
Kuvittele vanha mies syömässä illallista. Hän on yli seitsemänkymppinen, lähes täysin kuuro ja asuu kaksikerroksisessa maalaistalossa Manzanares-joen vastarannalla, josta näkyy veden yli takaisin Madridiin. Sen huoneen seinällä, jossa hän syö, ikkunan vasemmalla puolella, harmaa jättiläinen kyyristyy esiin pimeydestä päätön ruumis nyrkeissään. Jättiläisen silmät ovat selällään. Sen suu on täynnä. Vanha mies maalasi sen sinne itse, suoraan rappaukseen, eikä hän tiettävästi koskaan kertonut kenellekään miksi.
Vanha mies oli Francisco de Goya, ja maalaus on Saturnus syö poikansa. Se on tunnetuin neljästätoista Mustasta maalauksesta, seinämaalauksista, jotka Goya teki oman talonsa seinille joskus vuosien 1820 ja 1823 välillä. Hän ei koskaan asettanut niitä näytteille, ei kirjoittanut niistä eikä antanut niille nimiä. Kaikki niiden nimet on annettu hänen kuolemansa jälkeen. Länsimaisen taiteen kuuluisin kauhukuva oli ensimmäiset viisikymmentä vuottaan seinäkoristeena yksityiskodissa.
Tämä on se outo asia, joka kannattaa pitää mielessä. Tätä ei koskaan tarkoitettu museomaalaukseksi. Sen kanssa oli tarkoitus elää. Nykyään se riippuu Pradon salissa 67, pohjakerroksessa, lyhyen kävelymatkan päässä teoksesta Kolmas toukokuuta 1808, ja miljoonat ihmiset vuodessa kulkevat sellaisen kuvan ohi, joka oli tarkoitettu noin kolmen hengen yleisölle.
Kuuron miehen talo
Goya osti talon helmikuussa 1819, seitsemänkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Se seisoi Manzanaresin länsirannalla Segovian sillan lähellä, ja sieltä avautui näkymä San Isidron niityille. Paikalliset kutsuivat sitä jo valmiiksi nimellä Quinta del Sordo, kuuron miehen huvila. Hauskinta on, että nimi tuli talon mukana. Edellinen omistaja oli myös ollut kuuro. Goya, joka oli menettänyt kuulonsa arvoituksellisen sairauden jälkeen vuosina 1792 ja 1793, yksinkertaisesti sopi kuvaukseen.

Hän muutti sinne Leocadia Weissin kanssa. Weiss oli häntä paljon nuorempi nainen, joka oli yhä laillisesti naimisissa toisen miehen kanssa, ja hänen mukanaan tuli pieni tytär Rosario, joka saattoi olla Goyan oma lapsi. Vuoden 1819 lopulla Goya sairastui vakavasti. Hän selvisi, ja vuonna 1820 hän maalasi kiitokseksi lääkärilleen Eugenio García Arrietalle teoksen, jossa hän itse on lysähtänyt ja harmaa, kun Arrieta nostaa lasia hänen huulilleen. Kirjoituksen mukaan sairaus tuli vuoden 1819 lopulla, ”seitsemänkymmenenkolmen vuoden iässä”. Mustat maalaukset syntyivät lähes varmasti tämän kuoleman kosketuksen jälkeen.

Tässä on yksityiskohta, jonka useimmat kertomukset ohittavat. Goya ei maalannut paljaille seinille. Huoneissa oli jo miellyttäviä maalaisaiheita, pieniä hahmoja maisemissa, ja Mustat maalaukset maalattiin niiden päälle. Jotkut tutkijat uskovat, että Goya maalasi iloiset versiot ensin itse ja peitti ne sitten. Brittiläinen Goya-asiantuntija Nigel Glendinning arveli maisemien olleen siellä jo, kun hän osti talon. Kummin päin tahansa, joku otti aurinkoisen huoneen ja maalasi sen mustaksi.
Saturnus oli pohjakerroksessa, huoneessa, jota yleensä kuvataan ruokasaliksi. Samassa tilassa oli kuusi seinämaalausta. Surupukuinen Leocadia nojasi kumpareeseen oven vieressä. Vastapäätä seisoi kaksi vanhaa miestä. Pitkillä seinillä olivat noitasapatti ja painajaismainen pyhiinvaellus San Isidroon. Ja lyhyellä takaseinällä, ikkunan molemmin puolin, oli kaksi kohtausta ruumiista ja suusta: oikealla Judit katkaisemassa Holofernesin päätä ja vasemmalla Saturnus syömässä lastaan.
