Siirry sisältöön

Peili, joka ei toimi: Manet’n Baari Folies-Bergèressä

Julkaistu: • Lukuaika 8 min

Édouard Manet, Baari Folies-Bergèressä (1882), Courtauld Gallery, Lontoo

Talvella 1881 Édouard Manet oli kuolemassa. Hänellä oli tabes dorsalis eli selkäydinkato, kupan myöhäisvaiheen komplikaatio, ja hän pystyi tuskin kävelemään ateljeehensa rue d’Amsterdamille Pariisissa. Hän oli neljäkymmentäyhdeksänvuotias. Virallinen Salon oli hylännyt hänet, kriitikot olivat pilkanneet häntä, ja nuorempien taidemaalarien sukupolvi, joka kutsui nyt itseään impressionisteiksi ja kieltäytyi hänen seurastaan, oli hiljaa ohittanut hänet. Niinpä hän pyysi erästä varieteeteatterissa työskentelevää nuorta naista tulemaan malliksi. Naisen nimi oli Suzon. Hän oli oikea baarityttö oikeassa Folies-Bergèressä rue Richerillä, kahdeksan korttelin päässä ateljeesta. Manet rakensi ateljeehensa marmoritiskin, asetti riviin pullot, joiden takana Suzon olisi seissyt joka ilta – Bass-oluen punaisine kolmioineen, samppanjan, vihreän crème de menthen, mandariiniliköörin pyöreässä pullossa – ja asetti hänen taakseen peilin. Sitten hän maalasi koko Folies’n maailman heijastuksena. Ja hän maalasi heijastuksen väärin tarkoituksella. Baari Folies-Bergèressä on maalaus, jossa Édouard Manet, mies, joka aloitti modernin maalaustaiteen, sanoi viimeisen asian siitä, miten ihmisten katsominen oikeasti toimii.

Maalaus, jota ei pitäisi olla olemassa

Hän sai sen valmiiksi vuoden 1882 Saloniin. Se on satakolmekymmentä senttimetriä leveä ja yhdeksänkymmentäkuusi korkea, mikä on suuri koko baarikohtaukselle. Suzon, baarityttö, seisoo marmoritiskin takana tummansinisessä samettitakissa, jossa on pitsikaulus ja rinnassa pieni kukkakimppu. Hänen kätensä lepäävät suorina tiskillä. Hänen kasvoillaan on sellaisen ihmisen erityinen tyhjyys, joka on ollut jaloillaan kuusi tuntia ja jolle maksetaan siitä, että hän pysyy kohteliaana. Hänen takanaan on peili. Peilissä näkyy Folies-Bergèren koko tupaten täysi, kimalteleva parveke – kattokruunut, vasemmassa yläkulmassa vihreisiin tossuihin pukeutuneen trapetsitaiteilijan jalat, jotka kaikki ohittavat ensi katsomalla, silinterihattuinen ja sulkahattuinen yleisö, savukkeiden savu. Oikeassa yläkulmassa näkyy myös Suzonin oma heijastus juttelemassa silinterihattuisen ja tuuheaviiksisen asiakkaan kanssa.

Seiso sen edessä Lontoon Courtauld Galleryssä, jossa se nykyään on, niin ensimmäinen asia, jonka huomaat, on se, että heijastus on väärässä paikassa. Suzon on kuvan tarkassa keskipisteessä. Hänen heijastuksensa on kaukana oikealla, kuin peili olisi kallistettu. Asiakas, jonka kanssa hän peilissä puhuu, seisoo suoraan hänen edessään – mikä sijoittaisi hänet täsmälleen siihen kohtaan, jossa sinä katsojana seisot. Häntä ei ole siellä. Suzonin ja meidän välissämme ei ole ketään. Peili ei ole vain hieman pielessä. Se tekee jotain, mitä peili ei voi tehdä.

Yksityiskohta oikean yläkulman heijastuksesta: silinterihattuinen mies

Taidehistorioitsijat ovat sadanneljänkymmenen vuoden ajan yrittäneet selvittää, mitä Manet tällä tarkoitti. Ehdotuksia on laidasta laitaan. Ehkä se on virhe. (Manet ei tässä vaiheessa uraansa tehnyt noin suuria virheitä.) Ehkä se on kaksi hetkeä yhtä aikaa, kuin elokuvan leikkaus – mies lähestyy, sitten nainen kääntyy häneen päin, ja molemmat tilat on painettu samalle kankaalle. Ehkä peilin on tarkoitus vihjata siihen, miten muisti ja heijastus eivät täsmää, siihen, miten Suzon kokee oman iltansa verrattuna siihen, miten asiakas näkee hänet. Ehkä maalaus kysyy, kuka asiakas on. Kriitikko T. J. Clark on hiljaisesti esittänyt teorian, jonka mukaan asiakas olemme me. Me olemme silinterihattuinen mies. Maalaus tavoittaa hetken, jolloin meistä, porvarillisista katsojista Salonissa, tuli ostajia baarissa. Manet on taittanut maalauksen katsomisen teon itse maalaukseen, ja hän on tehnyt sen rikkomalla peilin.

