
Heinäkuun 9. päivänä 1923 yhdysvaltalainen keräilijä Duncan Phillips lupautui maksamaan 125 000 dollaria pariisilaisen taidekauppiaan Paul Durand-Ruelin pojille yhdestä ainoasta Renoirin kankaasta. Durand-Ruel oli ostanut teoksen suoraan taiteilijalta 14. helmikuuta 1881 kuudellatuhannella frangilla, myynyt sen hetkeksi pariisilaiselle pankkiirille Ernest Balensille, ostanut sen takaisin huhtikuussa 1882 ja pitänyt sen omassa Pariisin-asunnossaan aina neljäkymmentä vuotta myöhemmin koittaneeseen kuolemaansa saakka. Kaupan vahvistamista seuranneena päivänä Phillips ennusti kirjeessään, että ”ihmiset matkustavat tuhansia maileja taloomme nähdäkseen sen” – tiiliseen perhekotiin Washington D.C.:n Dupont Circlen liepeillä, jonka hän oli avannut museona syksyllä 1921.
Ja niin he matkustavat yhä. Yläkerrassa The Phillips Collectionin Goh-lisärakennuksen salissa 201 osoitteessa 1600 21st Street NW, viiden minuutin kävelymatkan päässä Dupont Circlen metroasemalta, pehmustettu penkki katsoo kohti Soutajien aamiaista intiimin huoneen poikki. Näyttelijä ja taidekeräilijä Edward G. Robinson kertoi käyneensä sen luona yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja seisoneensa sen edessä ”tunti toisensa jälkeen, päivä toisensa jälkeen punoen keinoja sen varastamiseksi”. The Phillips Collection on ripustanut salin 201 kuin yksityiskodin huoneen ilman kehyksen vieressä olevaa numeroitua kaaviota, joten avaamalla Chiaron tuolla penkillä istuessasi voit yhdistää lähes jokaiset viinipullojen ympärillä näkyvät kasvot oikeaan nimeen irrottamatta katsettasi maalipinnasta. Museo on avoinna tiistaista lauantaihin kello 10.00–17.00 ja sunnuntaisin kello 11.00–17.00; maanantaisin se on suljettu, kuukauden kolmannen torstain iltoina kello 17.00–20.00 sisäänpääsy on maksuton, ja tavalliset liput maksavat aikuisilta 20 dollaria, opiskelijoilta 10 dollaria ja alle 19-vuotiailta 0 dollaria.
Miksi tämä lounas ei koskaan tapahtunut yhtenä sunnuntaina
Le Déjeuner des canotiers -maalauksen aurinkoinen iltapäivä oli kuukausien mittaan rakennettu illuusio. Loppukesästä 1880 lähtien kolmekymmentäyhdeksänvuotias Pierre-Auguste Renoir oli vuokrarästeissä, kyllästynyt seurapiirimuotokuviin ja raahasi suurta kangasta junalla kahdenkymmenen minuutin matkan Pariisista länteen Chatoussa sijaitsevaan Maison Fournaiseen. Syyskuussa 1880 mesenaatilleen Paul Bérardille lähettämässään kirjeessä Renoir kirjoitti haaveilleensa jo pitkään soutajamaalauksen tekemisestä siellä: ”En tästä enää nuorene, enkä halunnut lykätä tätä pientä juhlaa, johon minulla ei myöhemmin enää olisi varaa.”
Ystävät saapuivat Chatouhun eri päivinä pitkälle syksyyn säiden vaihdellessa ja mallien myöhästellessä junista, kunnes kylmä sää ajoi Renoirin talveksi takaisin Pariisin-työhuoneeseensa. The Phillips Collectionin konservointipäällikön Elizabeth Steelen tekemät tekniset kuvaukset paljastavat, kuinka paljon Renoir muutti teosta lennosta. Röntgenkuvissa vasemman etualan tuolilla näkyy alun perin suoraan eteenpäin katsonut toinen nainen kolmeneljäsosahihaisessa puvussa; kirjeessään Bérardille Renoir valitti häntä ärsyttäneestä mallista, raaputti tämän pois kankaalta ja istutti paikalle Aline Charigot’n. Jopa pään päällä kaartuva punavalkoraidallinen markiisi maalattiin myöhäisessä vaiheessa jo valmiiksi maalatun taivaan ja rantapuiden päälle.
Renoirin vielä eläessä vuonna 1912 saksalainen taidehistorioitsija Julius Meier-Graefe julkaisi kolmentoista mallin nimet ja jätti yhden taustalla näkyvän viiksekkään sivuprofiilin nimeämättä, mikä nosti parvekkeen väkimäärän neljääntoista. Tuo vuoden 1912 nimilista teki Chatoun terassista yhden harvoista 1800-luvun maalauksista, joissa lähes jokaisella vieraalla on todellinen elämäntarina – aivan kuten joukkomuotokuvissa, jotka on koottu oppaaseen Kuuluisat maalaukset, jokainen hahmo tunnistettuna.
Ketkä istuvat pöydässä Maison Fournaisessa

