
Vuonna 1845 kolmekymmentävuotias armenialainen taidemaalari Krimin satamakaupungista Feodosiasta purjehti ensimmäistä kertaa Bosporille Venäjän Mustanmeren laivaston lippulaivassa ja näki Nusretiyen moskeijan kupolin hehkuvan aamuauringossa Tophanen laiturin edustalla. Hän viipyi Konstantinopolissa kuusi kuukautta. Seuraavan puolen vuosisadan aikana hän palasi sinne ainakin yhdeksän kertaa. Hän maalasi kaupungin noin neljäkymmentä kertaa. Vuoden 1884 kangas, jota nykyään joskus kutsutaan nimellä Konstantinopoli, Tophanen moskeija, on yksi myöhäisistä – Ivan Aivazovski oli sen tehdessään kuusikymmentäseitsemänvuotias – ja se on maalaus, jonka avulla useimmiten opetetaan, mikä hänen koko urassaan oli outoa. Hän maalasi saman näkymän, saman moskeijan samalla rannalla, yli puoli tusinaa kertaa neljänkymmenen vuoden aikana, ja jokainen versio näyttää siltä kuin hän olisi löytänyt paikan vasta eilen. Aivazovskin Konstantinopoli-maalaukset ovat tutkielma pakkomielteestä, joka ei koskaan lakannut tuntumasta ensi silmäykseltä.
Taidemaalari, jolta Venäjä ei lakannut tilaamasta
Aivazovski syntyi nimellä Hovhannes Aivazian vuonna 1817 Feodosiassa Venäjän keisarikunnan Krimin rannikolla. Hänen perheensä oli armenialainen. Hän osoitti ilmeistä lahjakkuutta nuorena – paikallinen pormestari maksoi hänen piirustustuntinsa – ja kolmetoistavuotiaana hänet hyväksyttiin Pietarin keisarilliseen taideakatemiaan, venäläisen maailman arvostetuimpaan taidekouluun. Kaksikymmentäkolmevuotiaana hän oli Venäjän laivaston virallinen taidemaalari. Tämä arvonimi ei käänny hyvin nykyaikaan. Hänet määrättiin purjehtimaan Mustanmeren laivaston mukana, todistamaan todellisia meritaisteluita ja maalaamaan ne. Tsaari Nikolai I hyväksyi tilaukset henkilökohtaisesti. Kun Aivazovski kuoli vuonna 1900, hän oli maalannut jossakin viiden ja kuuden tuhannen valmiin öljyvärimaalauksen välillä. Luku ei ole arvaus. Aivazovski piti laajaa kirjanpitoa. Hän työskenteli nopeasti ja tasaisesti, ja hän kuoli sivellin kädessään – kirjaimellisesti, Feodosian ateljeessaan, kankaan edessä, jonka nimi oli ”Turkkilaisen laivan räjähdys” ja jota hän ei koskaan saanut valmiiksi.

Hänellä oli kaksi aihetta. Ensimmäinen oli meri kaikissa mielialoissaan – kuutamoinen tyyni, hirmumyrsky, taistelu, täydellinen tyven, aallon vaahto murtumassa kuolevaa merimiestä vasten raakapuulla. Toinen oli Konstantinopoli. Hän maalasi joskus muitakin kaupunkeja – Venetsiaa, Napolia, Pietaria Nevalta nähtynä, Egyptin rannikkoa – mutta kaupunki, jonne hän palasi uskonnollisen pyhiinvaeltajan kärsivällisyydellä, oli osmanien pääkaupunki. Hänellä oli osmanisuojelijoita, muun muassa sulttaani Abdülmecid I, joka myönsi hänelle Mecidiyen ritarikunnan kunniamerkin vuonna 1856, ja myöhemmin Abdülhamid II, joka ripusti Aivazovskin maalauksia Dolmabahçen palatsiin. Hän oli luultavasti ainoa merkittävä 1800-luvun taidemaalari, jonka töitä sekä Venäjän tsaari että osmanien sulttaani keräsivät henkilökohtaisesti, vaikka nämä olivat tuolloin käytännössä sodassa keskenään. Hän piti venäläiset tilauksensa ja hän piti osmanitilauksensa. Hän maalasi Konstantinopolia molemmille yleisöille.
