Siirry sisältöön

Louvren Milon Venus: pelto, katkenneet kädet ja kirjoitus, jonka ranskalaiset piilottivat

Julkaistu: • Lukuaika 9 min

Milon Venus, myöhäishellenistinen Afroditen marmoriveistos, esillä Louvressa

Huhtikuun 8. päivän aamuna 1820 Yorgos Kentrotas -niminen maanviljelijä kangesi kiviä irti muurista Mêloksen saarella. Hän louhi rakennusainetta. Hän veti irti yhden lohkareen, sitten toisen, eikä kolmas ollutkaan lohkare. Se oli syvennys. Syvennyksen sisällä, kahdeksi suureksi kappaleeksi ja joukoksi pienempiä palasia murtuneena, oli puolialastonta naista esittävä marmoripatsas, noin kaksi metriä korkea. Häneltä puuttuivat molemmat kädet. Ensi silmäyksellä häneltä puuttui myös nenä, ja sitten hänellä taas oli nenä, kun yläruumis vieritettiin esiin valoon. Hänellä oli jalusta, pieni kirjoituksin varustettu alusta, joka sopi hänen vasemman jalkansa alle. Yorgos nojasi kappaleet muuria vasten ja lähti etsimään kaupungista jotakuta, joka osaisi kertoa, mitä tehdä.

Hän löysi Olivier Voutier’n, kaksikymmentäkolmevuotiaan ranskalaisen laivaston aliluutnantin, joka oli kierrellyt saarella etsimässä piirrettäviä antiikin esineitä. Voutier juoksi paikalle, näki vartalon, näki jalustan, ymmärsi heti, mitä katsoi, ja käynnisti tapahtumaketjun, joka päättyisi kaksisataa vuotta myöhemmin turistien jonoon, joka kuvaa häntä Louvren pohjakerroksen galleriassa – eikä kenellekään heistä ole koskaan kerrottu, että viimeinen asia, jonka Ranska teki ennen kuin lähetti hänet kotiin, oli hukata ainoa esine, joka olisi todistanut, kuka hänet teki ja milloin.

Mikä Louvren Milon Venus oikeastaan on

Hän on myöhäishellenistinen marmoriveistos jostain vuosien 150 ja 100 eaa. väliltä. Hänet veisti kuvanveistäjä, jonka koko nimi on kadonnut lohkeilleen jalustan mukana, mutta jonka etunimi oli Aleksandros ja jonka kotikaupunki oli Antiokia Maiandroksen varrella. Hän on Afrodite, rakkauden jumalatar, tai mahdollisesti Amfitrite, meren jumalatar, joka oli Mêloksen paikallinen suojelija. Hän piti luultavasti ylös nostetussa vasemmassa kädessään omenaa – Pariksen tuomion riitaomenaa, mikä tekisi patsaasta mêloslaisen kaupunkivitsin, koska ”Mêlos” ja kreikan omenaa tarkoittava sana ”melon” ovat sama sana. Kukaan ei tiedä varmasti, koska kädet ovat poissa.

Hän ei ole klassinen. Sillä on merkitystä, koska ensimmäiset sataviisikymmentä vuotta, jotka hän oli Pariisissa, lähes jokainen ranskalainen taidehistorioitsija, matkaopas ja kipsivalosten kyltti väitti, että oli. Klassinen tarkoitti 300-lukua eaa., tarkoitti Praksitelesta, tarkoitti kreikkalaisen kuvanveiston seesteistä huippukohtaa, tarkoitti, että hän kuului samalle tasolle kuin Medicien Venus Firenzessä ja Belvederen Apollon Roomassa. Hellenistinen tarkoitti kolmesataa vuotta myöhempää, huipun jälkeistä aikaa, kopioijien aikakautta. Ero oli arvovaltaa, ja Ranska tarvitsi vuonna 1821 kipeästi sitä arvovaltaisempaa versiota.

Kahakka rannalla

Voutier’n ensimmäinen siirto oli etsiä käsiinsä Ranskan varakonsuli Mêloksella, Louis Brest, joka osti kappaleet Yorgosilta ja lähetti viestin Ranskan suurlähettiläälle Konstantinopoliin, markiisi de Rivièrelle. Rivière lähetti nuoren diplomaattisihteerin nimeltä Marcellus noutamaan hänet. Marcellus tuli viikon liian myöhään. Paikallinen osmanikuvernööri oli kuullut patsaasta, päättänyt, että se kuului Korkealle portille, ja oli jo valtuuttanut kreikkalaisen kauppiaan nimeltä Oikonomos lähettämään sen eräälle dragomaanille Konstantinopoliin.

