valtiolle.
Siinä on maalauksen hiljainen ironia. Se oli hyökkäys kuningasmielistä hallitusta vastaan, ja kuningasmielinen hallitus osti sen viisi vuotta myöhemmin, kun maalari oli kuollut.
Medusan lautta Louvressa: missä se on

Lautta riippuu Denonin siivessä, tasolla 1, salissa 700 eli Salle Mollienissa. Se on ranskalaisen romantiikan maalaustaiteen pitkä punainen galleria. Louvren luettelossa teos on inventaarionumerolla 4884, öljy kankaalle, 4,91 × 7,16 metriä. Museo muistuttaa, että teosten salisijoitukset voivat muuttua, joten tarkista verkkoluettelosta, jos suunnittelet käyntisi yhden maalauksen ympärille.
Samassa salissa on yleensä myös Delacroix’n Vapaus johtaa kansaa, joten voit katsoa lautalla kasvot alaspäin makaavasta nuorukaisesta maalaukseen, jonka sama nuori mies teki vuonna 1830. Seuraavan oviaukon takana on Salle Daru, jossa ovat Davidin Napoleonin kruunajaiset ja Horatiusten vala. Mona Lisa on muutaman salin päässä samassa kerroksessa, minkä vuoksi Salle Mollien on usein täynnä ihmisiä matkalla hänen luokseen tai sieltä takaisin, ja hiljainen, mitä tulee ihmisiin, jotka oikeasti katsovat. Oppaamme Louvren maalauksista ja siitä, mitä Louvressa kannattaa nähdä, kattavat muun siiven. Jos Lautta saa sinut miettimään, miten maalarit muuttivat todellisia julmuuksia kuviksi, Goyan viisi vuotta aiemmin maalattu Kolmas toukokuuta 1808 on sen luonteva pari.
Louvren verkkosivujen mukaan museo on auki kello 9–18 maanantaisin, torstaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin sekä kello 9–21 keskiviikkoisin ja perjantaisin. Tiistaisin se on suljettu. Peruslippu maksaa 22 euroa Euroopan talousalueelta tuleville ja 32 euroa kaikille muille, ja alle kahdeksantoistavuotiaille sisäänpääsy on ilmainen. Aikaikkunan varaamista verkossa etukäteen suositellaan vahvasti.
Jos pidät nimien antamisesta kankaan kasvoille, Rafaelin Ateenan koulu käydään läpi samalla tavalla, ja sarjan muut teokset löytyvät koosteesta Kuuluisat maalaukset, jokainen hahmo tunnistettuna.
Mitä katsoa, kun seisot sen edessä
Asetu ensin keskelle salia, tarpeeksi kauas nähdäksesi koko teoksen. Huomaa, että katsot lauttaa hieman yläviistosta ja että sen alareuna on melkein jalkojesi juuressa. Géricault halusi sinut kyytiin.
Mene sitten lähemmäs ja etsi Argus. Useimmilta siihen menee hetki. Kun olet löytänyt sen, katso uudelleen vasemmalla alhaalla olevaa isää, joka ei katso sitä, ja tynnyrillä seisovaa Jean Charlesia, joka katsoo. Koko maalaus on näiden kahden miehen välinen etäisyys. Chiaro on hyödyllinen juuri tässä kohdassa, koska Argus on kankaan ainoa yksityiskohta, joka tarvitsee tarinan ollakseen järkevä: muutama sentti harmaata maalia, joka oli viidelletoista vielä elossa olleelle miehelle koko maailma.
Katso sen jälkeen alhaalla olevia ruumiita, niitä vihertäviä, ja muista, mistä Géricault ne sai. Katso maston juurella olevia miehiä ja muista, että kaksi todellista eloonjäänyttä seisoi hänen ateljeessaan ja lainasi hänelle kasvonsa. Ja katso tummia kohtia, joissa bitumi on syönyt valon, ja yritä kuvitella maalaus sellaisena kuin Salongin yleisö sen vuonna 1819 näki: kirkkaampana, terävämpänä ja järkyttävämpänä.
Lautan pysäkki ilmaisessa Louvren ääniopassamme kuljettaa sinut saman kankaan läpi, salissa, omalla kielelläsi.
Corréard, insinööri, joka piirsi lautan pohjapiirroksen, avasi vuonna 1818 kirjakaupan Palais-Royalissa. Hän antoi sille nimen Medusan haaksirikkoisen merkissä, ja siitä tuli restauroidun monarkian vastustajien kohtauspaikka. Hallitus, joka osti maalauksen, oli vuosia yrittänyt unohtaa haaksirikon. Lautan miehet pitivät huolen siitä, ettei se onnistunut. Pienen pieni harmaa laiva Géricault’n horisontissa on yhä siellä, kääntyy yhä pois, palaa yhä takaisin.