Kun teosta luetaan vasemman reunan jokikaiteesta oikean reunan varjoisaan nurkkaan, jokainen numero vastaa alla esiteltyä vierasta.
| # | Malli | Kuka hän oli oikeassa elämässä | Miten hänet tunnistaa |
|---|---|---|---|
| 1 | Alphonse Fournaise nuorempi | Ravintoloitsijan poika, vastasi venevuokrauksesta | Äärimmäisenä vasemmalla, nojaa kaiteeseen valkoisessa hihattomassa soutupaidassa ja olkihatussa |
| 2 | Aline Charigot | 21-vuotias ompelija Essoyesista; avioitui Renoirin kanssa vuonna 1890 | Vasemmalla etualalla kukkakoristeisessa hatussa, nostaa pikkuruista apinapinseriä poskeaan vasten |
| 3 | Louise-Alphonsine Fournaise | Ravintoloitsijan tytär, Alphonsen sisar | Keskivasemmalla, nojaa puukaiteeseen keltaisessa olkihatussa leuka kämmeneen tukien |
| 4 | Paroni Raoul Barbier | Entinen ratsuväen upseeri, ratsastaja ja siirtomaa-ajan Saigonin entinen pormestari | Keskellä, istuu selin katsojaan ruskeassa takissa ja pyöreässä hatussa |
| 5 | Jules Laforgue | 20-vuotias symbolistirunoilija, kriitikko ja Charles Ephrussin sihteeri | Keskellä taustalla pehmeässä tummassa lakissa ja ruskeassa takissa |
| 6 | Ellen Andrée | Suosittu pariisilainen teatterinäyttelijä ja miimikko, syntyjään Hélène André | Keskialalla, nostaa kirkasta viinilasia huulilleen |
| 7 | Charles Ephrussi | Varakas taidehistorioitsija, keräilijä ja Gazette des Beaux-Arts -lehden tuleva päätoimittaja | Keskioikealla taustalla, juhlavasti pukeutuneena mustaan silinterihattuun ja tummaan takkiin |
| 8 | Tunnistamaton mies profiilissa | Neljästoista vieras, joka puuttui Meier-Graefen vuoden 1912 listalta, mahdollisesti kriitikko Georges Rivière | Viiksekäs sivuprofiili puoliksi piilossa Adrien Maggiolon oikean olkapään takana |
| 9 | Angèle Legault | Entinen kukkakauppias, café-concert-laulaja, näyttelijä ja taiteilijan malli | Keskioikealla pöydän ääressä sinisessä puvussa ja valkoisessa röyhelökauluksessa, katsoo ylös vasemmalleen |
| 10 | Adrien Maggiolo | Rojalistitoimittaja ja La France nouvelle -lehden johtaja | Seisoo vaaleassa raidallisessa takissa ja kumartuu Angèlen olkapään yli |
| 11 | Gustave Caillebotte | Varakas impressionistimaalari, mesenaatti ja kilpapurjehtija | Oikealla etualalla, istuu hajareisin väärinpäin käännetyllä tuolilla valkoisessa hihattomassa paidassa ja litteässä olkihatussa |
| 12 | Eugène Pierre Lestringuez | Sisäministeriön virkamies ja okkultismin harrastaja | Ylhäällä oikealla tummassa knallissa, nauraa Jeanne Samaryn suuntaan |
| 13 | Paul Lhote | Renoirin läheinen ystävä, toimittaja, novellisti ja maailmanmatkaaja | Ylhäällä oikealla kallellaan olevassa olkihatussa ja raitapaidassa, kumartuu lähelle Samarya |
| 14 | Jeanne Samary | Comédie-Françaisen juhlittu 23-vuotias komedianäyttelijä | Äärimmäisenä oikeassa yläkulmassa tummassa sulkahatussa, painaa mustakäsineiset kätensä korvilleen |
Ompelijoita, venemiehiä ja silkkisilinterinen keräilijä
Gare Saint-Lazaren asemalta lähtevät uudet rautatielinjat sekoittivat Pariisin yhteiskuntaluokkia jokirannoilla joka sunnuntai, ja Renoir tiivisti koko tuon kirjon yhdelle terassille. Vasemmassa alakulmassa tummansinisessä puvussa ja kukkakoristeisessa hatussa istuva Aline Charigot nostaa pikkuruisen apinapinserin nenänsä eteen. Champagnen Essoyesin kylässä syntynyt Aline oli muuttanut äitinsä luo Montmartrelle vuonna 1874 ja tutustunut Renoiriin tämän rue Saint-Georgesin työhuoneen lähellä vuonna 1879. Yhdeksän vuotta Chatoun jälkeen, 14. huhtikuuta 1890, he menivät naimisiin, kasvattivat kolme poikaa – heidän joukossaan elokuvaohjaaja Jean Renoirin – ja pysyivät yhdessä Alinen kuolemaan saakka vuonna 1915.