Tarina Saturnuksesta, joka syö poikansa: Hesiodoksesta ruokasalin seinälle
Myytti on Roomaa vanhempi. Hesiodoksen Theogoniassa, joka kirjoitettiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa., titaani Kronos kaappaa vallan kuohitsemalla sirpillä oman isänsä, taivaanjumala Uranoksen. Sitten tulee ennustus. Yksi Kronoksen omista lapsista syöksee hänet vallasta samalla tavalla. Niinpä aina kun hänen vaimonsa Rhea synnyttää, Kronos nielee vauvan. Hestia, Demeter, Hera, Hades, Poseidon. Viisi lasta, poissa. Kun kuudes syntyy, Rhea ojentaa miehelleen kapaloihin käärityn kiven, ja Kronos nielee sen. Oikea vauva piilotetaan Kreetalle. Hänestä kasvaa Zeus, joka pakottaa isänsä oksentamaan sisaruksensa ulos, ja sitä seuraava sota tekee olympolaisista jumalista maailmankaikkeuden valtiaita.
Roomalaiset sulauttivat Kronoksen omaan maanviljelyn jumalaansa Saturnukseen, jonka mukaan on nimetty Saturnalia-juhla ja englannin kielen lauantai. Matkan varrella Kronos sekoittui myös Khronokseen, kreikan sanaan ajalle. Renessanssiin mennessä nämä kaksi olivat sulautuneet täysin. Saturnuksesta tuli Isä Aika, vanha mies, jolla on viikate ja tiimalasi, ja kannibaalitarinasta allegoria, jonka kaikki ymmärsivät. Aika syö kaiken, minkä se luo.
Huomaa yksi asia antiikin versiossa. Kronos nielee lapsensa kokonaisina. Siinä on koko tarinan ydin: he jäävät henkiin hänen sisällään ja tulevat takaisin ulos. Goyan Saturnus ei niele mitään kokonaisena. Hän repii. Hän pureskelee. Ruumis hänen käsissään ei tule takaisin.
Mitä Goya jätti pois
Asetu maalauksen eteen ja käy läpi lista, jota 1800-luvun katsoja olisi odottanut. Viikate? Ei ole. Tiimalasi? Ei ole. Siivet, viitta, valtaistuin, Olympos-vuori, taivas? Ei mitään. On ruumis, jättiläinen ja mustaa. Siinä on koko maalaus.

Katso ensin silmiä, koska kaikki katsovat. Ne eivät ole saalistajan silmät. Ne ovat valtavat, valkoiset ja kauhuissaan. Tämä on olento, joka tietää tarkalleen, mitä tekee, eikä pysty lopettamaan. Yhdysvaltalainen taidehistorioitsija Fred Licht huomautti, kuinka paljon puuttuvat attribuutit merkitsevät: ilman viikatetta ja tiimalasia, hän väitti, itse nimi ”voi hyvinkin olla harhaanjohtava”. Kutsumme sitä Saturnukseksi, koska Goyan kuoleman jälkeen laadittu inventaario kutsui sitä Saturnukseksi. Goya ei kutsunut sitä miksikään.
Katso sitten ruumista. Se ei ole vauva. Se on aikuisen mittasuhteinen hahmo, jo päätön, oikea käsivarsi poissa, vasen puoliksi jättiläisen suussa. Verta valuu ohuina punaisina juovina vartalon molempia sivuja pitkin. Pitkään ja ratkaisematta on kiistelty siitä, onko uhri ylipäätään mies. Taidehistorioitsija John Ciofalo tulkitsee lantion ja jalkojen kaaren naiselliseksi. Toiset näkevät nuoren miehen. Rehellisesti sanottuna maalaus ei ratkaise asiaa, ja juuri se, ettei se ratkaise, on osa syytä, miksi kuva ei suostu asettumaan aloilleen.

Ja katso käsiä. Rystyset ovat puristuksesta kalpeat. Nyrkit sulkeutuvat vyötärön ympärille niin lujaa, että liha tuntuu taittuvan. Goya oli piirtänyt saman aiheen kerran aiemmin, punaliidulla, noin vuonna 1796 tai 1797: Saturnuksen, joka puree jalkaa ja pitelee samalla toista lasta. Se on taitava, lähes akateeminen piirros. Mikään siinä ei valmista seinämaalauksen otteeseen. Kuvien välissä on parikymmentä vuotta, kaksi sotaa ja kaksi lähes kuolemaan johtanutta sairautta, ja jokaisen niistä tuntee noissa käsissä.