Miksi hän palasi yhä uudelleen
Vuoden 1884 maalauksen näkymä on otettu jostakin vesiltä katsottuna etelään lahden yli kohti Euroopan puolta. Keskellä oleva suuri kupolimoskeija on Nusretiye Camii, ”Voiton moskeija”, joka valmistui vuonna 1826. Se sijaitsi suoraan Tophanen tykkivalimon yläpuolella, minkä vuoksi aluetta kutsuttiin Tophaneksi – ”tykkien paikaksi” – ja minkä vuoksi moskeija tunnistetaan useimmissa Aivazovskin teosnimissä kaupunginosan eikä oman nimensä mukaan. Moskeijan takana korkeammalla maalla näkyy genovalaisten vuonna 1348 rakentaman Galatan tornin siluetti. Etualan minareetti kuuluu rannalla sijaitsevaan Kılıç Ali Paşan moskeijaan. Oikealla, Bosporiin laskeutuen, ovat Beyoğlun puiset kartanot. Etualalla kaiki – pitkä kapea osmanien soutuvene – kuljettaa kuutta hahmoa vaaleanpunaoranssin veden yli. Perässä istuu kaksi valkoturbaanista miestä. Vaaleisiin vaatteisiin pukeutunut nainen istuu heitä vastapäätä. Veneen alla oleva vesi tekee jotain, minkä Aivazovski maalaa paremmin kuin kukaan muu 1800-luvulla: se on hieman läpikuultavaa – vanan näkee pinnan alla yhtä hyvin kuin pinnalla.
Tämä on se temppu, joka piti hänen Konstantinopoli-maalauksensa elävinä kymmenissä versioissa. Bospori on tiettyinä tunteina todella outo. Vesi on täynnä Tonavan ja Donin kuljettamaa leijuvaa lietettä, eikä se auringonnousun ja -laskun aikaan heijasta taivasta puhtaasti niin kuin italialainen järvi. Se pitää valoa hieman sisällään, niin kuin öljytty silkki. Aivazovski oppi maalaamaan tuon vaikutelman 1840-luvulla ensimmäisen pitkän oleskelunsa aikana ja hioi sitä loppuelämänsä. Vuonna 1884 hän oli kuusikymmentäseitsemänvuotias ja pystyi tekemään sen niin ohuin lasuurein, että hänen siveltimensä suunnan näkee veden läpi. Hän ei työskennellyt ulkona tehtyjen öljyluonnosten pohjalta. Hän työskenteli muistista, ateljeessa, kuivalle pohjustetulle kankaalle, ja sai usein suuren teoksen valmiiksi yhdessä päivässä. Hän väitti – ja hänen avustajansa vahvistivat – että hän näki maalauksen kokonaisena päässään ennen kuin aloitti.

Moskeija, joka ei sopinut itseensä
Nusretiye Camii oli suhteellisen uusi rakennus, kun Aivazovski näki sen ensimmäisen kerran. Sulttaani Mahmud II rakennutti sen vuosina 1823–1826, ja se valmistui samana vuonna, jona hän lakkautti janitsaarijoukot väkivaltaisessa puhdistuksessa, joka tappoi tuhansia sotilaita Istanbulissa. Moskeija oli voitonmonumentti – ”Nusretiye” tarkoittaa ”voiton” – mutta voitto, jota se juhlisti, oli kotimainen: sulttaani omaa armeijaansa vastaan. Arkkitehti oli armenialainen Krikor Balyan, Balyan-dynastian perustaja. Dynastia suunnitteli suurimman osan Konstantinopolin suurista myöhäisosmanilaisista rakennuksista, Dolmabahçen palatsi mukaan lukien. Krikor Balyan suunnitteli moskeijan eurooppalaiseen empiretyyliin, korkkiruuvimaisin minareetein, köynnöskoristein kehystetyin medaljongein ja yhdellä korkealla kupolilla hoikkien tamburien päällä, enemmän pariisilaisen oopperatalon kuin klassisen osmanimoskeijan kaltaiseksi. Lopputulos on erehtymätön kaupungin siluetissa – minkä vuoksi Aivazovski palasi siihen Konstantinopolia maalatessaan yhä uudelleen. Se oli kaupungin vierainta vaikutelmaa herättävä moskeija, ja hän oli Krimiltä kotoisin oleva armenialainen taidemaalari, joka maalasi sulttaanin tilausta rakennuksesta, jonka armenialainen arkkitehti oli suunnitellut sulttaanin voitosta omaa armeijaansa vastaan. Vuoden 1884 Tophane-maalaus on monisyinen kuva jo ennen kuin sitä alkaa katsoa.
Chiaro johdattaa katseen etualan kaiki-veneestä ylös minareettia pitkin, kupolin yli ja kukkulalla olevaan Galatan torniin siinä järjestyksessä, jossa Aivazovski kuvan rakensi, joten ymmärrät kaupungin syvyyden ennen kuin keskityt veteen.