Suzon oli todellinen

Baaritytön nimi oli Suzon. Tiedämme sen, koska Manet kirjoitti sen erään valmistelevan luonnoksen taakse. Hän työskenteli Folies-Bergèressä noin vuodesta 1880 vuoteen 1882. Hän sai vaatimattoman palkkansa lisäksi juomarahoja, mikä tarkoittaa, että hänen tulonsa riippuivat kokonaan hänen kyvystään pitää asiakkaat hyvällä tuulella. Folies-Bergère oli tuolloin noin kymmenen vuotta vanha. Se oli avattu vuonna 1869, ja siitä oli nopeasti tullut Pariisin muodikkain varieteeteatteri – paikka, jossa yleisö oli yhtä lailla esitys kuin näyttämö. Yleisö oli keskiluokkaista, hyvin pukeutunutta, enimmäkseen miehiä, ja se tuli juomaan, katsomaan operettia ja akrobaatteja sekä sopimaan muista kaupoista. Baaritytöt olivat osa toimintaa. Kaikki ymmärsivät, mitä baarissa oli kaupan, vaikka tilattiin vain juomia. Suzon seisoi tiskin takana joka ilta kahdeksasta yli puolenyön uusien sähkövalojen alla – Folies oli sähköistetty vuonna 1881, samana vuonna kun Manet maalasi – ja paperilla hän myi eniten Bass-vaaleaa olutta. Pullopyramidi hänen kyynärpäänsä vieressä on suunnilleen paikkansapitävä. Kukat hänen rinnassaan ovat suunnilleen paikkansapitäviä. Mandariinikulho on suunnilleen paikkansapitävä. Hänen kasvojensa ilme on se yksi yksityiskohta, jota vuoden 1882 kriitikot eivät voineet lakata kuvailemasta. Hän ei myy mitään. Hän kestää.

Tämän Manet sai oikein, mihin kukaan muu modernia Pariisia maalannut ei koskaan aivan pystynyt. Degas maalasi tanssijoita, mutta hän maalasi heidät liikkuvina ruumiina. Manet maalasi työssäkäyvän naisen vuoronsa lopussa ja sai hänet näyttämään täsmälleen niin väsyneeltä kuin hän oikeasti oli. Peilin asiakkaat ovat värien sumentuma. Suzon on ainoa tarkka asia. Maalaus kieltäytyy olemasta kohtaus Folies-Bergèrestä. Se on muotokuva yhdestä ihmisestä, joka sattuu seisomaan Folies-Bergèressä.

Mitä peili oikeastaan tekee

Peili tekee kahta asiaa, eikä kumpikaan niistä ole realismia. Ensimmäinen asia, jonka se tekee, on ajan tiivistäminen. Oikealla oleva heijastus näyttää Suzonin kääntyneenä miesasiakkaan puoleen, hieman eteenpäin nojaten, keskustelemassa. Keskellä oleva hahmo näyttää hänet suoraan meitä kohti, kädet suorina, katse ei mihinkään. Jos hyväksyy, että kyse on samasta hetkestä, peili on mahdoton. Jos hyväksyy, että kyse on kahdesta eri hetkestä, jotka on leikattu samaan kuvaan, peilistä tulee kello. Asiakas saapuu. Suzon kääntyy. Keskustelu alkaa. Manet on näyttänyt meille ennen ja aikana yhdessä kuvassa. Tätä taidemaalarit olivat yrittäneet tehdä Giottosta lähtien, eikä kukaan ollut keksinyt, miten sen voisi tehdä rehellisesti, ennen kuin valokuvaus alkoi opettaa heille, että yksittäinen hetki on fiktio.

Toinen asia, jonka peili tekee, on katsojan sotkeminen mukaan. Oikealla olevassa heijastuksessa mies, jonka kanssa Suzon puhuu, seisoo hieman lähempänä häntä kuin olisi luontevaa – tarpeeksi lähellä, että sillä on merkitystä. Hän on sijoitettu täsmälleen siihen kohtaan, jossa sinä maalausta katsoessasi seisot. Katsojan keho on asiakkaan keho. Silinterihattuinen mies ei ole maalauksessa. Hän on me. Tästä siirrosta kriitikot ovat kiistelleet vuodesta 1882. Jos sen ottaa vakavasti, maalaus ei ole kohtaus Folies-Bergèrestä; se on kauppa, johon olemme suostuneet huomaamattamme. Suzon katsoo ohitsemme, koska hänen on pakko. Hän myy meille olutta. Hän myy meille myös jotain, mitä kuva kieltäytyy nimeämästä.

On kolmaskin tulkinta, josta itse pidän ja jota ei ajeta tarpeeksi painokkaasti. Peili ei ole mahdoton. Se vain käyttäytyy kuin muisti. Heijastus on se, minkä Suzon näkee mielessään samalla kun hänen kehonsa seisoo tiskin takana – sama näkymä, mutta käännettynä, puoli tahtia jäljessä, ja sen sisällä asiakas, jonka kanssa hän juuri nyt asioi. Kun katsot maalausta, katsot naista, joka ajattelee. Peili ei ole hänen takanaan. Se on hänen sisällään.