Irrotettu seinistä
Goya ei koskaan palannut seinämaalaustensa luo. Vuonna 1823 Espanjan lyhytikäinen liberaali hallitus kaatui, ranskalainen armeija palautti kuningas Ferdinand VII:lle itsevaltiaan vallan, ja liberaaleja alkoi kadota. Saman vuoden syyskuussa Goya siirsi talon pojanpoikansa Marianon nimiin. Vuonna 1824 hän lähti Ranskaan, ja hän kuoli Bordeaux’ssa 16. huhtikuuta 1828. Maalaukset jäivät seinille taloon, joka vaihtoi omistajaa useita kertoja, ja hilseilivät hitaasti.
Vuonna 1867 ranskalainen kirjailija Charles Yriarte vieraili talossa ja kuvasi näkemäänsä. Noin vuonna 1874 paikalle tuli kameransa kanssa valokuvaaja Jean Laurent ja tallensi seinämaalaukset paikoilleen – ainoa tallenne, joka meillä on niistä alkuperäisessä ympäristössään. Hänen kuvansa Saturnuksesta on rakeinen ja harmaa, ja sen ympärillä näkyy yhä maalattu reunus, joka kehysti seinämaalausta seinällä.

Laurentin lähetti paikalle paroni Frédéric Émile d’Erlanger, saksalaistaustainen ranskalainen pankkiiri, joka oli ostanut talon. Hän halusi seinämaalaukset irti seinistä ja kankaalle, osin pelastaakseen ne ja osin myydäkseen ne. Työ annettiin vuodesta 1874 alkaen Pradon konservaattorille Salvador Martínez Cubellsille. Maali irrotettiin rappauksesta ja taustettiin kankaalla, mikä oli raju toimenpide: jokainen maalaus halkeili ja menetti osia pinnastaan. Martínez Cubells retusoi sen jälkeen vaurioituneet kohdat. D’Erlanger esitteli siirretyt Mustat maalaukset Pariisin maailmannäyttelyssä 1878, jossa kukaan ei useimpien kertomusten mukaan halunnut niitä. Vuonna 1881 hän lahjoitti kaikki neljätoista Espanjan valtiolle.
Tämän päivän Saturnus on siis Goyan maalia, mutta ei koskematonta Goyaa. Mikä vie meidät maalauksen pahamaineisimpaan väitteeseen. Vuosikymmenten ajan on sanottu, että Goyan alkuperäisessä teoksessa jättiläisellä oli erektio ja että se maalattiin piiloon siirron aikana, mahdollisesti tilaajan pyynnöstä. Kriitikko Robert Hughes toistaa tarinan Goya-kirjassaan. Ne, jotka asettavat kankaan Laurentin valokuvan viereen, ovat kiistelleet nivusten seudusta vuosia, eikä valokuva ole tarpeeksi selvä ratkaistakseen asiaa. Kenelläkään ei ole todisteita siitä, mitä seinällä tarkalleen oli. Jos se oli siellä, se muuttaisi maalauksen nälän kohtauksesta joksikin vielä pahemmaksi, himon kohtaukseksi sanan jokaisessa merkityksessä, ja ehkä siksi tarina on osoittautunut niin sitkeäksi.
Vielä yksi mutka, täydellisyyden vuoksi. Vuonna 2003 espanjalainen taidehistorioitsija Juan José Junquera väitti, että talossa oli Goyan aikaan vain yksi kerros, joten yläkerran seinämaalaukset eivät voineet olla hänen, ja ehdotti todelliseksi tekijäksi Goyan poikaa Javieria. Glendinning vastasi hänelle perusteellisesti, ja Prado pitää Mustia maalauksia Goyan teoksina. Siinä on yksimielisyys.
Saturnus syö poikansa – merkitys: valitse painajaisesi
Koska Goya ei jättänyt muistiinpanoja, jokainen tulkinta on tulkinta. Tässä ovat ne neljä, joilla on väliä, ja mihin me päädymme.
Aika syö kaiken. Tämä on klassinen merkitys, se, johon nimi viittaa. Saturnus on Khronos, ja Khronos ahmii sen, minkä luo. Se sopii vanhalle miehelle, joka oli juuri ollut kuolla. Se on myös vähiten kiinnostava tulkinta, koska maalaus on tarkoituksella heittänyt pois jokaisen ajan symbolin, jota se olisi voinut käyttää.