Siitä, mitä sitten tapahtui, alkaa kansanperinne, ja asiakirjat muuttuvat epämääräisiksi. Kun Marcellus saapui Mêloksen lahdelle ranskalaisella sotakuunari Estafettella, patsas oli lastattu satamassa kaikkiin, joka oli lähdössä Konstantinopoliin. Ranskalaisten ja dragomaanin asiamiesten välillä syntyi rannalla riita. Kiskottiin ja tuuppailtiin, ja lopulta laatikot raahattiin väkisin kaikista Estafetteen. Marcellus maksoi jälkeenpäin korvauksen osmanien puolelle, ja kuvernööri sai Korkealta portilta selkäsaunan, koska oli yrittänyt varastaa ranskalaista omaisuutta, jonka Ranska oli ostanut ensin – lause, joka on voitu kirjoittaa vain vuodesta 1820.

Tarina, jonka useimmat Louvren kävijät kuulevat, jos kysyvät oppaalta, on se, että rannan kahakassa patsaan kädet katkesivat. Toinen käsi lensi yhteen suuntaan, toinen toiseen, ja molemmat katosivat rantakiviin. Se on hyvä tarina. Se on lähes varmasti epätosi. Löydön varhaisimmat kirjalliset kuvaukset – Voutier’n omat piirrokset löytöpäivältä ja kirje, jonka Louis Brest kirjoitti Pariisiin samana huhtikuuna – näyttävät patsaan jo kädettömänä, kun se tuli esiin muurista. Hänet oli haudattu kädettömänä. Kahakka rikkoi muita asioita, ehkä sormia ja vaatteen poimuja, mutta kädet olivat olleet poissa tuhat vuotta ennen kuin kukaan Yorgos-niminen alkoi kangeta kiviä.

Lähikuva Milon Venuksen kasvoista ja hartioista, jossa näkyy marmorin yksityiskohtia

Miksi rantatarina sitten elää? Koska kotimatkalla katosi jotain muuta, ja kädettömästä Venuksesta tuli kätevä paikka, johon ripustaa syy.

Jalusta, joka katosi

Kun patsas ensimmäisen kerran vedettiin esiin syvennyksestä, kappaleiden joukossa oli pieni pala jalustaa, jolla hän oli seissyt. Se oli veistetty erikseen ja kiinnitetty tapeilla hänen jalkoihinsa. Jalustan yhdessä sivussa oli kaiverrettu kreikankielinen kirjoitus, jonka Voutier näki, jonka Marcellus näki, josta Louis Brest raportoi kirjallisesti markiisi de Rivièrelle ja jonka useat ranskalaiset oppineet Pariisissa tutkivat vuonna 1821 patsaan saavuttua Louvreen. Käännettynä kirjoitus kuului:

Aleksandros, Menideen poika, Antiokian Maiandroksen varrella kansalainen, teki tämän.

Antiokia Maiandroksen varrella oli hellenistinen kreikkalainen kaupunki nykyisen Turkin länsiosassa, ja seleukidikuninkaat perustivat sen 200-luvulla eaa. Kirjainten muoto, kaupungin mainitseminen ja patsaan tyyli ajoittivat hänet 100-luvun eaa. loppuun tai ensimmäisen vuosisadan eaa. alkuun. Myöhäishellenistinen. Ei klassinen. Kolmesataa vuotta ja kokonainen arvovaltaluokka kauempana siitä ajoituksesta, jonka ranskalaiset halusivat hänelle.

Vuonna 1821, juuri kun patsasta puhdistettiin ja valmisteltiin esiteltäväksi kuningas Ludvig XVIII:lle, jalusta katosi. Kertomukset vaihtelevat. Joidenkin versioiden mukaan se ”joutui hukkaan” Louvren varastossa. Toisten mukaan se ”vaurioitui kuljetuksessa” ja hävitettiin hiljaisesti. Yhden version mukaan, jonka 1800-luvun ranskalainen arkeologi Salomon Reinach mainitsi, jalusta erotettiin tarkoituksella patsaasta ja vaiettiin, koska markiisi de Quatremère de Quincy, Kuvataideakatemian pysyvä sihteeri ja Ranskan vaikutusvaltaisin taidehistorioitsija, oli kirjallisesti julistanut patsaan klassiseksi teokseksi, ja kirjoitus oli hänen kanssaan ristiriidassa.