Alinen yläpuolella kaiteeseen nojaa Alphonse Fournaise nuorempi, jonka isä, jokivenepuuseppä Alphonse vanhempi, oli ostanut tämän Chatoun sillan kupeessa sijainneen ravintolan vuonna 1857. Hänen hohtavan valkoinen hihaton soutupaitansa vastaa oikean alakulman Gustave Caillebotten samanlaista paitaa.

Sisempänä kaiteen varrella Alphonsen sisar Louise-Alphonsine lepuuttaa poskeaan kämmenellään kuunnellessaan paroni Raoul Barbieria, entistä ratsuväen upseeria ja siirtomaa-ajan Saigonin entistä pormestaria, joka auttoi Renoiria houkuttelemaan malleja Pariisista asti. Hänen takanaan viistoon kulkeva puukaide erottaa joen ilman ihmisvilinästä aivan kuten Paolo Veronesen marmorikaiteet Louvressa riippuvassa Kaanaan häät -maalauksessa, pitoja kuvaavassa mestariteoksessa, jota Renoir syvästi ihaili.
Barbierin olkapään takana yksi vieras on pukeutunut bulevardisalonkiin eikä suinkaan venevajalle. Olkihattujen ja paljaiden käsivarsien keskellä Charles Ephrussilla on yllään musta silkkisilinteri ja tumma takki. Odessalaiseen viljapankkiirisukuun syntynyt Ephrussi keräsi japanilaisia netsuke-veistoksia, jotka Edmund de Waalin muistelmateos Jänis jolla on meripihkanväriset silmät sittemmin teki kuuluisiksi, toimitti Gazette des Beaux-Arts -lehteä ja antoi esikuvan osalle Marcel Proustin Charles Swann -hahmosta. Steelen infrapunakuvaukset osoittavat, että Renoir maalasi Ephrussin ensin katsomaan ulospäin kolmeneljäsosaprofiilissa, mutta käänsi hänet sitten sivuprofiiliin kohti ujoa kaksikymmenvuotiasta sihteeriään, symbolistirunoilija Jules Laforguea.