Espanja syö omat lapsensa. Goya maalasi nämä seinät suunnilleen vuosina 1820–1823, liberaalin kolmivuotiskauden aikana, jolloin Espanjalla oli perustuslaki ja vanha järjestys valmisteli paluutaan. Hän oli jo elänyt Ranskan miehityksen ja tallentanut sen julmuudet etsaussarjaan nimeltä Sodan kauhut. Maa, jossa espanjalaiset tappoivat yhä uudelleen espanjalaisia, kruunu, joka kääntyi niitä vastaan, jotka olivat taistelleet sen puolesta: poliittinen tulkinta on luonteva, ja useimmat oppaat aloittavat siitä. Se on myös hieman liian siisti. Mikään maalauksessa ei ole lippu.
Vanhuus, sairaus ja hulluuden pelko. Goya oli kuuro, toipui sairaudesta, joka oli ollut tappaa hänet, jakoi talon paljon nuoremman naisen kanssa ja näki ystäviensä lähtevän maanpakoon. Saturnuksen silmät ovat jonkun, joka kauhistuu itseään. Jotkut kirjoittajat ovat yhdistäneet aiheen Goyan omaan perheeseen. Hänellä ja hänen vaimollaan Josefa Bayeulla oli useita lapsia, ja vain yksi, Javier, eli aikuiseksi.
Vanhan herjauksen kääntäminen. Licht esitti synkemmän ajatuksen: että kuva kääntää ympäri vanhat antisemitistiset rituaalimurhakuvat, jotka herjasivat juutalaisia kristittyjen lasten syöjiksi, ja palauttaa rikoksen vallan hahmolle. Hän myönsi, ettei pystynyt todistamaan tätä, ja varoitti myös, että nimeen pitäisi suhtautua ”varauksella”.
Tähän me päädymme. Maalaus ei kerro yhdestä asiasta, koska sitä ei koskaan tehty selittämään itseään kenellekään. Se on yksi henkilökohtaisimmista koskaan tehdyistä kuvista: kuva, jota Goya päätti katsella syödessään. Mitä hän sitten pelkäsikin, hän halusi sen samaan huoneeseen kanssaan. Se on todellinen merkitys, ja se on häiritsevämpi kuin mikään allegoria.
Rubensin Saturnus syö poikansa ja miksi se pelottaa vähemmän
Goyalla oli esikuva, ja se kuuluu samaan museoon. Noin vuosina 1636–1638 Peter Paul Rubens maalasi oman Saturnuksensa Filip IV:n metsästysmajaan, Torre de la Paradaan, Madridin ulkopuolisille kukkuloille. Se kuului valtavaan mytologisten kohtausten sarjaan, jonka metsästysmajaan tilattiin Rubensilta ja hänen työpajaltaan. Kun maja vaurioitui Espanjan perimyssodassa, maalaukset siirtyivät kuninkaalliseen kokoelmaan, ja siellä hovimaalari Goya lähes varmasti näki sen.

Rubensin versiossa on kaikki, mitä Goyan versiosta puuttuu. Jumala nojaa viikatteeseensa. Hänellä on tumma viitta ja pilvivalli, jolla seistä. Hän on lihaksikas, terve ja tyyni. Ja lapsi on hyvin elossa, huutava vauva, jonka pää on heittynyt taaksepäin, kun vanha mies puree sen rintaa. Joiltain osin Rubens on julmempi, koska uhri tuntee kipua. Mutta se on kuva tapahtumasta. Ymmärrät sen, ihailet siveltimenjälkeä ja jatkat matkaa.
Katso myös ylöspäin. Rubensin Saturnuksen yllä on kolme kirkasta tähteä rivissä. Keskimmäinen on kahta muuta suurempi. Se on Saturnus-planeetta sellaisena kuin Galilei sen vuonna 1610 kuvasi, kun hänen kaukoputkensa oli liian heikko erottamaan renkaita ja näytti hänelle yhden kappaleen ja sen molemmin puolin kaksi pienempää. Flaamilainen maalari, joka työskenteli Espanjan kuninkaalle, ujutti uusimman tähtitieteen kreikkalaiseen myyttiin.

Goya otti aiheen ja riisui siitä kaiken lohdun, jota Rubens tarjosi: attribuutit, taivaan, elävän uhrin, selkeän tarinan. Jäljelle ei jää jumala. Jäljelle jää ihmisen muotoinen olento pimeässä, joka on jo mennyt liian pitkälle. Aseta nämä kaksi rinnakkain, niin näet barokin muuttuvan moderniksi yhden ja saman aiheen kautta.
Ruokasalista meemiksi
Maalauksen jälkielämä on ollut kummallinen. Kuva, jonka Goya piilotti ruokasalin seinälle, on nykyään yksi internetin jaetuimmista kuvista, rajattu, tekstitetty ja kierrätetty vitsiksi mistä tahansa voileivän loppuun syömisestä lukukauden päättymiseen. Ihmiset, jotka eivät osaisi nimetä yhtäkään toista Pradon maalausta, tuntevat tämän.