Chiaro aloittaa ääniopastuksen vasemmasta yläkulmasta, jossa vihreisiin tossuihin pukeutuneen trapetsitaiteilijan jalat heilahtavat kuvaan, ja kulkee sitten pullojen yli yksi kerrallaan ennen kuin saapuu Suzonin kasvoihin, joten maalaus avautuu siinä järjestyksessä, jossa Manet sen rakensi, eikä siinä järjestyksessä, jossa silmä siihen tarttuu.

Édouard Manet, Omakuva paletin kanssa, 1879, kolme vuotta ennen Folies-Bergèreä

Viimeinen maalaus

Manet esitteli Baarin Folies-Bergèressä vuoden 1882 Salonissa. Arvostelut olivat tyypillisiä hänen Salon-vastaanotolleen – sekoitus vastentahtoista ihailua ja valitusta siitä, että kuva oli keskeneräinen, että perspektiivi oli väärä ja että heijastus ei täsmännyt. (Se ei täsmää. Siinä oli koko ajatus.) Vuoden kuluessa hän oli kuollut. Huhtikuussa 1883 hänen selkäydinkadon vuoksi kuolioon mennyt vasen jalkansa amputoitiin. Hän kuoli 30. huhtikuuta 1883, yksitoista päivää myöhemmin. Hän oli viisikymmentäyksivuotias. Hän oli ollut sairaana kuusi vuotta. Baari Folies-Bergèressä ei ollut kirjaimellisesti hänen viimeinen maalauksensa – hän teki sen jälkeen muutaman pienen kukkatutkielman, lähinnä siksi, ettei hän enää jaksanut seistä maalaustelineen ääressä suuren kankaan parissa – mutta se oli hänen viimeinen julkilausumansa. Mies, joka oli järkyttänyt Salonia vuonna 1863 Aamiaisella ruohikolla ja uudelleen vuonna 1865 Olympialla, käytti kuolemaansa edeltäneet kuukaudet kuvan rakentamiseen heijastuksesta, etäisyydestä ja siitä, mitä asiakas pariisilaisessa baarissa oikeasti näkee.

Maalaus siirtyi Manet’n kuoleman jälkeen yksityiselle keräilijälle, sitten toiselle ja sitten vuonna 1926 brittiläiselle teollisuusmiehelle Samuel Courtauldille, joka ripusti sen Lontoon kaupunkitaloonsa ja lahjoitti sen lopulta hänen nimeään kantavalle gallerialle. Siellä se on ollut siitä lähtien. Se ei ole käynyt Pariisissa ihmismuistiin. Nähdäkseen maalauksen, jonka Édouard Manet teki Folies-Bergèrestä, on lähdettävä Pariisista Lontooseen.

Folies-Bergèren juliste 1880-luvun Pariisista, jossa mainostetaan kokonaan sähkövalolla valaistua varieteeteatteria

Mitä katsoa

Kolme asiaa tässä järjestyksessä. Ensin vasen yläkulma, trapetsitaiteilijan kaksi vihreää tossua ja valkoisiin sukkahousuihin pukeutuneet jalat. Ne ovat pienen pienet. Useimmat eivät huomaa niitä. Ne kertovat, että peilin näkymä on todellinen paikka, jossa on todellista melua ja liikettä, eikä pelkkä tausta. Toiseksi pullot. Laske ne. Vasemmalla oleva Bass-olut on todellinen. Hänen rinnassaan pienessä lasimaljakossa olevat vaaleanpunaiset ruusut ovat hieman nuutuneet. Manet rakensi asetelman marmorihyllylle ateljeessaan ja kohteli sitä yhtä vakavasti kuin hänen kasvojaan. Kolmanneksi mies peilissä. Etsi hänet oikeasta yläkulmasta. Seiso nyt suoraan Suzonin edessä ja huomaa, että olet siinä, missä hänen kuuluisi seistä. Maalaus on odottanut sadanneljänkymmenen vuoden ajan päästäkseen asettamaan sinut siihen.

Loppukaneetti

Manet pystyi tuskin kävelemään, kun hän sai maalauksen valmiiksi. Hänen oli istuttava maalatessaan. Hän ei käynyt Folies-Bergèressä kertaakaan niiden kuukausien aikana, kun hän teki kuvaa; Suzon ja pullot tulivat ateljeehen. Baari Folies-Bergèressä ei ole kohtaus, jonka hän näki omin silmin. Se on kohtaus, jonka hän rakensi uudelleen muistista ja edessään olevasta mallista, ja hänen takanaan oleva peili on se osa, jota hän ei saanut täsmäämään. Hän jätti sen rikki, koska totuus väsyneen naisen katsomisesta baaritiskin yli vuonna 1882 oli se, ettei kukaan, ei edes olutta ostava mies, nähnyt samaa kuin hän.

Kuvien lähteet