Quatremère de Quincy tiesi kirjoituksen olemassaolosta. Hän oli lukenut raportit. Hän päätti akatemialle vuonna 1821 esittämässään virallisessa tutkielmassa, että kirjoitus oli myöhempi roomalaisajan lisäys, että Aleksandros oli luultavasti korjaaja eikä kuvanveistäjä ja että Milon Venuksen todellinen ajoitus oli 300-luku eaa. – Praksiteleen aika. Jalusta ei sopivasti ollut enää kenenkään tutkittavissa uudelleen. Sitä ei ole sen jälkeen koskaan nähty.

Miksi Ranska tarvitsi hänet klassiseksi

Peittelyllä oli tietty poliittinen syy. Kuusi vuotta ennen kuin Yorgos Kentrotas alkoi kaivaa, Ranska oli joutunut palauttamaan Medicien Venuksen. Medicien Venus, ensimmäisen vuosisadan eaa. roomalainen kopio kreikkalaisesta alkuperäisteoksesta, oli ollut Napoleonin ryöstökokoelman loisto – viety Uffizista vuonna 1803, esitelty Louvressa kaiken antiikin kuvanveiston huippuna ja sitten Waterloon jälkeen palautettu Firenzeen vuonna 1815 liittoutuneiden painostuksesta. Pariisi oli nöyryytetty. Klassisen antiikin pääsalissa ammotti aukko. Myös Belvederen Apollon oli palannut Vatikaaniin. Samothraken Nike oli Ranskalla vasta tulossa, vuosien päässä. Louvre, suuri tasavaltalainen museo, oli yhtäkkiä vailla päänähtävyyttään.

Sitten talonpoika Mêloksella käveli pellolleen ja osui syvennykseen. Patsas saapui Pariisiin helmikuussa 1821 markiisi de Rivièren lahjana kuninkaalle. Ludvig XVIII oli kihdin vuoksi vuoteenomana eikä päässyt paljastustilaisuuteen. Hän lähetti tervehdyksensä makuuhuoneestaan. Hovin historioitsijat tarvitsivat hänet korvaamaan Medicien Venuksen. Hovin historioitsijat saivat, mitä tarvitsivat. Hänet esiteltiin heti klassisena alkuperäisteoksena, 300-luvulta eaa., kenties Praksiteleen tekemänä, ja ainoana säilyneenä niin laadukkaana kreikkalaisena Venuksena. Kirjoitus, joka viittasi muuhun, lakkasi olemasta arkistossa.

Salle de la Vénus de Milo Louvressa, 1820-luvulla hänen esittelemistään varten rakennettu galleria

Oikean ajoituksen palauttamiseen tarvittiin loppu 1800-luku ja useita saksalaisia ja ranskalaisia arkeologeja. Suuri saksalainen klassisen kulttuurin tutkija Adolf Furtwängler julkaisi todistuksen 1890-luvulla. Salomon Reinach vahvisti sen 1900-luvun alussa. Vuoteen 1920 mennessä Louvren luettelo merkitsi hänet vastahakoisesti hellenistiseksi. Vuoteen 2000 mennessä salin seinäteksti tunnusti Aleksandroksen kirjoituksen. Mutta itse sali – Salle de la Vénus de Milo Denonin siiven pohjakerroksessa – rakennettiin 1820-luvulla sillä oletuksella, että hän oli klassinen, ja arkkitehtuuri esittelee hänet yhä sellaisena. Salin ympärillä olevat syvennykset on tarkoitettu esineille, joiden piti olla hänen vertaisiaan. Ne ovat kaikki myöhempien vuosisatojen roomalaisia kopioita. Hän on yhä salin ainoa todellinen kreikkalainen marmoriveistos.