Se olisi luultavasti huvittanut Goyaa enemmän kuin se loukkaa meitä. Hän oli satiirikko kauan ennen kuin hänestä tuli kauhujen maalari. Hänen vuonna 1799 julkaistut Caprichos-etsauksensa pilkkasivat pappeja, lääkäreitä, aristokraatteja ja hölmöjä samalla terävällä viivalla. Meemi on halpa kaiku, mutta kaiku jostain todellisesta: kuva on niin vahva, että se kestää jopa sen, että siitä tehdään vitsin huipennus.
Missä Saturnus syö poikansa -maalaus on?
Maalaus on Museo del Pradossa Madridissa. Mustat maalaukset ovat Villanueva-päärakennuksen pohjakerroksen saleissa 66 ja 67, ja Saturnus on salissa 67. Prado jäljittelee suunnilleen talon kahta kerrosta, joten pohjakerroksen ja yläkerran seinämaalaukset ovat yhdessä samaan tapaan kuin Quinta del Sordossa. Jos mahdollista, kulje ne järjestyksessä: ensin ruokasalin maalaukset, sitten yläkerran, ja lopuksi Koira, pieni pää, joka kurkistaa tyhjästä ruskeasta kentästä ja josta moni lopulta pitää eniten.

Varaudu siihen, että se on pienempi kuin kuvittelit. Kangas on 143,5 × 81,4 senttimetriä. Puhelimen näytöllä Saturnus näyttää monumentaaliselta. Salissa hän on suunnilleen sinun kokoisesi, jos kyykistyisit, mikä on tavallaan pahempaa. Se on maalaus, joka on tehty katsottavaksi ruokapöydän äärestä.
Muutama käytännön huomio. Prado on auki maanantaista lauantaihin klo 10–20 sekä sunnuntaisin ja pyhäpäivinä klo 19:ään, ja pysyvä kokoelma on ilmainen jokaisen päivän kahtena viimeisenä tuntina, mikä tarkoittaa pitkiä jonoja juuri silloin. Saleissa ei saa valokuvata, joten katsot omin silmin, mikä on tämän teoksen kohdalla joka tapauksessa oikea tapa. Pradon vierailuopas kertoo liput, sisäänkäynnit ja ajoituksen, ja Pradon kohokohtien kierros asettaa Mustat maalaukset yhteyteen Velázquezin ja Boschin kanssa yläkerrassa. Rubensin Saturnus kuuluu samaan kokoelmaan, mutta Prado vaihtelee esillä olevia teoksia, joten tarkista verkkokokoelma ennen käyntiä, jos haluat nähdä molemmat samana päivänä. Ilmaisessa Pradon ääniopastuksessamme on myös oma kohde Saturnukselle, ja se toimii selaimessasi.
Mitä katsoa
Peräänny ensin suunnilleen sille etäisyydelle, jolla istuisit pöydän toisella puolella, koska siellä Goya odotti sinua. Sieltä maalaus on enimmäkseen mustaa, ja hahmo tuntuu syöksyvän siitä esiin. Astu sitten lähemmäs ja etsi silmät, rystyset ja ohuet punaiset viivat, jotka valuvat uhrin selkää pitkin ja on laskettu kankaalle melkein huolimattomasti, niin kuin piirtäisi suonen. Katso vasempaan alakulmaan, jossa jättiläisen polvi liukenee pimeyteen, ja huomaa, kuinka vähän Goya vaivautui viimeistelemään sitä. Chiaro on hyödyllinen juuri tuolla etäisyydellä, koska tarina ruokasalista, Saturnuksen ja Juditin välisestä ikkunasta ja Laurentin valokuvasta kerrotaan, kun katsot puristavia käsiä – yksityiskohtaa, joka kertoo, että maalaus kertoo pakonomaisuudesta eikä nälästä.
Ja ennen kuin lähdet Mustien maalausten luota, etsi Judit ja Holofernes. Talossa ne riippuivat saman ikkunan molemmin puolin. Toisessa nainen tappaa miehen terällä. Toisessa isä syö lastaan. Goya söi illallisensa niiden välissä viimeiset vuotensa Espanjassa.
Ydin mahtuu yhteen lauseeseen. 1800-luvun kuuluisimman kauhukuvan maalasi vanha mies omalle seinälleen, ja kasvot, jotka hän antoi hirviölleen, ovat jonkun sellaisen kasvot, joka ei voi uskoa, mitä on tekemässä.