Mitä maalaus tekee, mihin valokuvat eivät pysty
Seiso lähellä kangasta sen omistavassa museossa, niin näet tempun, jolla Aivazovski sai veden hehkumaan. Hän maalasi taivaan ja sen alla olevan veden samassa lämpötilassa – korkeassa lämpimässä vaaleanpunaoranssissa – ja leijutti sitten varsinaisen merenpinnan sen päälle ohuina harmaansinisinä lasuureina. Silmä tulkitsee hehkun tulevan itse vedestä eikä siihen heijastuvasta taivaasta. Valokuvat maalauksesta litistävät tämän täysin. Jäljennökset näyttävät kauniilta. Alkuperäinen näyttää alhaalta valaistulta. Hän käytti samaa tekniikkaa kuuluisammissa myrskymaalauksissaan, joissa se tuottaa päinvastaisen vaikutelman – mustan aallon alla oleva lämmin vaaleanpunainen näyttää merimiehen viimeisen tietoisen hetken sammuvalta hehkulta. Tässä se tuottaa kaupungin, joka kelluu vaaleanpunaisessa vedessä heti auringonlaskun jälkeisellä hetkellä. Taivas on kylmä osa. Vesi on lämmin osa. Käännä odotuksesi toisin päin, niin maalaus loksahtaa paikalleen.
Kaiki-veneen hahmot on tarkoituksella jätetty niukkayksityiskohtaisiksi. Aivazovski ei ollut henkilömaalari, ja hän tiesi sen. Kun hän tarvitsi ihmisiä merimaisemaan, hän pyysi joskus muita taidemaalareita – muun muassa Ilja Repiniä – lisäämään hahmot hänen puolestaan. Hän maalasi veneen. Repin maalasi ihmiset. Ei ole tietoa siitä, kuka maalasi vuoden 1884 Tophanen hahmot, mutta epäselvä kosketus sopii siihen, että Aivazovski työskenteli yksin ja aikataulun paineessa.
Mitä katsoa
Kolme asiaa, kun löydät maalauksen. Ensin kupoli. Nusretiye ei ole klassinen osmanikupoli pendentiivien varassa. Se on matalampi ja tamburin päällä, ja Aivazovskin siluetti on niin tarkka, että sitä voi verrata valokuvaan nykyisestä rakennuksesta. Toiseksi vesi kaiki-veneen alla. Vana on maalattu sekä pinnalle vaahtona että pinnan läpi tummemman veden kiehkurana alapuolella. Vene ei kellu vedessä; se on puoliksi sen sisällä. Kolmanneksi minareetti vasemmassa reunassa, kehyksen hieman rajaamana. Se kuuluu Kılıç Ali Paşan moskeijaan, jonka Mimar Sinan suunnitteli 1580-luvulla. Aivazovski maalasi kaupungin lähes varmasti sellaisena kuin oli painanut sen mieleensä vuoden 1845 vierailullaan, minkä vuoksi klassiset 1500-luvun maamerkit ja moderni 1820-luvun moskeija ovat rinnakkain kuin ne olisivat aina kuuluneet samaan siluettiin.
Loppukaneetti
Aivazovski maalasi Konstantinopolin viimeisen kerran vuonna 1899, vuotta ennen kuolemaansa. Hän oli kahdeksankymmentäkaksivuotias. Maalaus oli kuutamokohtaus Bosporilta lähes samasta kulmasta kuin vuoden 1884 Tophane. Hän oli maalannut samaa näkymää viisikymmentäneljä vuotta. Kukaan ei pyytänyt häntä jatkamaan. Hän jatkoi, koska Konstantinopolin veden pinnasta heijastuva valo heti auringonlaskun jälkeisellä hetkellä oli asia, jonka hän oli päättänyt oppia maalaamaan täsmälleen, eikä hän ollut vielä valmis.
Kuvien lähteet
- Pääkuva: Ivan Aivazovski, Konstantinopoli, Tophanen moskeija (1884) – lähde Wikimedia Commons, public domain.
- Kuva 1: Ivan Aivazovski, Omakuva (1874) – lähde Wikimedia Commons, public domain.
- Kuva 2: Nusretiye Camii (Voiton moskeija), Tophane, Istanbul, kuvattu 2010-luvulla – lähde Wikimedia Commons, CC-BY-SA.
- Kuva 3: Ivan Aivazovski, Näkymä Konstantinopoliin ja Bosporille – lähde Wikimedia Commons, public domain.