Missä Milon Venus on Louvressa

Hän on Denonin siiven pohjakerroksessa pitkässä holvatussa galleriassa, joka avautuu Galerie des Antiques’sta. Jos tulet pyramidilta, kävele alas kohti egyptiläisiä antiikin kokoelmia ja käänny sitten oikealle kreikkalaisiin, etruskien ja roomalaisiin saleihin. Salle de la Vénus de Milo on lähellä tuon akselin päätä vasemmalla puolella, ja sinne on opasteet. Hän seisoo kivijalustalla – ei Mêloksen jalustalla, joka on kadonnut, vaan korvaavalla – symmetrisen salin perällä, jota reunustavat vähäisemmät roomalaiset Venukset ja kylmä marmorilattia. Valaistus on luonnonvaloa, kun sitä on saatavilla, ja sitä täydentävät vuoden 2010 kunnostuksessa asennetut kattokohdevalot. Sali on yleensä vähemmän täynnä kuin odotat, koska useimmat Mona Lisan pyhiinvaeltajat eivät koskaan tule alakertaan.

Seiso lähellä. Katso hänen vasenta jalkaansa. Jalustan yläpinnassa on pieni suorakaiteen muotoinen lovi, johon alkuperäinen kirjoituksella varustettu alusta aikoinaan kiinnittyi tapeilla. Tuo lovi on jälki salatusta historiasta. Se on ainoa itse patsaassa jäljellä oleva todiste siitä, että kirjoitus oli koskaan olemassa. Useimmat kävijät eivät tiedä etsiä sitä, eikä Louvren nykyinen seinäteksti mainitse sitä – Chiaro mainitsee, siinä järjestyksessä kuin vuoden 1821 peittely todella eteni.

Kävele sitten kerran hitaasti hänen ympärinsä. Hänen lanteiltaan laskeutuva vaate on veistetty alta koverretuksi tekniikalla, jonka hellenistiset kuvanveistäjät olivat hioneet täydelliseksi ja jota klassisen ajan kuvanveistäjät eivät koskaan yrittäneet. Poimut ovat syviä. Niiden takana oleva marmori on veistetty lähes olemattomiin. Sen näkee sivulta. Se on sitä myöhäishellenististä tyyliä, jota ranskalaiset kielsivät vuosisadan ajan.

Huomio käsistä

Kysymys, johon kaikki haluavat vastauksen, on se, mitä hän piteli. Lyhyt vastaus on, ettemme tiedä, mutta voimme päätellä. Hänen hartiansa ja vartalonsa ovat asennossa, jossa hahmo pitelee jotain edessään ja hieman vasemmalla. Hänen vasemman olkapäänsä jäljet viittaavat siihen, että hän kantoi siinä painoa. Saman ajan ja alueen hellenistiset Venukset esitetään usein pitelemässä joko omenaa – riitaomenaa – tai Areksen kilpeä, joka heijastaa hänen omia kasvojaan, roomalaiselta runoilija Ovidiukselta peräisin oleva kielikuva. Omenaversio on suositumpi arvaus Mêlos–omena-sanaleikin vuoksi. Kilpiversio on oppineempi. Kumpaakaan ei voi todistaa ilman käsiä, ja käsiä ei lähes varmasti koskaan löydetä. Yorgos Kentrotas kaivoi muuriin, ei hautaan. Mitä ikinä hän alun perin pitelikin, se oli katkennut häneltä kauan ennen kuin osmanit hallitsivat Mêlosta, kauan ennen kuin Ranskaa oli olemassa, luultavasti silloin, kun hän vielä oli julkinen patsas jonkin muinaisen kreikkalaisen kaupungin torilla.

Mitä katsoa, kun näet hänet

Etsi jalustan lovi, johon kirjoitus aikoinaan sopi. Katso alta koverrettua vaatetta sivulta. Etsi pieni lohkeama hänen oikean lantionsa yläpuolelta, jossa yksi ylemmän ja alemman marmorilohkareen välisistä saumoista korjattiin kömpelösti sementillä vuonna 1821. Katso, miten vartalo kiertyy lanteilla – kontraposto, joka on viety askeleen klassista pidättyvyyttä pidemmälle johonkin löysempään ja teatraalisempaan. Ne ovat tunnusmerkit. Hän on myöhäishellenistinen alkuperäisteos, ja jokainen niistä on sormenjälki, jota ranskalaiset eivät pystyneet pyyhkimään pois.

Kuvien lähteet