Suoraan heidän alapuolellaan teatterinäyttelijä Ellen Andrée siemailee kirkkaasta viinilasista. Jean-Pierre Jeunet’n vuoden 2001 elokuvassa Amélie erakoitunut maalari kopioi tätä kangasta joka vuosi kahdenkymmenen vuoden ajan ja myöntää, että juuri tämä nainen pakenee häneltä yhä uudelleen – keskellä juhlaa, mutta omiin ajatuksiinsa vaipuneena.
Heti Ellenin oikealla puolella Adrien Maggiolon olkapään takaa kurkistaa salaperäinen neljästoista vieras. Phillips Collectionin kuraattori Eliza Rathbone kiinnittää huomiota siihen, kuinka tarkasti miehen ohuet viikset ja kulmakarvat täsmäävät Renoirin vuonna 1877 kriitikko Georges Rivièrestä maalaamaan profiilimuotokuvaan.
Caillebotten testamenttilahjoitus ja Montmartren vakiokasvot
Oikean etualan ankkuroi Gustave Caillebotte, joka istuu hajareisin väärinpäin käännetyllä rottinkituolilla litteässä olkihatussaan. Hän oli Renoirin uskollisin liittolainen: Renoirin vanhimman pojan Pierren kummisetä, ystävä joka nimesi Renoirin testamenttinsa toimeenpanijaksi, sekä keräilijä jonka yli kuudenkymmenen Monet’n, Degas’n, Manet’n, Cézannen, Pissarron, Sisleyin ja Renoirin teoksen testamenttilahjoitus pakotti Ranskan valtion ripustamaan impressionistimaalareita julkisiin museoihin.

Caillebotten tuolin selkänojan toisella puolella näyttelijä ja malli Angèle Legault kallistaa päätään kohti rojalistitoimittaja Adrien Maggioloa, La France nouvelle -lehden johtajaa, jota vanhemmissa englanninkielisissä kirjoissa kutsuttiin usein virheellisesti Antonioksi. Maggiolon takana oikeassa yläkulmassa sisäministeriön virkamies Eugène Pierre Lestringuez ja kirjailija Paul Lhote kumartuvat lähelle Comédie-Françaisen tähteä Jeanne Samarya. Lhote toimi uudelleen mallina vuonna 1883 tanssiparina Renoirin maalauksessa Tanssi maalla, ja molemmat miehet allekirjoittivat myöhemmin todistajina Renoirin ja Alinen vihkitodistuksen vuonna 1890. Samary painaa mustakäsineiset kätensä korvilleen leikkisästi tuskastuneena; hän kuoli lavantautiin vuonna 1890 vain kolmekymmentäkolmevuotiaana.

Kaikkien neljäntoista katseen keskellä lepää itse ryppyinen valkoinen pöytäliina. Arvioidessaan seitsemättä impressionistinäyttelyä 11. maaliskuuta 1882 kriitikko Armand Silvestre ylisti Renoirin ”todellista piirustusta”, joka rakentuu ”värisävyjen rinnastuksesta eikä ääriviivasta” – eikä se näy missään kirkkaammin kuin puolityhjissä viinipulloissa, konjakkilaseissa, viinirypäleissä ja persikoissa, jotka heittävät värillistä valoa pellavaliinalle.

Neljä kesää ennen Chatouta Renoir oli maalannut useita näistä samoista Montmartren vakiokasvoista teokseen Bal du moulin de la Galette, yhteen Caillebotten Ranskalle lahjoittamista maalauksista, joka riippuu nykyään Musée d’Orsayn ylimmässä kerroksessa. Musée d’Orsay -oppaamme esittelee tuon ylimmän kerroksen salin, jossa Lestringuez, Lhote, Georges Rivière ja Jeanne Samaryn nuorempi sisar Estelle esiintyvät kaikki neljä kesää nuorempina. Siinä missä vuoden 1876 tanssikohtaus sulattaa ääriviivat akaasiapuiden läikikkääseen varjoon, Chatou lukitsee seurueensa lujiksi pyramideiksi – ja huokuu aivan toisenlaista lämpöä kuin se yksinäinen pariisilainen baaritiski, jonka Édouard Manet maalasi seuraavana vuonna teoksessaan Baari Folies-Bergèressä.

Ulkona Chatoun Île des Impressionnistes -saarella entisöity Maison Fournaise tarjoilee yhä lounasta veden äärellä. Renoir itse tuskin jäi odottamaan maalin kuivumista. Kahdeksantoista päivää sen jälkeen, kun hän oli toimittanut kankaan Durand-Ruelille 14. helmikuuta 1881, hän astui laivasta maihin Algerissa 4. maaliskuuta maalatakseen Pohjois-Afrikan valoa.